Kuvitus Suvi-Tuuli Junttila, Istock
Kuvitus Suvi-Tuuli Junttila, Istock

Mirjamia ei joulunvietto huvittaisi yhtään, mutta muut tuntuvat ottavan juhlasta kaiken irti.

Onnistuin vaientamaan Usvan, mutta kotona hän alkoi paahtaa ideaansa kasvot loistaen. Minun piti naida Salim, kun kerran olin ihan joutilaana siinä. Siten Salim välttäisi palautuksen. Ihmeekseni Salim kieltäytyi jyrkästi jo ennen minua. Salimin mielestä avioliitto oli pyhä asia eikä siihen menty kevytmielisesti tai laskelmoiden. Tarvittiin rakkautta, jota oli ollut Irmelin ja hänen välillään, mutta ei totisesti minun ja Salimin välillä.

”Tuo nainen kylmä ja paha. Ei kukaan voi rakasta tuo”, Salim lausui diplomaattisesti tuomionsa ja varmuuden vuoksi vielä osoitti syyllistä sormellaan.

”Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. ”

Usva yritti piipittää, että suunniteltu avioliitto oli vain muodollisuus, mutta Salim pysyi järkkymättömänä niin kuin minäkin. Usvan mielestä olimme idiootteja.

”Järjestetty avioliitto! Minä vihaan”, Salim aivan pullistui omasta korkeamoraalisuudestaan.

En malttanut olla huomauttamatta, että erinäisissä maissa avioliittoja edelleen järjesteltiin. Kuten Salimin kotimaassa.

”Minä kristitty!”, Salim puhisi. ”Minä moderni ihminen! Sivistynyt. Järjestetty avioliitto on inhottava. Nuori nainen pakko mennä vanhan miehen vaimo.”

Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. Näin sen. Samalla hänen kasvoillaan oli vaikeasti tulkittava ilme, jossa oli jonkinlaista vahingoniloa, voitonriemua – ja flirttiäkö? Mitä hän oikeastaan tarkoitti kiivaalla kieltäytymisellään? Päinvastaista?

Pysyin tyynenä enkä pillastunut Salimin arvioista vaan lohdutin, että kotimaassa hän tapaisi perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Hän suuttui entistä enemmän.

”Minun isä äiti tapettu!”, hän sanoi. ”Minun veli ja veljen vaimo tapettu. Minulla ei ole ei edes yksi ihminen siellä.”

Mistä minä olisin voinut tietää? ”I’m sorry for your loss”, sanoin, koska se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta ei sekään Salimia lepyttänyt. Ovi pamahti niin että karmit taipuivat, kun hän lähti.

”I’m sorry for you!”, hän huusi lähtiessään.

Emme kuulleet Salimista sen jälkeen. Kyselin joskus Usvalta, joka kertoi miehen odottelevan palautusta vastaanottokeskuksessa. Kaipa tätä masensi.

”En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille.”

Päivät lyhenivät, illat pitenivät. Talvi oli sellainen kuin talvet nykyään olivat: liioiteltu syksy.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissa piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. Sekosin viikonpäivissä.

Hoidettavia asioita oli loputon määrä. Irmelin kuoleman vuoksi piti tehdä perunkirjoitus ja perinnönjako. Piti ilmoittaa verotoimistolle, laatia valtakirjoja, juosta virastoissa, lopettaa jäsenyyksiä, pankkitilejä ja vakuutuksia. Piti hävittää Irmelin vaatteita ja tavaroita.

Koluttuani päivän seurakunnan, kunnan ja verohallinnon toimistoja kaaduin sänkyyni väsymyksestä horkkaisena. Irmelin sänkyyn, siis. Nukuin sisarvainajani sängyssä, hänen pussilakanoissaan ja katselin iltaisin julisteita, valokuvia ja matkamuistoja, joita hän oli ripustanut seinille. Joka ilta mietin, että minun pitäisi riisua huone sisareni historiasta, mutta en saanut sitä tehdyksi.

”Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa.”

En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille. Piti lukea Wilmaa, piti allekirjoittaa sen tuhatta lippua ja lappua, piti osallistua vanhempain varttiin ja opintoneuvontailtoihin, piti tilata hammaslääkäriä ja jonottaa koulupsykologia. Piti kuljettaa tyttöä teatterikerhoon, kaverin luo, elokuviin ja ties mihin diskoon. Ajokortiton nuoriso päristeli mönkijöillä pitkin teitä. Lukiolaiset ajelivat jo mopoilla tai kalliilla mopoautoilla. Vaivuin nostalgiaan muistellessani teinideittejä traktorin kyydissä.

Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa. Milloin kävi nuohooja, milloin sähkömies, vessa meni tukkoon ja katosta tippui vettä. Likakaivo piti tyhjennyttää. Piti tilata öljyä ja öljykattilan huolto. Klapit olivat halvempia, niitäkin tilasin.

Olin vaipunut apatiaan. Olin kuin alkoholisti, joka vaipuu kohti kivipohjaa, tietää sen, mutta ei pysty kääntämään elämänsä suuntaa ja uimaan pintaan. Päivästä toiseen suoritin pieniä velvollisuuksia, tilasin likakaivon puhdistusta, jonotin verotoimistossa, luin Wilma-viestejä, suihkutin äitiä. Tein pieniä ja enkä jaksanut ajatella suuria kuten elämäni suuntaa.

En viitsinyt enää etsiä työkontakteja. Rahat hupenivat. Posti kantoi joka päivä laskuja, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Hirvittävän isoja sähkölaskuja, lehtien tilausmaksuja, vesilaskuja, kiinteistöveroja, jätemaksuja, polttopuulaskuja, öljylaskuja, kotihoidon maksuja, terveyskeskusmaksuja, vainajan sairaalalaskuja, hammaslääkärin laskuja, puhelinlaskuja, hautaustoimiston laskuja, seurakunnan laskuja.

”Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain.”

Äitinsä perillisenä Usva sai talonpuolikkaasta puolikkaan, täysin arvottoman, mutta perintövero oli iso. Veron maksamiseksi myimme pellot naapurille perintöveron hinnalla. Usva sai lapsilisää ja pientä eläkettä, äiti yhtä pientä eläkettä, minun palkkani juoksi vielä. Joka laskun kohdalla arvoimme, kenen tilillä oli sen verran rahaa, että se voitiin maksaa.

Kun Geelin&Galjun maksama palkka loppuisi, olisi edessä oli työvoimatoimiston terävähampainen kita. Välttelin kuin ruttoa viranomaisten käsiin joutumista. Se olisi alennustilani syvin syöveri. Että joku määräisi, miten minun piti olla ja toimia, ja minun olisi pakko totella, muuten kuolisin nälkään ja viluun.

”Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut.”

Sosiaalitoimiston kanssa asioiminen oli riittävän rankkaa. Äidin saama, niin kutsuttu kotihoito, oli yhtä tyhjän kanssa. Kotihoitaja kaarsi pihaamme jarrut kirskuen, juoksi sisään, huusi tullessaan, oliko pillerit otettu – tottakai, siitä pidin toki huolen. Sitten hän kaapaisi läppärin salkustaan ja alkoi kirjata toimenpiteitään. Kirjaamiseen meni enemmän aikaa kuin toimenpiteisiin. Selitin, että äidin pesu ja ihonhoito oli ongelmamme. Se ei kuulunut kotihoitoon. Jos sellaista halusimme, meidän pitäisi itse tilata ja maksaa se itse.

Kaipasin niitä kolmea mummoa, jos he nyt mummoja edes olivat.

Usva kävi koulua nurkuen ja valittaen, mutta ei lintsannut. Minä olin oppinut runsaasti yläkoulun matematiikkaa ja kemiaa. Yritin muistaa kysyä häneltä joka päivä, kuinka oli mennyt ja miltä hänestä tuntui. Kysymykseni olivat turhia, sillä Usva vastasi joko suopeasti ”ihan ookoo” tai tietyllä tympääntyneellä äänensävyllä ”aivan sama”.

Porusessiomme jälkeen olimme ryhtyneet muistelemaan Irmeliä. Se oli käynyt helpommaksi. Kerroin Usvalle sisareni viikoittaisista puhelinraporteista. Jätin pois oman suhtautumiseni. Imagoni sisarentyttären silmissä oli riittävän huono. Usva kertoi minulle äidistään ja pirautti pienen itkun. Omituista kyllä, se tuntui hyvältä.

”Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.”

Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut. Hänellä oli ollut terveydenhoitajan työnsä vastaanottokeskuksessa, mutta hän oli venyttänyt työtuntejaan reippaasti yli maksetun. Hän oli hoitanut äidin ja huushollin ja leiponut joka viikko. Hän oli hoitanut eläimet. Hän oli kuulunut Marttoihin ja laulanut kirkkokuorossa. Hän oli toiminut koulun vanhempainyhdistyksessä. Hän oli leikannut matonkuteita ja kutonut räsymattoja.

Millä ihmeen ajalla? Minulla ei ollut työtä, äidin hoitoon sain apua, joskin huonoa, mutta en jaksanut mitään. Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain. Joka päivä oli tarkoitukseni palata hiilari-proteiini-dieettiin, mutta aina löysin itseni keittämästä perunoita tai tuijottamasta televisiota voileipä kourassa.

Eläinten Albert Schweizer pistäytyi talossa silloin tällöin mukamas katsomassa vuohia. Hän katseli minua merkitsevästi, mutta en ollut tietävinäni. Niin syvällä alennuksen suossa en sentään ollut. Pari kertaa tosin kävin hänen kanssaan Seinäjoella elokuvissa ja kerran teatterissa jotain musiikkihupailua katsomassa. Olihan se vaihtelua. Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.

”Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle.”

Joulu läheni.

Eläintohtori teki tikusta asiaa jälleen kerran ja tuli käymään. Hänen asiansa koski joulukuusta. Hän oli menossa sahaamaan itselleen kuusta, joten saisimme omamme siinä samalla, jos halusimme.

En todellakaan halunnut kuusta, en koristeita, joululauluja, lahjoja, enkä varsinkaan jouluruokia. Ei kiitos. Joulukuusi olisi pikkusormen antamista jouluhysterian pirulle, ja sitten se veisi koko käden.

”Ihanko totta, voi kiitos!”, huudahti Usva enkä raaskinut tyrmätä hänen kirkassilmäistä toivettaan.

Usva kysyi, pääsisikö hän kuusimetsään valitsemaan kuusta. Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle. Painostuksen alaisena lupauduin. Mister Elukka ryhtyi heti sopimaan suurimuotoisia järjestelyjä. Kuusen kaatamiseen tarvittiin ilmeisesti kosolti aikaa, automatka, lämpimät vaatteet, pulkka, eväät ja valoisa ajankohta, joka siis oli lyhyt näin joulun alla. Minä olin kuvitellut, että jonkun näreen poikkaisemiseen tarvittiin saha ja siinä se.

Suuri Hyväntekijä saapui lauantaiaamuna punaposkisena hakemaan meitä. Lastauduimme farmariin, minä eteen ja Usva takapenkille eräänlaisen hurtan viereen. En ollut tiennytkään, että urhealla kuusenkaatajallamme oli koira. Usva sen sijaan tiesi, että vasikan kokoinen otus oli bokseri ja nimeltään Retu. Hän paijasi koiraa ja lepersi sille. Vastalahjaksi koira piereskeli niin että minulta oli mennä taju.

”Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.”

Anteeksi, Retu pääsi ahmimaan lehmän mahaa. Se on Retun mielestä herkkua mutta seuraukset ovat säädyttömät, herra Joulumieli valitteli. Ilmeeni nähdessään hän lisäsi kiireesti, että kyseessä oli pakaste, ei tuoretuote.

Usvaa pieruhuumori huvitti, ja hurttakin virnuili pikku pilaansa tyytyväisenä.

Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.

Usva ja Alfauros sahasivat poikki kaksi puuta. Minulle olisi riittänyt aivan pieni kuusenpahanen, mutta Usva valitsi ison. Puut sullottiin muovisäkkeihin, joissa ne oli helpompi raahata autolle ja nostaa katolle kuin paraskin saalis. Tämän suuren urotyön päätteeksi seurueemme erämies viritti nuotion. Istuskelimme nuotion äärellä, paistoimme makkaroita, joimme kahvia, söimme eväsleipiä ja savustuimme. Kaikki vaatteet täytyisi pestä, kun pääsisimme kotiin.

Herran Joulunhenki kyseli jouluperinteistämme. Usva osasi niitä luetella: himmeli kattoon, silkkipaperista lumihiutaleita ikkunaan, pahvinen tontturivi, kynttilät, kuusenkoristeet vintiltä, joululiina lipaston päälle, liinan päälle hyasintti.

Usva ja Tiernapoika sopivat innokkaasti suuresta jalkaanlaittopäivästä, joka oli Usvan mukaan perinteisesti aatonaatto. En pystynyt sitä estämäänkään, ja kaiken tämän avuliaisuuden ja illan hämärtymisen vuoksi minun oli pakko kutsua Mr Mänkki illastamaan kanssamme.

Suuri kuusenpystytyspäivä saapui ja niin myös Joulueksperttimme. Usva oli edellispäivänä leikellyt ikkunoihin räntähiutaleita muistuttavia silkkipaperiteelmiä ja kiskonut kuusen sulamaan navettaan. Se kannettiin riemusaatossa tupaan ja törkättiin jalkaansa. Seurasi vinouden oikaisemisia ja kuusen kiilaamista paikalleen, koristeiden ripustelua pitkin ja poikin, ja lopuksi kahvit joulutorttujen kera.

Kahvipöydässä Usva alkoi tentata Eläinten Kuningasta joulunvietosta ja tämä kertoi, että vietti joulun yleensä poikansa kanssa, mutta ei nyt ollut asiasta varma, koska poika oli lähdössä joulunviettoon poikaystävänsä perheen luokse.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Höristin korviani. Sanoiko hän pojallaan olevan poikaystävä? Noin vain, ilman selityksiä tai rykimisiä. Nivalan Villapaitamiehessä olikin uusia särmiä.

Ennen kuin ehdin pelastaa tilannetta, Usva jo kutsui Tähtipojan meille joulunviettoon ja äijäpiru hyväksyi kutsun nopeasti, joskin kohteliaasti toppuutteli, että eihän hän nyt voi tulla perhejoulua häiritsemään. Arvasi, että minä keksisin jonkin esteen vierailulle. Hymyilin väkinäisesti, että mukavaahan se olisi, mutta joulunviettomme oli vaatimatonta. Meillä ei ollut edes kinkkua ja jouluruuat oli ostettu myyjäisistä. Tämähän keksi oitis siihen vastaväitteen, että seura se on tärkeintä joulussa ja olisi todella anteliasta päästää yksinäinen mies nauttimaan perhejoulusta. Kotipuoleensa sukujouluun hän ei voinut päivystysvelvollisuuksiensa vuoksi lähteä.

Odottaakahan vain, pääsette minusta eroon, kun aattona hevonen saa ähkyn tai koira hotkii salaa kinkkua ja sairastuu, niin se on aina ennenkin mennyt, hän ennusti.

Miehen lähdettyä kysyin Usvalta, miksi ihmeessä hän oli kutsunut Tohtori Whon jouluvieraaksemme.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Mistä ihmeestä olet saanut tuon käsityksen? Se on väärä. Olen hänelle kohtelias, se ei merkitse tykkäämistä, paremminkin päinvastoin, valistin.

Usva väitti havainneensa, että välillämme oli tykövetoa ja että olin aina hyvällä tuulella, kun olin tavannut Jarkon.

Jouluaaton ateria meni loppujen lopuksi aivan hyvin. Äiti oli innoissaan miesvieraasta, Usva samoin ja minä kestin tilanteen. Meillä oli Marttojen laatimia joululaatikoita, ihan itse kuorittuja ja keitettyjä perunoita sekä jouluhauki, sillä Usva ei antanut minun ostaa tarjouksessa ollut norjalaislohta, koska se oli kasvatettu epäekologisesti ja epäeettisesti kassissa. Hauen elämäntarinaa en tuntenut, mutta se lienee ollut onnellinen ja ekologinen. Ehkä myös perunamme olivat eläneet iloisesti.

Usva oli käynyt vilkuilemassa vuohia vähän väliä, sillä Barbara oli hänen mukaansa käynyt levottomaksi ja sillä oli ihan sellainen ilme. Kun lahjat oli jaettu Usva ja Vuohispesialisti menivät navettaan ja viipyivät epäilyttävän kauan.

”Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti.”

Menin itsekin katsomaan. Vuohi kulki karsinassaan ympyrää ja päkätti. Sitten sen peräpäästä muljahti limainen möykky, jota emo kävi nuolemaan ja joka nuolemisen tuloksena muuttui pieneksi vuoheksi. Usva itki ilosta, mutta Jarkko sanoi, että toinenkin oli vielä tulossa. Odotimme ja odotimme.

Tohtorimme ei vaikuttanut huolestuneelta, joten tilanne oli kaiketi hallinnassa. Minua kyllä jo hermostutti. Eniten hermostutti Usvan reaktio, jos jokin menisi vinoon.

Odottaessamme kuulin kumahduksen navetan heinävintiltä.

Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti. Menin portaille ja kiipesin ylös, mutta vintillä oli pimeää. Kunnes sinne sytytettiin valo.

Salim sytytti. Hänellä oli jonkinlainen majapaikka. Patja, peitto, jatkoroikka ja työmaavalaisin, vedenkeitin.

”Mitä helvettiä tämä tarkoittaa”, kysyin, ja Usva vastasi alhaalta, että tulkaa katsomaan, nyt se syntyy.

Kapusimme alas ja ehdimme nähdä, miten toinenkin vuohivauva pullahti maailmaan. Jarkko sanoi, että tässä meillä on sitten joulun ihme. Minä ja Usva töllötimme kuin paimenet kedolla ihmettelemässä vauvoja oljilla, Eeva-vuohi kurotteli turpaansa aidan yli ja olihan seimen äärellä kaksi tietäjääkin, itämaan ja länsimaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.