Kuvitus Suvi-Tuuli Junttila, Istock
Kuvitus Suvi-Tuuli Junttila, Istock

Mirjamia ei joulunvietto huvittaisi yhtään, mutta muut tuntuvat ottavan juhlasta kaiken irti.

Onnistuin vaientamaan Usvan, mutta kotona hän alkoi paahtaa ideaansa kasvot loistaen. Minun piti naida Salim, kun kerran olin ihan joutilaana siinä. Siten Salim välttäisi palautuksen. Ihmeekseni Salim kieltäytyi jyrkästi jo ennen minua. Salimin mielestä avioliitto oli pyhä asia eikä siihen menty kevytmielisesti tai laskelmoiden. Tarvittiin rakkautta, jota oli ollut Irmelin ja hänen välillään, mutta ei totisesti minun ja Salimin välillä.

”Tuo nainen kylmä ja paha. Ei kukaan voi rakasta tuo”, Salim lausui diplomaattisesti tuomionsa ja varmuuden vuoksi vielä osoitti syyllistä sormellaan.

”Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. ”

Usva yritti piipittää, että suunniteltu avioliitto oli vain muodollisuus, mutta Salim pysyi järkkymättömänä niin kuin minäkin. Usvan mielestä olimme idiootteja.

”Järjestetty avioliitto! Minä vihaan”, Salim aivan pullistui omasta korkeamoraalisuudestaan.

En malttanut olla huomauttamatta, että erinäisissä maissa avioliittoja edelleen järjesteltiin. Kuten Salimin kotimaassa.

”Minä kristitty!”, Salim puhisi. ”Minä moderni ihminen! Sivistynyt. Järjestetty avioliitto on inhottava. Nuori nainen pakko mennä vanhan miehen vaimo.”

Hän katsoi suoraan minuun, niin että kasvoista oli helppo lukea lauseen merkitys: nuori mies pakko mennä vanhan naisen aviomies. Näin sen. Samalla hänen kasvoillaan oli vaikeasti tulkittava ilme, jossa oli jonkinlaista vahingoniloa, voitonriemua – ja flirttiäkö? Mitä hän oikeastaan tarkoitti kiivaalla kieltäytymisellään? Päinvastaista?

Pysyin tyynenä enkä pillastunut Salimin arvioista vaan lohdutin, että kotimaassa hän tapaisi perheensä, vanhempansa ja sisaruksensa. Hän suuttui entistä enemmän.

”Minun isä äiti tapettu!”, hän sanoi. ”Minun veli ja veljen vaimo tapettu. Minulla ei ole ei edes yksi ihminen siellä.”

Mistä minä olisin voinut tietää? ”I’m sorry for your loss”, sanoin, koska se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta ei sekään Salimia lepyttänyt. Ovi pamahti niin että karmit taipuivat, kun hän lähti.

”I’m sorry for you!”, hän huusi lähtiessään.

Emme kuulleet Salimista sen jälkeen. Kyselin joskus Usvalta, joka kertoi miehen odottelevan palautusta vastaanottokeskuksessa. Kaipa tätä masensi.

”En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille.”

Päivät lyhenivät, illat pitenivät. Talvi oli sellainen kuin talvet nykyään olivat: liioiteltu syksy.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissa piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. Sekosin viikonpäivissä.

Hoidettavia asioita oli loputon määrä. Irmelin kuoleman vuoksi piti tehdä perunkirjoitus ja perinnönjako. Piti ilmoittaa verotoimistolle, laatia valtakirjoja, juosta virastoissa, lopettaa jäsenyyksiä, pankkitilejä ja vakuutuksia. Piti hävittää Irmelin vaatteita ja tavaroita.

Koluttuani päivän seurakunnan, kunnan ja verohallinnon toimistoja kaaduin sänkyyni väsymyksestä horkkaisena. Irmelin sänkyyn, siis. Nukuin sisarvainajani sängyssä, hänen pussilakanoissaan ja katselin iltaisin julisteita, valokuvia ja matkamuistoja, joita hän oli ripustanut seinille. Joka ilta mietin, että minun pitäisi riisua huone sisareni historiasta, mutta en saanut sitä tehdyksi.

”Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa.”

En ollut tiennyt, miten paljon yläkoulu teettää työtä huoltajille. Piti lukea Wilmaa, piti allekirjoittaa sen tuhatta lippua ja lappua, piti osallistua vanhempain varttiin ja opintoneuvontailtoihin, piti tilata hammaslääkäriä ja jonottaa koulupsykologia. Piti kuljettaa tyttöä teatterikerhoon, kaverin luo, elokuviin ja ties mihin diskoon. Ajokortiton nuoriso päristeli mönkijöillä pitkin teitä. Lukiolaiset ajelivat jo mopoilla tai kalliilla mopoautoilla. Vaivuin nostalgiaan muistellessani teinideittejä traktorin kyydissä.

Talo oli kuin vakavasti sairas vanhus, jota yritetään pitää elossa. Milloin kävi nuohooja, milloin sähkömies, vessa meni tukkoon ja katosta tippui vettä. Likakaivo piti tyhjennyttää. Piti tilata öljyä ja öljykattilan huolto. Klapit olivat halvempia, niitäkin tilasin.

Olin vaipunut apatiaan. Olin kuin alkoholisti, joka vaipuu kohti kivipohjaa, tietää sen, mutta ei pysty kääntämään elämänsä suuntaa ja uimaan pintaan. Päivästä toiseen suoritin pieniä velvollisuuksia, tilasin likakaivon puhdistusta, jonotin verotoimistossa, luin Wilma-viestejä, suihkutin äitiä. Tein pieniä ja enkä jaksanut ajatella suuria kuten elämäni suuntaa.

En viitsinyt enää etsiä työkontakteja. Rahat hupenivat. Posti kantoi joka päivä laskuja, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Hirvittävän isoja sähkölaskuja, lehtien tilausmaksuja, vesilaskuja, kiinteistöveroja, jätemaksuja, polttopuulaskuja, öljylaskuja, kotihoidon maksuja, terveyskeskusmaksuja, vainajan sairaalalaskuja, hammaslääkärin laskuja, puhelinlaskuja, hautaustoimiston laskuja, seurakunnan laskuja.

”Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain.”

Äitinsä perillisenä Usva sai talonpuolikkaasta puolikkaan, täysin arvottoman, mutta perintövero oli iso. Veron maksamiseksi myimme pellot naapurille perintöveron hinnalla. Usva sai lapsilisää ja pientä eläkettä, äiti yhtä pientä eläkettä, minun palkkani juoksi vielä. Joka laskun kohdalla arvoimme, kenen tilillä oli sen verran rahaa, että se voitiin maksaa.

Kun Geelin&Galjun maksama palkka loppuisi, olisi edessä oli työvoimatoimiston terävähampainen kita. Välttelin kuin ruttoa viranomaisten käsiin joutumista. Se olisi alennustilani syvin syöveri. Että joku määräisi, miten minun piti olla ja toimia, ja minun olisi pakko totella, muuten kuolisin nälkään ja viluun.

”Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut.”

Sosiaalitoimiston kanssa asioiminen oli riittävän rankkaa. Äidin saama, niin kutsuttu kotihoito, oli yhtä tyhjän kanssa. Kotihoitaja kaarsi pihaamme jarrut kirskuen, juoksi sisään, huusi tullessaan, oliko pillerit otettu – tottakai, siitä pidin toki huolen. Sitten hän kaapaisi läppärin salkustaan ja alkoi kirjata toimenpiteitään. Kirjaamiseen meni enemmän aikaa kuin toimenpiteisiin. Selitin, että äidin pesu ja ihonhoito oli ongelmamme. Se ei kuulunut kotihoitoon. Jos sellaista halusimme, meidän pitäisi itse tilata ja maksaa se itse.

Kaipasin niitä kolmea mummoa, jos he nyt mummoja edes olivat.

Usva kävi koulua nurkuen ja valittaen, mutta ei lintsannut. Minä olin oppinut runsaasti yläkoulun matematiikkaa ja kemiaa. Yritin muistaa kysyä häneltä joka päivä, kuinka oli mennyt ja miltä hänestä tuntui. Kysymykseni olivat turhia, sillä Usva vastasi joko suopeasti ”ihan ookoo” tai tietyllä tympääntyneellä äänensävyllä ”aivan sama”.

Porusessiomme jälkeen olimme ryhtyneet muistelemaan Irmeliä. Se oli käynyt helpommaksi. Kerroin Usvalle sisareni viikoittaisista puhelinraporteista. Jätin pois oman suhtautumiseni. Imagoni sisarentyttären silmissä oli riittävän huono. Usva kertoi minulle äidistään ja pirautti pienen itkun. Omituista kyllä, se tuntui hyvältä.

”Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.”

Minulle valkeni, miten järjettömän puuhakas sisareni oli ollut. Hänellä oli ollut terveydenhoitajan työnsä vastaanottokeskuksessa, mutta hän oli venyttänyt työtuntejaan reippaasti yli maksetun. Hän oli hoitanut äidin ja huushollin ja leiponut joka viikko. Hän oli hoitanut eläimet. Hän oli kuulunut Marttoihin ja laulanut kirkkokuorossa. Hän oli toiminut koulun vanhempainyhdistyksessä. Hän oli leikannut matonkuteita ja kutonut räsymattoja.

Millä ihmeen ajalla? Minulla ei ollut työtä, äidin hoitoon sain apua, joskin huonoa, mutta en jaksanut mitään. Joka päivä suunnittelin aloittavani lenkkeilyn, mutta aina tuli liian pimeää liian varhain. Joka päivä oli tarkoitukseni palata hiilari-proteiini-dieettiin, mutta aina löysin itseni keittämästä perunoita tai tuijottamasta televisiota voileipä kourassa.

Eläinten Albert Schweizer pistäytyi talossa silloin tällöin mukamas katsomassa vuohia. Hän katseli minua merkitsevästi, mutta en ollut tietävinäni. Niin syvällä alennuksen suossa en sentään ollut. Pari kertaa tosin kävin hänen kanssaan Seinäjoella elokuvissa ja kerran teatterissa jotain musiikkihupailua katsomassa. Olihan se vaihtelua. Joka kerran kiemurtelin eroon lähemmästä tuttavuudesta enkä lähtenyt hänen luokseen kahville.

”Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle.”

Joulu läheni.

Eläintohtori teki tikusta asiaa jälleen kerran ja tuli käymään. Hänen asiansa koski joulukuusta. Hän oli menossa sahaamaan itselleen kuusta, joten saisimme omamme siinä samalla, jos halusimme.

En todellakaan halunnut kuusta, en koristeita, joululauluja, lahjoja, enkä varsinkaan jouluruokia. Ei kiitos. Joulukuusi olisi pikkusormen antamista jouluhysterian pirulle, ja sitten se veisi koko käden.

”Ihanko totta, voi kiitos!”, huudahti Usva enkä raaskinut tyrmätä hänen kirkassilmäistä toivettaan.

Usva kysyi, pääsisikö hän kuusimetsään valitsemaan kuusta. Eläintohtori vilkuili minua ja kysyi, tulisinko minäkin tulla kuusiretkelle. Painostuksen alaisena lupauduin. Mister Elukka ryhtyi heti sopimaan suurimuotoisia järjestelyjä. Kuusen kaatamiseen tarvittiin ilmeisesti kosolti aikaa, automatka, lämpimät vaatteet, pulkka, eväät ja valoisa ajankohta, joka siis oli lyhyt näin joulun alla. Minä olin kuvitellut, että jonkun näreen poikkaisemiseen tarvittiin saha ja siinä se.

Suuri Hyväntekijä saapui lauantaiaamuna punaposkisena hakemaan meitä. Lastauduimme farmariin, minä eteen ja Usva takapenkille eräänlaisen hurtan viereen. En ollut tiennytkään, että urhealla kuusenkaatajallamme oli koira. Usva sen sijaan tiesi, että vasikan kokoinen otus oli bokseri ja nimeltään Retu. Hän paijasi koiraa ja lepersi sille. Vastalahjaksi koira piereskeli niin että minulta oli mennä taju.

”Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.”

Anteeksi, Retu pääsi ahmimaan lehmän mahaa. Se on Retun mielestä herkkua mutta seuraukset ovat säädyttömät, herra Joulumieli valitteli. Ilmeeni nähdessään hän lisäsi kiireesti, että kyseessä oli pakaste, ei tuoretuote.

Usvaa pieruhuumori huvitti, ja hurttakin virnuili pikku pilaansa tyytyväisenä.

Lunta ei ollut vieläkään, joten emme joutuneet kahlaamaan lumessa eikä pulkkaa tarvittu. Käytimme mustaa muovisäkkiä.

Usva ja Alfauros sahasivat poikki kaksi puuta. Minulle olisi riittänyt aivan pieni kuusenpahanen, mutta Usva valitsi ison. Puut sullottiin muovisäkkeihin, joissa ne oli helpompi raahata autolle ja nostaa katolle kuin paraskin saalis. Tämän suuren urotyön päätteeksi seurueemme erämies viritti nuotion. Istuskelimme nuotion äärellä, paistoimme makkaroita, joimme kahvia, söimme eväsleipiä ja savustuimme. Kaikki vaatteet täytyisi pestä, kun pääsisimme kotiin.

Herran Joulunhenki kyseli jouluperinteistämme. Usva osasi niitä luetella: himmeli kattoon, silkkipaperista lumihiutaleita ikkunaan, pahvinen tontturivi, kynttilät, kuusenkoristeet vintiltä, joululiina lipaston päälle, liinan päälle hyasintti.

Usva ja Tiernapoika sopivat innokkaasti suuresta jalkaanlaittopäivästä, joka oli Usvan mukaan perinteisesti aatonaatto. En pystynyt sitä estämäänkään, ja kaiken tämän avuliaisuuden ja illan hämärtymisen vuoksi minun oli pakko kutsua Mr Mänkki illastamaan kanssamme.

Suuri kuusenpystytyspäivä saapui ja niin myös Joulueksperttimme. Usva oli edellispäivänä leikellyt ikkunoihin räntähiutaleita muistuttavia silkkipaperiteelmiä ja kiskonut kuusen sulamaan navettaan. Se kannettiin riemusaatossa tupaan ja törkättiin jalkaansa. Seurasi vinouden oikaisemisia ja kuusen kiilaamista paikalleen, koristeiden ripustelua pitkin ja poikin, ja lopuksi kahvit joulutorttujen kera.

Kahvipöydässä Usva alkoi tentata Eläinten Kuningasta joulunvietosta ja tämä kertoi, että vietti joulun yleensä poikansa kanssa, mutta ei nyt ollut asiasta varma, koska poika oli lähdössä joulunviettoon poikaystävänsä perheen luokse.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Höristin korviani. Sanoiko hän pojallaan olevan poikaystävä? Noin vain, ilman selityksiä tai rykimisiä. Nivalan Villapaitamiehessä olikin uusia särmiä.

Ennen kuin ehdin pelastaa tilannetta, Usva jo kutsui Tähtipojan meille joulunviettoon ja äijäpiru hyväksyi kutsun nopeasti, joskin kohteliaasti toppuutteli, että eihän hän nyt voi tulla perhejoulua häiritsemään. Arvasi, että minä keksisin jonkin esteen vierailulle. Hymyilin väkinäisesti, että mukavaahan se olisi, mutta joulunviettomme oli vaatimatonta. Meillä ei ollut edes kinkkua ja jouluruuat oli ostettu myyjäisistä. Tämähän keksi oitis siihen vastaväitteen, että seura se on tärkeintä joulussa ja olisi todella anteliasta päästää yksinäinen mies nauttimaan perhejoulusta. Kotipuoleensa sukujouluun hän ei voinut päivystysvelvollisuuksiensa vuoksi lähteä.

Odottaakahan vain, pääsette minusta eroon, kun aattona hevonen saa ähkyn tai koira hotkii salaa kinkkua ja sairastuu, niin se on aina ennenkin mennyt, hän ennusti.

Miehen lähdettyä kysyin Usvalta, miksi ihmeessä hän oli kutsunut Tohtori Whon jouluvieraaksemme.

”Jarkko on kiva”, Usva pyöritteli silmiään. ”Se tykkää sinusta ja sinä tykkäät siitä.”

Mistä ihmeestä olet saanut tuon käsityksen? Se on väärä. Olen hänelle kohtelias, se ei merkitse tykkäämistä, paremminkin päinvastoin, valistin.

Usva väitti havainneensa, että välillämme oli tykövetoa ja että olin aina hyvällä tuulella, kun olin tavannut Jarkon.

Jouluaaton ateria meni loppujen lopuksi aivan hyvin. Äiti oli innoissaan miesvieraasta, Usva samoin ja minä kestin tilanteen. Meillä oli Marttojen laatimia joululaatikoita, ihan itse kuorittuja ja keitettyjä perunoita sekä jouluhauki, sillä Usva ei antanut minun ostaa tarjouksessa ollut norjalaislohta, koska se oli kasvatettu epäekologisesti ja epäeettisesti kassissa. Hauen elämäntarinaa en tuntenut, mutta se lienee ollut onnellinen ja ekologinen. Ehkä myös perunamme olivat eläneet iloisesti.

Usva oli käynyt vilkuilemassa vuohia vähän väliä, sillä Barbara oli hänen mukaansa käynyt levottomaksi ja sillä oli ihan sellainen ilme. Kun lahjat oli jaettu Usva ja Vuohispesialisti menivät navettaan ja viipyivät epäilyttävän kauan.

”Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti.”

Menin itsekin katsomaan. Vuohi kulki karsinassaan ympyrää ja päkätti. Sitten sen peräpäästä muljahti limainen möykky, jota emo kävi nuolemaan ja joka nuolemisen tuloksena muuttui pieneksi vuoheksi. Usva itki ilosta, mutta Jarkko sanoi, että toinenkin oli vielä tulossa. Odotimme ja odotimme.

Tohtorimme ei vaikuttanut huolestuneelta, joten tilanne oli kaiketi hallinnassa. Minua kyllä jo hermostutti. Eniten hermostutti Usvan reaktio, jos jokin menisi vinoon.

Odottaessamme kuulin kumahduksen navetan heinävintiltä.

Usva huomautti liian nopeasti, että lattialankut vain kylmyydessä paukahtelivat. Epäluuloni heräsi heti. Menin portaille ja kiipesin ylös, mutta vintillä oli pimeää. Kunnes sinne sytytettiin valo.

Salim sytytti. Hänellä oli jonkinlainen majapaikka. Patja, peitto, jatkoroikka ja työmaavalaisin, vedenkeitin.

”Mitä helvettiä tämä tarkoittaa”, kysyin, ja Usva vastasi alhaalta, että tulkaa katsomaan, nyt se syntyy.

Kapusimme alas ja ehdimme nähdä, miten toinenkin vuohivauva pullahti maailmaan. Jarkko sanoi, että tässä meillä on sitten joulun ihme. Minä ja Usva töllötimme kuin paimenet kedolla ihmettelemässä vauvoja oljilla, Eeva-vuohi kurotteli turpaansa aidan yli ja olihan seimen äärellä kaksi tietäjääkin, itämaan ja länsimaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.