Jatkokertomus

Kaisa ei muista jättää todistusaineistona olevaa huulipunaa poliisille. Olisi pitänyt.

Hotellisiivooja Annikki nosti siivouskärryihin likaisia pyyhkeitä ja jakoi vessapaperirullia huoneisiin.

– Oletko Annikki ennen nähnyt tällaista, Kaisa kysyi ja osoitti hotellin pihalle. Pihalla seisoi viisi poliisiautoa.

Annikilla oli pitkä työhistoria Lapin tunturihotelleissa.

– En koskaan! Baaritappeluita on ollut joskus, murtoja ja viinavarkauksia silloin tällöin, sydänkohtauksia ja katkenneita jalkoja, mutta minun kohdalleni ei ole tullut yhtään murhaa. Että sen piti tapahtua juuri Karille! Olen tuntenut Karin 25 vuotta, olimme samassa hotellissa töissä jo talvella 1994.

– Sitä en tiennytkään.

– Kari oli hiihdonopettaja, mutta sitten hän lähti lukemaan eteenpäin hotellinjohtajaksi. No, hukkaan meni nekin opinnot, kun hän on nyt kuollut.

Kaisasta Annikin tapa suhtautua maailmaan oli vähän outo, sittenhän täällä menisi hukkaan kaikki, mitä ihminen elämänsä aikana saisi aikaan. Kaisa meni aamiaiselle, vaikka hänellä ei ollut ruokahalua. Kummasti munakokkeli ja graavilohi kuitenkin upposivat hänen vatsaansa.

 

Kepa vinkkasi hänet keittiöön ja antoi pikapusun poskelle.

– Mitä muru? Kaikki OK?

Kaisa kertoi, että häntä oli seurattu huoneen ovelle ja ovenkahva oli painettu alas. Sen jälkeen ei ollut tapahtunut mitään. Hän oli nukkunut puukko kädessään koko yön.

– Mikset sinä soittanut minulle? Kepa torui .

– En tiedä, olin kai kauhun lamaannuttama, ja sitten nukahdin.

– Sinun täytyy kertoa tuosta poliisille. Aamiaisen jälkeen kaikkien hotellivieraiden pitää tuoda passinsa ravintolasaliin. Poliisit vahtivat, ettei kukaan livahda ulos.

– Siksikö heitä on nyt niin paljon?

Kepa nyökkäsi.

– He eivät olisi saaneet kaikkia turisteja kuljetetuksi Muonion poliisiasemalle. Täällähän ne istuvat kuin tatit eivätkä pääse karkuun.

 

Miettunen ja Ylä-Mäkinen istuivat pöydän takana ja kirjoittivat kannettavalla tietokoneella muistiin hotellivieraiden nimet ja passin numerot ja ottivat heiltä sormenjäljet siihen tarkoitetulle lomakkeelle. Ruljanssi kesti kolmatta tuntia. Kukaan ei pakoillut toimenpidettä eikä vastustellut, vaan kaikki antoivat suosiolla sormenjälkensä. Siitä Kaisa päätteli, että murhaaja oli käyttänyt hansikkaita ja tiesi, ettei hän ollut jättänyt jälkiään mihinkään. Kaisa päätti tuoda huulipunan poliisille. Tosin siitä ei ehkä saisi enää kenenkään muun DNA:ta kuin hänen, koska hän oli erehtynyt punaamaan sillä huulensa.

Iloiset naiset Marjaana, Ninni, Henna ja Tiina Helsingistä näyttivät jo hieman väsyneiltä. Vitsit eivät sinkoilleet niin tiiviisti eikä naisia naurattanut enää yhtä paljon. Kun poliisit antoivat luvan avata baarin, he olivat ensimmäisinä asiakkaina paikalla. Kaisa ajatteli, että pian he tarvitsisivat lomaa lomasta. Myös NiXXX näytti kurjemmalta kuin tullessaan. Räpjäbä ei tainnut osata rentoutua näin rauhallisessa paikassa.

Myös Kaisan, Kepan, Helin, Mikun, Annikin ja muiden työntekijöiden piti antaa sormenjälkensä. Poliisit päästivät vieraat lähtemään huoneisiinsa sitä mukaa, kun sormenjäljet otettiin, mutta heitä kiellettiin yhä lähtemästä hotellin alueelta.

– Mihin me täältä lähtisimme, lumimyrskynkö sekaan? eräs valkotukkainen brittimies voivotteli.

– Sehän olisi suoranainen itsemurha.

Itse asiassa myräkkä oli laantunut hetkeksi, eikä rekiretkeä tarvinnut peruuttaa.

– Te kaikki, jotka olette lähdössä koiravaljakkoajelulle, tavataan kuten sovittiin hotellin aulassa klo 13.00, Kaisa muistutti elämysretken varanneita.

Kaksitoista ilmoittautunutta tiesi noin kuuden – kymmenen valjakon valjastamista riippuen siitä, kuinka moni halusi ajaa itse ja kuinka moni istua kyydissä. Kaisa ajoi ensimmäisessä valjakossa yksin ja Valtteri viimeisessä varmistaen, ettei kukaan pudonnut kyydistä.

 

Yhdeltä Kaisa otti ryhmän komentoonsa ja johdatti heidät pukuhuoneelle. Kaikki saivat pilkkihaalarit, karvalakin ja kunnon rukkaset. Tarhalla huskyt ulisivat innoissaan verkkohäkeissään. Kaisan näkeminen tiesi aina jotain hyvää. Juokseminen ja vetäminen oli niillä veressä ja ne tulivat sairaiksi, jos eivät saaneet tarpeeksi liikuntaa.

Valtterin veli Vertti piti lyhyen valjakkoajon oppitunnin englanniksi. Hän näytti kelkalla, kuinka sen jalaksilla seistiin, kuinka mutkissa kallistettiin ja kuinka koiraa komennettiin lyhyillä käskyillä. Koska he ajoivat peräkkäin eivätkä rinnakkain, käytännössä koirat pysähtyisivät Kaisan perään, kun Kaisa pysähtyisi. Hän näytti käsimerkin, joka tarkoitti pysähtymistä. Kun vieraat näkisivät edellä ajavan tekevän merkin, heidän piti jatkaa merkkiä taaksepäin.

Kussakin valjakossa oli kuusi koiraa. Johtajaluonteiset koirat sijoitettiin ensimmäisiksi, mutta niiden piti tulla keskenään toimeen, muuten rekiretki menisi hurttien rähinäksi. Keskellä oli vauhtipari. Ne olivat hyväluontoisia koiria, jotka pärjäsivät valjakossa keskellä ja tuottivat voimaa, eikä niiltä vaadittu sen kummempia erikoisominaisuuksia. Lähempänä kelkkaa oli pyöräpari. Sille paikalle valjastettiin kaikkein vahvarakenteisimmat, kestävimmät jässikät, sillä ne joutuivat ottamaan rintakehällään ensimmäisinä vastaan valjakon retkahdukset ja pysähdykset sekä kelkan ja kuljetettavien painon.

Koirat hyppivät valjaissaan, jotka Valtteri ja Vertti olivat pukeneet niille. Turistit puhelivat yhtä kiihdyksissään kuin koirat.

– Mitä jos minä putoan kyydistä? japanilaisnainen kysyi. Se oli yleisimmin kysytty kysymys.

– Te tulette yllättymään, kuinka hyvin te pysytte reen kyydissä, sillä te ette todellakaan halua pudota, Kaisa kuulutti kantavalla äänellä.

– Jos kuitenkin kaarteessa kelkka keikahtaa ja te putoatte, perässä tuleva huutaa pysähtymiskäskyn koirilleen. Kaikki pysähtyvät silloin, myös edellä ajavat. Voitte myös jarruttaa laskemalla toisen jalkanne lumeen.

Japanilaisnainen katsoi parhaimmaksi istahtaa vällyjen väliin kelkan kyytiin. He saivat järjestykseen kahdeksan valjakkoa. Kaisalla, Vertillä ja Valtterilla oli täysi työ pitää koirista kiinni, sillä ne olisivat lähteneet mielellään metsään vaikka ilman kyydittäviä.

– Muistakaa varautua alkunytkähdykseen! Se on todennäköisin paikka, jossa otteenne kirpoaa, jos ette keskity.

Kaisa asettui ensimmäisen kelkan jalaksille ja kysyi, olivatko kaikki ymmärtäneet ja olivatko he valmiina. Myöntävän vastauksen saatuaan hän antoi koirille lähtöluvan.

Koirat ampaisivat liikkeelle hurjasti syöksähtäen, ja vaikka Kaisa jo tiesi, että niin kävisi ja hän oli kumartunut eteenpäin, hänen vartalonsa heilahti kuitenkin taaksepäin. Hän puristi kelkan kahvoista eikä päästänyt irti. Holtiton onnen hymy levisi hänen kasvoilleen ja lunta lensi suuhun. Vauhdin riemu tuntui aina yhtä hyvältä.

Pian koirien into tasaantui, ja ajajat pystyivät katselemaan hiukan ympärilleen. Luminen metsä oli taianomainen. Metsässä kuului vain koirien tasainen puuskutus. Ne juoksivat suu auki ja kieli pitkällä roikkuen, ja nauttivat koko ruumiillaan. Valtteri oli ajanut koirareitin lumikissalla tasaiseksi, mutta koska reitti kulki tunturin alarinteessä, se oli mäkistä ja mutkaista. Tykkylumikuuset reunustivat polkua kuin kumarat, huolestuneet jättiläiset.

He ajoivat metsässä viiden kilometrin matkan Mieliöjärven jäälle, ja siellä he saivat painattaa tasaisella järven jäällä. Vastarannalla näkyi Mieliön sukutila. Valtterin kehotuksesta valjakot ryhmittyivät rinnakkain ja ottivat kisaa toisistaan. Kaisa liikuttui, kun näki millainen riemu loisti ulkomaisten matkailijoiden kasvoilla. He olivat lentäneet suurkaupungeistaan tuntikausia keskelle ei mitään, joutuneet todistamaan murhamysteeriä, kauhistuneet ja kenties katuneetkin tuloaan, mutta nyt he tiesivät, etteivät olleet tehneet matkaa turhaan.

 

Mieliöjärven itäpäässä taukotuvan takassa paloi tuli ja rannan avannosta he saivat vettä. Kaisa jakoi kaikille evässämpylät ja kuumaa mehua. Turistit lämmittivät nuotiossa koirille juomavettä ja auttoivat niiden juottamisessa. Matkailijoiden posket olivat punaiset ja heidän kasvoilleen oli levinnyt hymy, joka ei pyyhkiytynyt pois millään. Kaisa tunsi tekevänsä arvokasta työtä. Hänen vieraansa eivät unohtaisi tätä päivää niin kauan kuin he eläisivät.

Oli Kepan vapaailta, ja hän pääsi töistä jo kuudelta. Kaisa luki uutisia kännykästään baaritiskillä.

– Mitäs mimmi meinaa tänä iltana tehdä?

– Eipä ihmeempiä. Odottelen varmaan kirves kädessä oven takana, että murhaaja murtautuu huoneeseeni ja voin iskeä hänelle kirveen otsaan.

Kepa nauroi.

– Odotellaanko yhdessä?

– Okei, mutta käykö, että nukutaan sun huoneessa?

– Sopiihan se.

Kepa meni makaamaan sängylleen, mutta Kaisa jäi tuolille näpräämään kännykkäänsä. Kepa asetti salmiakin sängynreunalle. Kaisa huomasi sen ja nappasi sen käteensä. Sitten Kepa asetti toisen lähemmäksi itseään ja kolmannen kainaloonsa. Pian Kaisa makasikin Kepan kainalossa.

– Salmiakkiansa.

– Namusetä.

– Anna pusu.

He suutelivat ja intoutuivat rakastelemaan.

He olivat harrastaneet seksiä jo alkusyksystä. Kepa huolehti niin tarkkaan ehkäisystä, että Kaisa oli ajatellut, ettei Kepa missään nimessä halunnut lasta, ei ainakaan hänen kanssaan. Kaisa oli jopa miettinyt, voisiko Kepalla olla jossakin toinen nainen. Mies piti puhelinta aina äänettömällä Kaisan seurassa kuin varmistaakseen, ettei häntä voinut tavoittaa.

– En pidä siitä, että minut yllätetään, oli Kepa vastannut, kun Kaisa oli kysynyt syytä moiseen tapaan.

Kaisa oli orastavasti rakastunut Kepaan, muttei tiennyt yhtään, mitä Kepa tunsi häntä kohtaan vai tunsiko mitään. Sesonkityöläisten elämää varjosti ainainen väliaikaisuuden tunne. Vapun jälkeen lumet sulivat, rinnehotellit suljettiin kesäksi ja kaikki katosivat töihin romanttisiin pitsiravintoloihin Porvooseen, Hankoon ja Naantaliin, sellaisiin paikkoihin, joissa suomalaiset tykkäsivät liikkua keskikesällä. Kaisa jäisi Lappiin hoitamaan koiria. Kesä tyhjässä hotelli Kumpissa tuntui etukäteen ajateltuna aavemaiselta kokemukselta. Kaisa ei halunnut ajatella niin pitkälle. Matkailukausi pääsisi kunnolla uudelleen vauhtiin vasta silloin, kun ruskaretkeläiset tulisivat, ja ruskahan alkoi syyskuun 12. päivä tasan kello 14.00.

– Miltä tuntuu, kun on vakipaikka?

– Hyvältä se tuntuu, tiedäthän sinä sen, Kaisa sanoi. Kepa oli ollut Kumpissa jo muutaman vuoden töissä.

– Onhan se kova juttu. Ei olla enää tuuliajolla, Kepa totesi.

– Voimme vähän suunnitella tulevaisuutta, Kaisa sanoi varovasti. Epävarmuus oli ollut heidän työnsä toinen nimi.

– Niin, Kepa lausui.

Kaisan olisi tehnyt mieli vilkaista Kepaa silmiin, mutta hän ei uskaltanut. Katse olisi ollut liian tungetteleva kysymys.

Pitkä rekiretki painoi Kaisan koko vartalossa eikä ollut vaikea valita, mitä hän seuraavaksi tekisi.

– Ruvetaanko nukkumaan?

He kävivät pesemässä hampaansa ja puikahtivat saman peiton alle. Kaisa kaivautui miehen kainaloon ja he vaihtoivat hyvänyönpusut.

 

Aamulla Kaisa meni omaan huoneeseensa. Käytävä oli yhä pimeä ja pelottavan näköinen. Minkä takia kukaan ei ollut vaihtanut vieläkään lamppua, vaikka oli jo tiistai? Hänen huoneensa lukko käyttäytyi omituisesti, se aukesi liian helposti. Hän valaisi lukkoa kännykän taskulampulla ja totesi, että huoneeseen oli murtauduttu. Lukon kieli oli väännetty jollakin työkalulla pois paikaltaan, ja ovenkarmissa näkyi naarmuja. Se, minkä hän oli heittänyt puolileikillään Kepalle, oli käynyt toteen.

Kaisa kurkisti sisälle, mutta huoneessa ei ollut ketään. Hänen tavaroitaan oli pengottu, mutta mitään ei näyttänyt kadonneen. Hän löysi käsilaukkunsa, passinsa, lompakkonsa ja jopa sukkalaatikkoon kätketyt käteisvaransa. Sitten hän meni kylpyhuoneeseen. Hänen vähät kosmetiikkapurkkinsa oli heitelty hujan hajan.

Huulipuna Jäähuntu. Se oli ainoa, mikä oli kadonnut. Hän oli unohtanut antaa sen poliisille, ja nyt se oli jälleen murhaajan hallussa.

Kylmät väreet kulkivat Kaisan selkäpiitä pitkin, kun hän ajatteli murhaajaa huoneessaan. Jos hän olisi ollut paikalla, täydessä unessa, olisiko hänkin nyt vainaja? Vielä kamalammalta tuntui, että murhaaja oli nainen: siisti, säntillinen, säännöllisesti huulipunaa käyttävä nainen. Millaisia olivat naiset, jotka pystyivät tekemään murhan? Entä se vauvanukke? Murhaaja oli ottanut vauvanuken tarkoituksella mukaansa, sillä se ei varmasti kuulunut Karin tavaroihin.

Vai oliko huulipuna pelkkää hämäystä? Että epäilykset siirtyisivät jostakusta miehestä kaikkiin mahdollisiin naisiin? Joka tapauksessa surmaaja oli ottanut suuren riskin murtautuessaan hänen huoneeseensa. Jos joku olisi yllättänyt hänet murtopuuhista, häntä olisi epäilty saman tien myös Karin murhasta.

Kaisa otti puhelimensa ja teki kuvahaun NiXXXin nimellä . Näytölle lävähti tuhat kuvaa NiXXXista keikoilla. Niistä ei ollut nyt apua. Hän etsi studiokuvaa, levyn kansikuvaa, mitä tahansa, mihin räppäri olisi pannut parastaan. Yksi hyvä poseerauskuva löytyi ja Kaisa kuljetti sormiaan näytöllä. Hän suurensi kuvaa ja varsinkin miehen huulia.

Siinä kuvassa NiXXXillä oli meikkiä. Hän käytti huulipunaa. Sen sävy ei ollut Jäähuntu, mutta kuitenkin: siinä oli mies, joka meikkasi huulensa.

Minkä takia upporikas, kuuluisa muusikko tulisi naamioituneena Lappiin ja tuikkaisi puukon keski-ikäiseen, tuiki tavalliseen mieheen? Ajatuksessa ei ollut mitään tolkkua. Kaisa ei myöskään jaksanut uskoa, että murhaaja olisi kukaan ulkomainen turisti. Heidän vieraansa tulivat nauttimaan Lapin luonnosta ja eksoottisesta lomasta, eivät tekemään murhia.

Ainoa vaihtoehto oli se, että joku tunsi Karin aiemmalta ajalta. Joku, jolla oli ollut kana kynimättä ja kauna kostamatta. Nyt se oli kostettu.

Annikki oli tuntenut Karin jo yhdeksänkymmentäluvulta. Mitä tahansa oli voinut tapahtua silloin heidän välillään. Oliko Kari muistanut Annikin? Heistä oli voinut tulla vihamiehet vaikka mistä syystä. Mutta jos Annikki oli murhaaja, olisiko hän ikinä paljastanut Kaisalle tunteneensa Karin?

Kaisa keräsi hätäisesti tavaransa yhteen rinkkaan ja yhteen matkalaukkuun. Hän meni vastaanottoon ja pyysi Heliltä toisen huoneen. Huone löytyikin, mutta se oli pohjakerroksessa. Kaisa katseli hotellin takapihalle ja tunsi jäytävää pelkoa. Murhaaja voisi halutessaan tavoittaa hänet kesken työpäivän mistä vain. Ei hän ollut turvassa turistilaumankaan keskellä, mutta maan tasalla olevassa huoneessa hän tunsi olevansa avuton kuin nuotion ylle varrastettu riekko.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me Naiset
Kuvat
Reetta Kyttä, Shutterstock