Muistinmenetyksestä kärsivälle Ninalle alkaa pikku hiljaa valjeta, mitä hän on kadonneen viikon aikana puuhaillut. Mutta kuka hänet on työhön värvännyt ja miksi?

Verne sai hinattua itsensä kiviaidan päälle ja hetken huokaistuaan pudottautui alas.

– Nina? Verne lähti kulkemaan kohti tsasounaa. Hiljaisuus tuntui painostavammalta kivimuurin sisäpuolella. Silloin rakennuksen ulko-oven suunnalta kuului kopinaa. Verne jäykistyi paikoilleen. Lukko naksahti, ovi aukesi ja Nina kurkisti ulos.

– Ai moi, Nina virnisti.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Käy ihmeessä peremmälle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– En halua tietää… Verne mutisi ja kiirehti ovelle.

Nina ja Verne liikkuivat rakennuksessa koskematta mihinkään. Tsasouna oli suurempi kuin kumpikaan heistä oli kuvitellut. Se oli pikemmin kartano kuin rukoushuone.

Vaikka tsasouna ei ollut ulkopuolelta huonokuntoinen, oli sen mahtipontiset sisätilat täysin remontoitu – mitä ilmeisimmin uuden omistajan toimesta.

Auringonvalo sai valkoisen alakerran hohtamaan. Avarasta eteisestä pääsi suureen ruokasaliin. Pimennysverhot oli vedetty syrjään, ja koristeelliset pitsiverhot suodattivat sisään tulvivan valon himmeäksi kuvioksi lattialle.

Ruokasalista avautui ovi käytäväntapaiseen välihuoneeseen, josta nousi jyrkkä kierreportaikko yläkertaan.

– Kai ymmärrät, että kukaan ei tiedä, että me ollaan täällä, Verne kuiskasi noustessaan portaita Ninan perässä.

– Mä luotan siihen, Nina vastasi normaalilla äänenvoimakkuudella saaden Vernen säpsähtämään.

– Ajattelin huomauttaa ihan vain sen takia, että jos meille sattuisi tapahtumaan jotain, niin meitä ei löydettäisi koskaan.

Nina saapui toiseen kerrokseen. Yläkerran välihuoneesta avautui ovi suureen, vinokattoiseen päätyhuoneeseen. Nina avasi oven ja jähmettyi oviaukkoon.

– Verne! Nina pyörähti ympäri. – Tule äkkiä.

Verne kiiruhti Ninan luo ja tämän perässä huoneeseen. Verne pysähtyi kynnykselle ja hengähti nähdessään valokuvasta tutun konservaattorin työhuoneen.

Kuka ikinä tilan oli varustellut, ei ollut säästellyt kuluissa: tilaan oli asennettu kohdepoistolaitteisto ja sen ilmankosteus sekä lämpötila olivat säädeltävissä.

Työpöytien vierellä seisoi maalausteline ja suuri mikroskooppi. Lipaston päällä oli liuotin- ja pigmenttipurkkeja.

– Mä olen ollut täällä, Nina kuiskasi ja poimi pöydältä Tanskasen taideliikkeestä peräisin olevan Kolinsky-siveltimen.

– Mä olen tehnyt täällä töitä.

Verne katseli ympärilleen ja pysähtyi tuijottamaan kattoa.

– Nina?

Nina kääntyi Verneen päin.

Verne osoitti kattoa sanomatta mitään. Nina nosti katseensa ja näki kattoon maalatun symbolin: suuren ympyrän, jonka sisällä oli koukeroisia merkkejä ja kirjoitusta oudoilla aakkosilla. Se muistutti saamelaisen noitarummun kalvolle piirrettyä kuviota.

– En ole ortodoksisen symboliikan asiantuntija, mutta minusta tuntuu, että tuo ei kuulu liturgiaan, Verne sanoi ja otti katosta valokuvan.

Samassa ulkoa kuului auton ääni. Jarrut kirskahtivat, ja sora rahisi renkaiden alla.

Nina ja Verne jähmettyivät ja kääntyivät katsomaan toisiaan.

Nina kiiruhti lattian poikki ikkunan luo ja kurkisti verhojen välistä. Kiiltävän musta Mercedes-Benz oli pysähtynyt pihaan. Nina tunsi pelonsekaisen jännityksen kouristavan vatsanpohjassa.

Auton ovi aukesi ja ulos astui hyvin pelottavan näköinen, laiha ja pitkä mies.

Mies, jota Nina oli ajanut edellisiltana takaa toisella puolen Suomea.

Nina rutisti verhokangasta rystyset valkoisina. Sydän takoen hän vetäytyi pois ikkunasta ja painautui seinää vasten.

Verne odotti Ninan sanovan jotain.

– Se on hän, Nina kuiskasi.

– Mies joka tappoi Janin.

– Mahtavaa. Minä tiesin sen, Verne heilautti kätensä ilmaan.

– Me kuolemme tänne.

Nina vilkaisi uudelleen ulos. Laiha mies oli avannut Mersun takaoven ja auttoi vanhaa, kävelykepin kanssa kulkevaa miestä nousemaan autosta.

– Vaihdetaan paikkoja, Nina sanoi ja käveli ripeästi työpöydän luo.

Verne lähestyi ikkunaa jäykin askelin.

– Nopeasti nyt! Tule pitämään vahtia ja kerro mitä ne tekevät.

– Ne? Verne kauhistui.

– Liiku! Nina komensi ja ryhtyi kuumeisesti availemaan työpöydän ja lipaston laatikoita.

Hän alkoi kiskoa esiin erinäisiä tarvikkeita: vanhan sanomalehden, teippirullan ja skalpelleja.

Nina kieritti sanomalehden tiukaksi rullaksi ja taivutti sen keskeltä kahtia. Sitten hän kiersi teippiä moneen kertaan sen ympärille.

Sanomalehdestä oli tullut improvisoitu pamppu, jonka taitos oli kivenkova lyömäpinta.

– Ovatko he vielä ulkona? Nina kysyi.

Verne katsoi ulos. Miehet kävivät keskustelua auton luona. Hämäräperäisen näköinen mies oli avannut muurin portin.

– Ovat, Verne kuiskasi.

– Ota kuvia.

– Mitä? En muuten varmasti ota!

– Ota niistä kuvia! Meillä täytyy olla jotain näytettävää.

– Kenelle? Verne älähti.

– Pyhälle Pietarille?

Ikkunan karmin takaa kurkkien, Verne osoitti kameransa ulkona seisoviin miehiin ja zoomasi lähemmäs.

– Meidän on pakko päästä täältä ulos, ja ainut tapa onnistua siinä on yllättää heidät, Nina sanoi.

– Haluan muistuttaa, että ainakin toinen noista herrasmiehistä on virtuoosimainen tuikkaamaan massiivisia veitsiä ihmisten sydämiin.

– Ja just siksi meidän on tehtävä eka siirto. Toi aula heti portaiden yläpäässä on paras paikka iskeä.

– Mikä Sun Tzu sinusta on yhtäkkiä tullut? Verne puuskahti ja työnsi puhelimen takaisin taskuun.

– Faija ja Väinö-setä…

Nina aloitti.

– Älä sano sitä, Verne keskeytti.

– Faija ja Väinö-setä opettivat. Tiedän.

Nina ja Verne kiiruhtivat pois huoneesta ja jäivät kuuntelemaan portaikon päähän. Alakerrasta kantautui ääniä, kun miehet astuivat sisään tsasounaan.

– Jokohan ne tietävät, että me…

– Hys hiljaa, Nina sihahti ja yritti saada selvää miesten keskustelusta.

Verne nielaisi ja näytti siltä kuin romahtaisi henkisesti minä hetkenä hyvänsä.

Nina käännähti katsomaan Verneä.

– Ne puhuvat Icenin teoksesta.

– Mikä se on?

– Se maalaus, jota mä konservoin, kuuluu Elisabeth Icen -nimisen lesken kuolinpesään.

Alakerrasta kuului huuto:

– Takaovi on tiirikoitu auki!

Nina tunsi lihastensa jännittyvän. He olivat paljastuneet. Nina liikahti seinän ja portaikon kaiteen väliin jäävään nurkkaan.

– Tarkista yläkerta, vanhan miehen rosoinen ääni komensi.

Nina puristi lähitaisteluasetta kädessään ja kyyristyi valmiusasentoon.

– Mene tuonne, Nina viittilöi viereensä kyykistynyttä Verneä siirtymään aulan keskelle.

Verne pudisti päätään raivokkaasti.

– Mene nyt!

Portaikosta alkoi kuulua määrätietoisten askelten kopinaa.

– Hänhän näkee minut heti, Verne vaikeroi.

– Siksi juuri, Nina tyrkkäsi Vernen liikkeelle.

Mies portaikossa kuuli äänet yläkerrasta ja pysähtyi hetkeksi.

Nina viritti kätensä lyöntiin. Verne oli jähmettynyt hämärän huoneen keskelle kuin jäälohkare.

Miehen varjo lipui ylimmille portaille. Askelmat narahtelivat äänekkäämmin.

Ninan oli vaikea kuulla askeleita korvissaan kohisevalta vereltä. Verne tuijotti portaisiin samalla kun niitä kiipeävän hahmon varjo nousi hänen ylleen.

Nina katsoi, kuinka mies ohitti Vernen vain muutamien senttien päästä, jäntevät ja kulmikkaat kasvot täysin ilmeettöminä. Miehen kehonkielessä oli jotain käärmemäistä – aivan kuin hän olisi liukunut portaita ylös.

Ninan sydän hakkasi ja kädet hikosivat. Suu oli rutikuiva ja pupillit supistuivat. Hän näki valon välähtävän miehen käden jatkona roikkuvasta terästä.

Sulla on vain yksi tilaisuus. Älä mokaa sitä.

Nina räjähti liikkeeseen kuin purkautuva jousi. Hän oli odottanut, kunnes mies oli juuri oikeassa kohdassa. Mies käännähti takaansa kuuluvan äänen suuntaan.

Älä koskaan odota vastustajasi lyövän ensin, Väinön oppi kaikui Ninan korvissa. Hyökkää ensin ja hyökkää kovaa. Nina iski sanomalehden taitoskohdan vasaralyönnillä keskelle miehen rintalastaa. Mies pudotti veitsensä ja ilma purkautui hänen keuhkoistaan.

Nina löi uudestaan, nyt keskelle miehen päälakea. Miehen polvet notkahtivat, ja hän yritti säilyttää tasapainonsa.

Nina laski etäisyyden ja heitti nasevasti ajoitetun pysäytyspotkun miehen palleaan. Mies paiskautui taaksepäin ja rojahti selälleen portaisiin.

Hän kieri askelmat alas holtittomana myttynä, kierähti lattialle kyljelleen ja jäi makaamaan liikkumattomana.

– Tule! Nina huusi ja tarttui Verneä kädestä.

He ryntäsivät portaisiin ja loikkasivat niiden juurella lojuvan miehen ylitse katsomatta taakseen. Vanhempi mies ehti nähdä Ninan ja Vernen vilaukselta ja kiirehti näiden perässä ruokasaliin.

– Pysähtykää! Vanhus huusi.

Mitään muuta hän ei voinut tehdä kaksikolle, joka säntäsi ulos tsasounasta kuin itse piru olisi ollut heidän kintereillään.

Nina ja Verne ryntäsivät ulos pääovesta ja avoimesta portista. He olivat jo pihan keskellä, kun Nina teki äkkijarrutuksen.

– Mee edeltä ja käynnistä auto!

Verne katsoi Ninaa kauhuissaan.

Verne ei pelännyt niinkään sitä, että joutuisi jättämään Ninan yksin, kuin sitä, että Nina jättäisi hänet.

– Mee nyt! Nina huusi ja lähti pinkomaan kohti Mersua. Hän otti skalpellin taskustaan, riuhtaisi terän suojuksen irti ja puhkoi auton oikeanpuoleisen eturenkaan.

– Seis! Vanha mies karjui ulko-ovella.

Nina liikahti takarenkaan luo ja tuikkasi veitsen siihen kahvaa myöten. Sitten hän ampaisi liikkeelle juostakseen Vernen perään. Vaaran rinnettä mukailevaa tietä oli vaikea juosta alas.

Se oli jyrkkä ja kivinen, ja Nina joutui ponnistelemaan pysyäkseen pystyssä samalla kun juoksi niin nopeasti kuin mahdollista.

Verne oli ehtinyt käynnistää Volkswagenin moottorin, kun Nina syöksyi näkyviin. Verne heilautti oven auki, ja kun Nina heittäytyi istuimelle, Verne tallasi kaasupolkimen pohjaan.

Renkaat sutivat pengertä ennen kuin pureutuivat asfalttiin. Auto nytkähti liikkeelle ja valtava pölypilvi kohosi heidän taakseen.

He molemmat puhkesivat kuohuvan adrenaliinin ja purkautuvan jännityksen pakottamaan huutoon, joka kasvoi hysteeriseksi nauruksi.

– Olet uskomaton! Verne huusi.

– Olet kerta kaikkiaan uskomaton!

Nina pyyhki kalpeita kasvojaan ja tuijotti vapisevia käsiään.

– Oletko kunnossa? Verne vilkaisi Ninaa.

– Olen, Nina peitti suunsa kädellään ja käänsi kasvonsa sivuikkunaan. Hän oli toiminut vaistonsa mukaan, ja kauhun tunne iski viiveellä vasta kun tilanne oli ohi.

– Nina? Verne kysyi huolissaan.

– Anna mun olla hetki. Mä olen kunnossa, Nina vastasi.

– Mihin me menemme seuraavaksi?

– Mun kummisedän luo.

Volkswagen halkoi maisemaa laskevan auringon kajo peileissään. Nina ja Verne olivat viettäneet valtaosan päivästä tien päällä. Matka Etelä-Suomesta Pohjois-Karjalaan ja takaisin olisi ollut uuvuttava missä tahansa muissa olosuhteissa, mutta kahden vuorokauden jännittävät tapahtumat olivat sähköistäneet heidät.

Vaikka Nina tiesi, missä hän oli viettänyt viikon ja mitä hän oli sen aikana tehnyt, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten hänet oli värvätty konservointityöhön tai saatu unohtamaan se.

Nina toivoi pääsevänsä eteenpäin Vernen ottamien valokuvien avulla.

Verne oli kuvannut sekä tsasounaan saapuneita miehiä (joista toinen oli tappanut taidekauppiaan siksi, koska hän oli myynyt Ninalle konservoinnissa tarvittavia siveltimiä) että pyhätön kattoa, johon oli maalattu outo ja pahaenteinen symboli.

Simon oli kannustanut Ninaa kääntymään Väinö Rautawaaran puoleen.

Erakkona elävä Väinö oli Simonin ystävä ja kollega sekä ekspertti okkultismin ja paranormaalin suhteen.

Matkalla rannikolle Nina oli syventynyt sähköpostiinsa saapuneeseen viestiin. Sen oli lähettänyt hänen kollegansa museolta.

– Tässä on teosluettelo Icenin kuolinpesän lahjoituskokoelmasta, Nina selaili tiedostoa puhelimensa ruudulta.

– Mua hämää tässä yks juttu.

– Mikä?

– Yksi teos puuttuu, Nina

vastasi.

– Ennen kuin kokoelma oli tuotu museolle ja me päästiin Kaisun kanssa tarkastamaan sen kuntoa, mä kävin amanuenssin ja registraattorin mukana katsomassa teoksia Icenin kartanolla.

Mä muistan nähneeni kultatukkaisen, iloisesti nauravan tytön muotokuvan. Se roikkui Alfred Icenin työhuoneen seinällä.

– Ja sitä ei ole luetteloituna?

Nina pudisti päätään.

– Eikä sitä koskaan tuotu museolle.

– Ehkä sitä ei ollut testamentattu lahjoituskokoelmaan. Tai sen taiteellinen arvo ei täyttänyt museon vaatimuksia.

– Siinä vaiheessa kartano oli tyhjennetty kaikesta muusta kuin meille tulevasta matskusta.

– Keitä nämä Icenit oikein olivat?

– Mesenaatteja ja taiteenkeräilijöitä. Elisabeth Icen oli liikenainen ja Alfred yritysjohtaja.

– Oletetaan että teos, jota konservoit viime viikon, oli tämä puuttuva muotokuva. Miksi?

– Joku ei halunnut, että se päätyy museolle.

– Miksi?

– Ettei sitä konservoisi kukaan muu. Että juuri mä konservoi­sin sen.

– Mutta miksi konservoinnin piti tapahtua salassa?

– Koska joku tiesi, että siinä taulussa on jotain erityistä, Nina

mietti.

– Kuten jokin oikeasti arvokas teos sen muotokuvan maalikerroksen alla.

Verne nyökkäili.

– Ei hullumpaa...

Oli hämärää, kun kapeaa rantatietä etenevän kuplavolkkarin eteen avautui kallioinen ranta ja aavan meren ulappa. Oli alkanut sataa, ja taivaankannelle lipuneet pilvet enteilivät kevätmyrskyä.

Puujaloilla seisova hirsitalo kohosi jylhänä rantakalliolla. Nina ja Verne nousivat autosta ja katselivat maisemaa.

Viileä tuuli hulmutti Ninan hiuksia ja meren tuoksu täytti hänen sieraimensa. Jostain kantautui lokkien raakuntaa.

– Aikamoinen paikka, Verne

totesi.

– Ihan mieletön. Mä olen käynyt täällä viimeks penskana.

He lähtivät kävelemään kohti erikoista rakennusta. Kuistin katosta roikkui myrskylyhtyjä, ja räystääseen ripustettu tuulikello kilisi tuulessa.

Samassa yksi kuistin varjoista astui eteenpäin ja pysähtyi kaiteen viereen. Verne näki ison, leveäharteisen siluetin ensimmäisenä. Verne tarttui Ninaa käsivarresta ja osoitti ylös. Siluetti kallisti päätään.

– Moi! Nina huudahti.

– Se olen mä, Nina ja tää on mun… kaveri, Verne.

Hievahtamaton hahmo oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

–Tulkaa ylös ennen kuin kastutte.

Jatkuu ensi numerossa...

Tuomas Lius

  • Käsämässä Pohjois-Karjalassa asuva 44-vuotias dekkarikirjailija, joka kirjoitti ensimmäisen jatkokertomuksensa jo 9-vuotiaana Karjalan Maa -lehteen.
  • Kahden lapsen isä tunnetaan myös sarjakuvan tekijänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla