Kiira saa kuulla kiinnostavia tietoja Hirnin perheestä. Mutta kuka seuraa Kiiraa vai kummitteleeko Villa Klaarassa? 

Kun bussi pysähtyi Kyrölän kirjaston edessä, Kiira ei jäänytkään pois vaan jatkoi seuraavalle pysäkille, joka oli hautausmaan lähellä. Noustuaan bussista hän veti huivin tiukemmin kaulansa ympärille. Tuuli lennätti kevyttä puuterilunta ja maassa näkyi huurteisia koivunlehtiä. Talvi olisi eittämättä tulossa. Kiira avasi mustan takorautaportin ja katseli ympärilleen. Hautausmaalla ei näkynyt ketään.

Hän aloittaisi ensimmäisestä käytävästä ja etenisi siitä hautausmaan perälle. Kiira löysi helposti Hirnien sukuhaudan: enkelipatsas kohosi muiden hautakivien yläpuolelle. Kiira kaivoi kännykän taskustaan ja nappasi kuvan hautakivestä.

Klaara oli ollut kuollessaan 39-vuotias. Hänen parikymmentä vuotta vanhempi aviopuolisonsa Ernest oli elänyt sen jälkeen leskenä, kunnes oli menehtynyt 83-vuotiaana. Kummallista, ettei Ernest ollut avioitunut uudestaan. Miten hän oli selviytynyt yksin Kaukon kasvatuksesta? Poikahan oli ollut vain seitsemänvuotias menetettyään äitinsä. Entä Axel Puro? Klaaran rakastettu? Mitä hänelle oli tapahtunut?

Käveltyään yli tunnin tuulisella hautausmaalla Kiira oli varma, että Axelia ei oltu haudattu sinne. Ehkä hänet oli laskettu viimeiseen lepoon kotipaikkakunnallaan, missä se sitten mahtoi ollakin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Edetessään metsän viereistä käytävää Kiiran huomio kiinnittyi matalaan, sammaloituneeseen hautakiveen. Kultaus kirjaimista oli rapissut lähes kokonaan pois, mutta kivessä erottui nimet Iivari ja Ada Kauppi sekä Ella Kauppi. Kivi oli aavistuksen verran kallellaan.

Silja oli kirjoittanut artikkelin hautausmaalla tapahtuneesta vandalismista. Ilmeisesti Klaaran vanhempien hautakivi oli ollut yksi kaatelun kohteista.

Kiira silmäili ympärilleen ja ihmetteli, mitä Silja oli käynyt tutkimassa hautausmaalla? Mikä oli saanut hänet menemään sinne pimeällä? Ja kuka oli nähnyt hänet siellä?

Yhtäkkiä Kiiralle tuli tunne, kuin joku olisi katsonut häntä. Kiira vilkuili ympärilleen, mutta näki ainoastaan mustia paljaita puita ja tummina kohoavia hautakiviä. Jossain rääkäisi varis. Samassa hän kuuli lähestyviä askelia takanaan ja tutun äänen:

”Hei, Silja.”

Kiira jähmettyi. Hän kääntyi kannoillaan ja tuijotti Kaukoa. Freudilainen lipsahdus, välähti Kiiran mielessä ja hän tunsi kylmät väreet selkäpiissä.

”Minä olen Kiira, en Silja.”

Kauko hymähti hermostuneesti.

”Hallayö todennäköisesti tulossa. Sen aistii ilmasta”, Kauko sanoi muina miehinä.

Kiira nyökkäsi.

”Miten Helsingissä meni?” Kauko kysyi.

”Jutun tutkiminen on vielä kesken”, Kiira vastasi.

”Jaaha. Poikkeahan taloon, vaikka rommitotille”, Kauko sanoi.

Rommitotille. Mistä Kauko tiesi, että hän piti rommitoteista? Vai oliko kyse vain sattumasta?

”Joo, kiitos”, Kiira vastasi ja katsoi, kuinka Kauko nosti raskaan kuusenoksan ja katosi hautausmaan viereiseen metsään.

 

Palattuaan hautausmaalta Kiira ravasi rappuset ylös toiseen kerrokseen ja käveli suoraan toimiston keittiöön. Jokin asia Siljan seinäkalenteriin kirjoittamassa merkinnässä vaivasi häntä. Selattuaan kalenteria Kiira löysi viimeisen merkinnän elokuun kohdalta ja rypisti kulmiaan. Silja oli sopinut tapaamisen Mandi Henrikssonin kanssa. Sitten Kiiralla välähti. Silja ei ollut koskaan mennyt tapaamiseen siitä syystä, että hän oli kuollut edellisenä päivänä.

Kiira käänsi kalenterin lehtiä taaksepäin. Niissä näkyi useiden päivien kohdalla merkintöjä haastattelutapaamisista Mandi Henrikssonin kanssa. Ensimmäisen kellonajan viereen Silja oli sutaissut naisen puhelinnumeron.

Kiira ihmetteli, kuka haastateltava mahtoi olla, mutta oli vain yksi tapa selvittää asia.

”Henrikssonilla”, vanha naisääni sanoi useamman hälytyskerran jälkeen.

Kiira esitteli itsensä ja kertoi, että jatkoi Siljan jälkeen toimituksessa. Nainen kuunteli hiljaa.

”Minua kiinnostavat Siljan tekemät haastattelut.” Pienen epäröinnin jälkeen Kiira lisäsi:

”Ne kesken jääneet lehtijutut.”

”Niinkö?”

”Voisimmeko jatkaa siitä, mihin te jäitte?” Kiira veti henkeä ja toivoi, että oli kuulostanut luontevalta.

”Jaa. Siitä on parempi puhua henkilökohtaisesti.”

 

Henriksson asui isossa vanhassa talossa kylän laitamilla. Talo oli ränsistynyt, ja sitä ympäröivä puutarha rehotti hoitamattomana. Pihaa valaisi vain yksi puolittain pensaiden kätkössä loistava maitolasilamppu.

Painettuaan pitkään ovikellon nappia Kiira ei tiennyt, mitä odottaa. Kun ovi avautui ja Mandi Henriksson seisoi hänen edessään mustassa nilkkapituisessa mekossa, pitkänä ja ryhdikkäänä, Kiira tunnisti hänet naiseksi, joka oli heristänyt nyrkkiä Kaukolle ylittäessään tietä. Mandin mustaksi värjätty tukka oli kiinnitetty kammoilla nutturalle, ja korvissa heiluivat pitkät pisaran muotoiset kultaiset korvakorut.

”Mukava tavata”, Mandi sanoi kohteliaasti ja ojensi ryppyisen kätensä.

Kun he hetken päästä istuivat hämärässä salissa ajan haalistamissa punaisissa nojatuoleissa, Mandi risti kätensä syliin ja sanoi:

”Ensinnäkin minä haluan saman sopimuksen sinun kanssasi kuin Siljan kanssa.”

Nainen katsoi Kiiraa pistävästi.

”Sinä et taida edes tietää, mikä se on?”

Kiira pudisti päätään. Nainen hymyili eikä Kiira ollut varma, oliko se ystävällinen vai pirullinen hymy.

”Hyvä on. No niin, se meidän sopimus on seuraavanlainen: sinä et saa kirjoittaa mitään lehtijuttua minusta, et niin kauan kuin minä olen hengissä. Sopiiko?”

Kiira vastasi myöntävästi ja nainen jatkoi:

”Minä olen varma, että Axel Puro murhattiin, vaikka Hirnien mukaan hän katosi tuona tragedian yönä ulkomaille. Hirnit ovat valehtelijoita, katalia konnia koko sakki.”

”Kuinka niin?” Kiira kysyi.

Naisen katse oli jäätävä.

”Luuletko sinä, että Axel Puron kaltainen sivistynyt nuori mies olisi häipynyt ulkomaille eikä olisi koskaan ottanut yhteyttä edes omaan äitiinsä? Tai kehenkään? Kyllä posti ulkomailtakin kulkee.”

”Mistä te tiedätte, ettei hän ottanut yhteyttä omaisiinsa?”

”Minä tiedän yhtä sun toista”, Mandi vastasi yliolkaisesti.

”Mitä te uskotte tapahtuneen?” Kiira kysyi. Hän ei muistanut milloin oli viimeksi teititellyt ketään, mutta sinuttelu ei olisi tullut kysymykseenkään, ei rouva Henrikssonin kanssa.

”Ernest Hirn väitti – ja syötti saman roskatarinan pojalleen Kaukollekin – että Axel Puro varasti Fabergén pääsiäismunan, tappoi Klaaran ja katosi timantit mukanaan ulkomaille.”

”Mitä te sitten luulette tapahtuneen?” Kiira kysyi.

”Minä uskon, että Ernest tappoi Axelin ja Klaaran. Molemmat, koska hän luuli, että Klaara oli ottanut Fabergén vihreän pääsiäismunan kartanon piilopaikasta ja karkaisi rakastajansa kanssa ulkomaille, jossa he myisivät jalokivet ja aloittaisivat rahoilla uuden elämän.”

Mandi näytti hyvin itsevarmalta.

”Mitä sinä uskot, että pääsiäismunalle tapahtui?” Kiira kysyi.

Mandi puisteli hymysuin päätään.

”Ernest ei koskaan löytänyt sitä pääsiäismunaa. Klaara ei ollut tyhmä. Hän piilotti sen niin hyvään paikkaan, ettei sitä ole vieläkään löydetty!”

Mandin silmistä loisti kuumeinen kiihko.

”Oletko sinä koskaan nähnyt sitä pääsiäismunaa?” Kiira kysyi.

”Otetaanko sherryä?” Mandi kysyi puolestaan ja odottamatta vastausta käveli vitriinikaapille. Naisen liikkeet olivat joustavat. Kiira arvioi, että Mandi oli seitsemissäkymmenissä.

Mandi ojensi täytetyn lasin.

”Totuudelle”, Mandi sanoi ja kohotti lasiaan.

”Sille”, Kiira vastasi ja lisäsi:

”Sinä olit Klaaran kuoleman aikaan pikkutyttö.”

”Niin. Mutta lapset huomaavat paljon kaikenlaista”, Mandi sanoi lipaisten huuliaan. ”Meillä oli tapana leikkiä yhdessä Kaukon ja Astan kanssa. Joskus me piilouduimme Villa Klaarassa, niin ettei kukaan voinut löytää meitä. Sekös meistä oli hauskaa, kun muut huhuilivat ja juoksivat ohi.”

”Oletteko te edelleen ystäviä?” Kiira kysyi.

Mandi hymyili, vaikka sanoi:

”Kukaan ei halua olla tekemisissä Kaukon kanssa. Vapaaehtoisesti.”

”Ja miksiköhän?”

”Hän on tullut isäänsä. Ernest aiheutti täällä paljon harmia aikoinaan. Mutta se siitä.”

Mandin kasvoista näkyi, ettei asiasta keskusteltaisi enempää.

”Onko Villa Klaarassa kummitellut pitkäänkin?” Kiira kysyi muina miehinä ja siemaisi sherryä.

Mandi tuijotti häntä tarkkaavaisesti, ehkä liiankin pitkän tovin. Kiira päätteli, että nainen oli terävä.

”Siihen minä en osaisi vastata, koska minähän en asu siellä, vai kuinka?”

”Ketkä siellä ovat asuneet?”

”Ei se paikka ole ollut vuokran, hyvä neiti.”

”Miksi teitä kiinnostaa niin kovasti Fabergén pääsiäismunan kohtalo?” Kiira kysyi.

Mandin poskipäille oli nousseet punaiset täplät.

”Minä olen kultaseppä Iivari Kaupin lapsenlapsi. Klaaran Ella-siskon tytär ja Fabergén muna kuuluu meidän suvulle.”

Kiiraa ihmetytti se, ettei Mandi näyttävän olevan kovinkaan suruissaan Klaara-tätinsä ikävästä kohtalosta.

”Entä Kauko —?” Kiira ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Mandi laski niin kiivaasti sherrylasin pöydälle, että kullanväristä juomaa läikähti liinalle, ja sanoi kiihtyneellä äänellä:

”Minun isoisäni Iivari Kauppi oli saanut sen henkilökohtaiseksi lahjaksi itseltään Karl Fabergélta erinomaisesta työstään kultaseppänä ja verstasmestarina. Se pääsiäismuna kuuluu meille eikä varkaille ja murhaajille! He ovat kaikki samassa juonessa! Joka iikka.”

”Ketkä he?” Kiira kysyi ja hämmästyi, kun Mandi nousi seisomaan.

”Toimittaja on hyvä ja poistuu. Minä olen väsynyt”, Mandi Henriksson sanoi. Hän ei näyttänyt lainkaan väsyneeltä.

 

Lähestyessään Villa Klaaraa Kiira vilkaisi tornin pimeisiin ikkunoihin. Sieltä näkyy koko kylä. Kiira nousi huvilan rappusia mutta ei mennytkään asunnolleen, vaan jatkoi kapeita puuportaita ylimpään kerrokseen. Ovi torniin oli lukossa, kuten hän oli arvellutkin. Kiira tarttui puiseen kaiteeseen ja kurkotti alas. Pudotus alimpaan kerrokseen oli huima. Yhtäkkiä hänestä tuntui, kuin joku olisi seisonut hänen takanaan. Kiira kääntyi nopeasti. Ei hänen takanaan ketään ollut. Tunteen oli aiheuttanut ilmavirta. Talo oli vanha ja siinä veti.

Kiiruhtaessaan alas rappusia Kiira aprikoi, oliko Silja noussut ylätasanteelle ja työnnetty sieltä kaiteen yli alas? Silloin isku olisi ollut kova. Luultavasti tappava. Mutta miksi Silja olisi mennyt torniin? Oliko joku houkutellut hänet sinne – ja miksi? Kiira tunsi vilunväreitä ja työnsi avaimen lukkoon. Kun hän heitti avaimen eteisen pöydälle, hän kuuli askelia olohuoneesta ja pysähtyi.

”Kuka siellä?” Kiira kysyi. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten kuului kolahdus.

Kiira valitsi tärisevin sormin Sannin numeron.

”Minun olohuoneessani on joku”, Kiira sanoi.

”Mitä sä tarkoitat?” Sanna kysyi huolestuneena. Kiira käveli hitaasti olohuoneen lasisia kaksoisovia kohti ja napsautti valot päälle. Ikkunaverho heilui tuulenvireessä. Huone oli tyhjä.

”Tai siis täällä on ollut joku. Minä kuulin askelia enkä ole jättänyt ikkunaa auki.”

”Kiira, kuuntele: ei siellä ketään ollut. Sä olet voinut lukita ikkunan huonosti ja tuuli on paukauttanut sen auki.” Sannin ääni oli napakka. Kiira nyökytti, vaikka Sanni ei häntä nähnytkään ja kertoi lähtevänsä lenkille, koska juokseminen oli aina rahoittanut häntä.

”Hyvä idea, minun täytyy mennä”, Sanni sanoi ja lopetti puhelun. Kiira tuijotti hetken luuria.

Hermot, hänen hermonsa olivat pinnalla.

 

Vaihdettuaan lenkkivaatteet Kiira nappasi otsalampun ja kiinnitti sen piponsa päälle.

Mäntyjen vilistäessä ohi Kiira nautti juoksun vauhdista ja raikkaasta syysilmasta. Kosteiden lehtien tuoksusta. Siitä, ettei mistään kuulunut melua, oli vain metsän syvä hiljaisuus. Maaseudulla oli puolensa.

Ohittaessaan kartanon Kiira hidasti askeliaan ja käveli pihaan. Kauniin geometrisessä puistossa puut ja pensaat olivat jo pudottaneet osan lehdistään ja suihkukaivon patsas nousi ruskeaksi käpristyneiden lehtien peittämästä altaasta kuin surullinen muistomerkki kesästä. Mutta kasvihuoneesta loisti himmeä valo. Pienen epäröinnin jälkeen Kiira päätti vilkaista, mitä siellä oli.

Ovea pidettiin ilmeisesti lukossa, mutta avain oli jäänyt lukkoon. Koska ketään ei ollut näköpiirissä, Kiira käänsi avaimesta ja astui sisään. Vastaan iski lämpö ja äitelän voimakas hyasinttien tuoksu. Lämmittimet puhalsivat lämpimän kosteaa ilmaa. Kiira pysähtyi lukemaan seinälle ripustettua kehystettyä artikkelia. Siinä kerrottiin vuonna 1875 Helsingissä ensimmäistä kertaa esitellyn hyasintin laajenevasta suosiosta joulukasvina.

”Ulos sieltä, kädet ylhäällä!” Kiira kuuli karjaisun ulkopuolelta ja tuuppasi oven auki.

”Mitä sinä täällä teet?” Kauko kysyi ärtyisästi ja laski haulikon.

”Minä olin juoksulenkillä ja ajattelin pistäytyä lämmittelemään.”

”Jaa. Minä kun luulin saaneeni jonkun käpälälautaan.”

Kiira ei kysynyt mistä.

Ja nyökkäsi.

”Maistuisiko rommitoti?” Kauko kysyi nyt ystävällisempään sävyyn.

”Joo, kiitos”, Kiira vastasi.

Kun he kävelivät pihan poikki, Kiira huomasi Astan tuijottavan heitä ikkunasta. Naisen ilme oli tuima – kuten aina.

”Asta asuu täällä ja hoitaa taloutta minulle. Kuten aiemmin mainitsinkin, me täällä Kyrölässä pidämme huolta tosistamme”, Kauko selitti.

Jatkuu ensi numerossa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla