Pentu tuli taloon, osa 8/8: Anita hakee miehensä, Claran ja kissan sairaalasta, ja tapahtumat saavat viimein selityksiä. Kun Pete ja Pierrekin saapuvat kotiin, naapurustossa alkaa olla jälleen kaikki järjestyksessä.

Philippe havahtui tömäykseen ja avasi silmänsä. Keltaiset silmät tuijottivat häntä auton tuulilasin läpi. Hän oli kuollut ja joutunut alimpaan kuumaan. Itse lyttykuonoinen paholainen aikoi nyt löylyttää hänet ja pistää tilille pahoista teoista! Näkymässä oli kyllä jotain tuttua, jonka Philippe oli kohdannut jo eläessään…

Sitten Philippen korvan juuresta kuului varovainen koputus. Hän kääntyi katsomaan sivuikkunasta ja kohtasi edellistä tuijottajaa ystävällisemmän silmäparin. Ruudun takana seisoi pikkutyttö heidän naapuristaan. Samainen riiviö, jonka hän oli hätistänyt pois pihaltaan temppuilemasta monet kerrat. Philippen ohimoa jomotti ikävästi, ja jotain tahmeaa valui silmille. Hän pyyhki otsaansa hihaan ja huomasi vuotavansa verta. Toivottavasti näkymä ei pelottanut tyttöä pois, sillä hän tarvitsi apua. Philippe sai ikkunan auki.

”Hei naapurin setä, sinulla on pipi päässä. Sattuuko sinuun?”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Taisin saada aika tällin. Saisinko kyydin kotiin vanhemmiltasi?”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Ei ne ole täällä. Minä olen Karlin kanssa etsimässä Malinia. Tässä auton kohdalla Karl hyppäsi kyydistä. Se tuli pelastamaan sinut!”

”Vai Karl! Tuo näyttää ihan samalta kuin naapurin herraparin narttukissa, mutta se kissa on onneksi kuol… siis kuonoltaan erilainen. Jaa, minun pitää sitten soittaa itse apua.” 

Philippe löysi puhelimensa ja soitti hätänumeroon.

Clara ja kissa jäivät Philippen seuraksi. Clara sitoi nukenvaunujensa lakanasta väliaikaisen siteen Philippen pään ympäri. Philippe lupasi, että Clara saisi palkkioksi tulla koska vain heidän pihalleen tekemään kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja. Ehtona oli, että inhottava kissa jäisi kotiin. Sen verran tolkuissaan Philippe tällistään huolimatta oli, että muisti inhoavansa kissoja.


Anitan aamu alkoi yllättävällä puhelulla ensiapuasemalta. Lääkäri kertoi hänen miehensä saaneen lievän aivotärähdyksen, mutta olevan kotiutuskunnossa. Tyttö ja kissa olivat puolestaan täysissä sielun ja ruumiin voimissaan. 

Lääkäri oli menettää kärsivällisyytensä, kun hänen piti jankata Anitalle useamman kerran, että hän ei soittanut Genevestä tai Pariisista, vaan vain viidentoista kilometrin päästä Montreuil’n ensiapuklinikalta. Lopulta lääkäri sanoi tiukasti, että Anita ja Philippe voisivat keskustella miehen väärästä olinpaikasta keskenään kotona, sillä hän oli lääkäri eikä parisuhdeterapeutti. Anita ei liioin ymmärtänyt, miksi miehen seurassa oli pikkutyttö ja kissa, mutta lupasi lopulta hakea kaikki kolme ja viedä kunkin kotiinsa.

Pariskunnan jälleennäkeminen oli kaikesta huolimatta lämmin. Philippe kertoi halustaan yllättää vaimo aamiaisella, minkä takia hän oli jättänyt paluuaikansa kertomatta. 

”Ajoin menomatkankin putkeen, sillä minulle tuli flow.”

”Sinulle tuli mikä?”

”Flow. Jos et ymmärrä, kysy nuoremmiltasi. Ostin sinulle tuliaisenkin. Se on täällä salkussa”, Philippe sanoi ja oli itseensä tyytyväinen, ettei ollut tokkuraisuudessaan jättänyt salkullista arvotavaraa autoonsa, joka hinattaisiin korjaamolle vasta iltapäivällä. Kun hän olisi taas kunnossa, hän soittaisi Svenille ja kertoisi, että tämän teoria ei pitänyt paikkaansa. Philippen alushousut olivat oikein siistissä kunnossa. 

Clara oli vaatinut saada ottaa nukenvaunut ja kissan mukaansa ambulanssiin. Ensihoitaja oli pitänyt eriskummallista seuruetta niin viehättävänä, että oli suostunut. Lisäksi hoitaja suunnitteli itsekin kissan ottamista.

”Ja tämä kissa, onko se varmasti sinun?”

Anita torui miestään juonesta yllättää hänet, sillä tiellä liikkujan piti aina kertoa reitti ja aikataulu kotona odottavalle. Nyt Anita ei ollut kuitenkaan osannut edes odottaa miestä, mutta oli loppujen lopuksi huojentunut, että tälle ei ollut käynyt kummemmin. 

Anita sai kotihoito-ohjeet Philippen aivotärähdyksen hoitoon. Miehen piti saada levätä rauhassa ja välttää alkoholia. Potilasta ei saanut jättää yöksi yksin. Tämä ei ollut tietenkään ongelma, koska Anita oli palannut naapurista kotiin. Hänen pitäisi keksiä vielä tapa kertoa miehelleen, että aviovuoteessa oli myös kolmas nukkuja, joka kehräsi. Anita päätti jättää asian iltaan, sillä kotimatkalla hänen piti jututtaa Claraa.

”Clara-kulta, et sinä voi noin vain lähteä etsimään Malinia. Hän on varmasti jo kotonaan Ruotsissa.”

”Mutta minulla on Malinin osoite”, Clara sanoi ja näytti korttia, jossa oli sähköpostiosoite. 

”Voi, sinua pientä. Tähän osoitteeseen ei voi mennä, mutta siihen voi kirjoittaa. Tehdään se yhdessä jonain päivänä. Ja tämä kissa, onko se varmasti sinun?”

”Karlhan asuu meillä! Ennen se oli pehmolelu, mutta muuttui sitten eläväksi. Jos oikein kovasti toivoo jotain, se voi toteutua. Malinkin sanoi niin.”

”Nyt minun pitää soittaa sinun äidillesi. Hän on varmasti todella huolissaan sinusta.”

Valitettavasti Brigitte ei ollut huolissaan. Hän ei ollut edes huomannut tyttärensä katoamista. Anita sanoi saattavansa tytön kotiin, kun oli ensin järjestänyt miehelleen mukavan sairasvuoteen heidän kotinsa arkiolohuoneeseen ja tarjonnut Claralle kaakaota. Anita koki, että Clara ja Karl-Sylvia tarvitsivat hänen tukeaan Brigitten kohtaamisessa. 


Pierre ajoi ja Pete höpötti vieressä hyväntuulisena. Kohta he olisivat kotona ja saisivat asettua aloilleen viikkojen matkustelun jälkeen. He saapuivat liikenneympyrään, jossa näkyi rajut jarrutusjäljet. 

”Oho, onkohan joku ajanut humalassa?” Pete ihmetteli.

Sitten hän huomasi heidän edellään ajavan hinausauton. Hinattava Tesla näytti tutulta. 

”Eihän toi vaan ole naapurin äijän auto? Toivottavasti Anita ei ole ollut kyydissä!”

Pierre ajoi kotipihaan, mutta he jättivät auton vielä purkamatta matkatavaroista. Tärkeämpää oli selvittää ensin, miten naapurissa voitiin. Pete soitti ovikelloa monta kertaa ja oli jo luovuttaa. Lopulta juuri heränneen näköinen Philippe avasi oven. Hänellä oli otsa teipattuna ja silmäkulma mustana.

”Anteeksi, jos herätimme, mutta olimme hiukan huolissamme, kun näimme Teslan hinauksessa.”

”Oli se minun. Meni liikenneympyrä vähän tiukaksi, mutta onneksi ei käynyt hullummin. Sain aivotärähdyksen ja tarvitsen nyt lepoa, joten jos sallitte, palaan nokosille.”

”Onpas tyttö tuhdissa kunnossa”, Pierre ihmetteli.

”Tietysti. Mutta missä Anita on?”

”Hän lähti viemään naapurin pikkutyttöä ja kissaa kotiinsa.”

Samassa yläkerran portaikosta kuului vieno ”miu”. Philippe hätkähti. Tekivätkö tärähtäneet aivot temppuja vai seurasivatko kissat häntä kaikkialle?

”Mistä tuo ilmestyi? Eikös puutarhatonttuni toimikaan? Kun tästä tokenen, Sven saa luvan selittää!”

”Hei Edith-muru! Tule kotiin meidän kanssa”, Pierre sanoi ja nappasi pennun syliinsä.

”Kuka on Sven, ja mitä tekemistä kaikella on Edithin tai puutarhatonttujen kanssa?” Pete kysyi, mutta sai vastaukseksi vain mutinaa. 

Miehet pyysivät Philippeä kertomaan Anitalle paluustaan ja lähtivät kotiin purkamaan laukkujaan.


Clara ja Karl-Sylvia menivät päiväunille, sillä aamuinen retki oli ollut heille molemmille uuvuttava. Anita ja Brigitte istuivat terassilla. Anita oli suostunut viinilasilliseen, vaikka ajankohta oli hänen päivärytmissään varhainen. Viinin voimin hän aloitti keskustelun, joka ei ollut helppo, mutta oli tarpeellinen. 

”Brigitte, tuo kissa on naapurin Peten ja Pierren Sylvia. Se otti ja lähti, kun heille tuli uusi kissanpentu. Me kaikki pelkäsimme pahinta, joten on todella suuri onni, että Clara on pitänyt siitä huolta.”

”Malin ja minä luulimme, että Clara leikkii pehmokissallaan ja syö itse herkut huoneessaan. Tuo kissa on ihan saman näköinenkin kuin Claran pehmolelu! Claran pitää nyt ymmärtää, että kissa pitää palauttaa omaan kotiinsa. Tänne se ei voi jäädä.”

”On parempi, että kissa on teillä, kunnes isäntäväki palaa lomaltaan. Heidän pitäisi tulla kotiin parin päivän päästä.”

”No, olkoon menneeksi.”

”Brigitte, annan sinulle yhden neuvon äitinä. Clara on pieni vain muutaman vuoden. Vietä aikaa tyttäresi kanssa ja unohda au pairit. Sinulla on siihen nyt mahdollisuus, koska et käy töissä.”

”Anita, en olisi uskonut kuulevani tuota sinulta! Juurihan kerroit, että käytit itse paljon hoitajia, kun oma tyttäresi oli pieni.”

”Aivan. Ajat olivat silloin toiset eikä minulla ollut vaihtoehtoja työni vuoksi. Ehkä olisi pitänyt vaihtaa ammattia, mutta en halunnut. Tällä kokemuksella annankin neuvoni. Sinä voit vielä muuttua.”


Anita hiipi tarkistamaan sohvalla kuorsaavan Philippen vointia. Sitten hän meni yläkertaan ja huhuili Edithiä. Kissaa ei näkynyt eikä kuulunut. Anita huolestui ja katsoi, ettei ranskalaisen parvekkeen ovi vain ollut jäänyt auki. Silloin hän näki, että Pete kattoi pöytää pihansa terassilla. Mitä ihmettä, eikö kukaan pitänyt enää kiinni aikatauluista! Oliko teknologian mahdollistama viestittäminen saanut aikaan sen, ettei viitsitty noudattaa sovittuja matkustusaikoja? Jos Anita olisi käyttäytynyt yhtä leväperäisesti opasvuosinaan, olisi monta mammaa ja pappaa eksynyt turistibussista ja monumentit jääneet näkemättä.

Anita lähti saman tien naapuriin. Hän oli hiukan närkästynyt, mutta tietysti ilahtunut Peten ja Pierren paluusta. Harmituskin laantui, kun hän tajusi, että olisi pian tilitysvelvollinen Edithin katoamisesta. Kun yksi kissa löytyi, toinen katosi!

He vaihtoivat poskisuudelmat ja päivittelivät Philippen onnettomuutta. Pete ja Pierre kertoivat, että he olivat lomailun uuvuttamia. Koti-ikävä ja huoli kissoista ajoi heidät etuajassa Ranskaan. He kattoivat yhden lautasen lisää ja pyysivät Anitan seurakseen.

”Voin olla vain hetken, sillä minun pitää hoitaa Philippeä. Hän ei saa olla pitkään yksin. Kissoista puheen ollen…” Anita ehti aloittaa. Hänen oli tarkoitus kertoa ensin huonot uutiset ja tunnustaa, ettei tiennyt, mihin Edith oli piiloutunut. Oli ressukka ehkä pelästynyt Philippen kuorsausta.

Anita ei päässyt pidemmälle, kun Edith tassutteli terassin ovesta ulos ja hyppäsi Anitan syliin.

”Täällähän sinä oletkin pikkuinen. Minulla on ilouutinen: sinun isosiskosi Sylvia on löytynyt. Se on naapurissa Clara-tytön hoidossa.”

Anita kertoi miehille kaiken mitä tiesi Claran ja Karl-Sylvian salaisesta elämästä lastenhuoneessa, Malinin ja Karimin lähdöstä, Philippen kolarista ja siitä, miten Sylvia oli tämän löytänyt.

”Sehän on kuin Lassie!” Pete nauroi. ”Mennään hakemaan Sylvia kotiin nyt heti.”

”Se ei ehkä ole hyvä idea. Tyttö ja kissa ovat todella tiivis parivaljakko. Ja mehän emme tiedä, miten nämä kissat nyt suhtautuvat toisiinsa. Sitä paitsi Edithkin taitaa tulla meille vielä yöksi hoitamaan Philippeä.”

”Meidän pitää houkutella Sylvia takaisin ja muistuttaa sitä sen oikeasta kodista. Järjestetään huomenna pienet illanistujaiset ja kutsutaan Sylvia, Clara ja äitinsä mukaan”, Pierre ehdotti.


Puutarha oli koristeltu paperilyhdyin ja letkeä jazz kantautui pihalle olohuoneen kaiuttimista. Anita, Pete ja Pierre olivat kokkailleet koko päivän. Yhteisvoimin he kokosivat herkkuja notkuvan noutopöydän terassille. Philippelle oli kannettu ulos mukava nojatuoli. Mies otti kaiken irti potilaan roolistaan, vaikka voi jo erinomaisesti. 

Brigitte, Clara ja Karl-Sylvia saapuivat paikalle sovitusti. Clara kärräsi kissan nukenvaunuissa suuren puun alle nukkumaan. Pete ja Pierre menivät varovasti katsomaan sitä.

”Onpas tyttö tuhdissa kunnossa”, Pierre ihmetteli.

”Clara on pitänyt huolen, että se on saanut päivittäisen Brie-annoksensa ja ties mitä muuta”, Brigitte kertoi.

Sylvia mulkaisi isäntiään ynseästi ja käänsi kylkeä. He päättivät jättää sen rauhaan.

Ehkä heillä oli sittenkin jotain yhteistä naapurin äijän kanssa.

Ilta oli lämmin, vaikka oltiin jo syksyssä. Peten ja Pierren puutarhassa puhe pulppusi, ruoka ja juoma maistuivat. Philippe joi kiltisti kivennäisvettä, kuten lääkäri oli määrännyt. Miehet kertoivat lomansa parhaat palat Helsingistä ja Hangosta. Anita puolestaan paljasti, että tiesi Malinin ja Karimin suhteesta ja yhteisestä matkasta Ruotsiin. Brigittekin myönsi lopulta, että nuoret sopivat toisilleen. Kaikki ihailivat Anitan uutta kaulakorua, jonka Philippe oli tuonut Geneven-tuliaisena.

”Täällähän perheeni piileskelee”, sanoi miesääni ruusupensaan takaa.

Claran isä oli palannut työmatkaltaan. Hän toi Claralle tuliaiseksi uuden pehmokissan. 

”Isä, en mä olisi tarvinnut. Tule katsomaan elävää Karlia”, Clara sanoi ja talutti isänsä nukenvaunujen luo. 

”Ihanaa, Karl on saanut vauvoja!” Clara hihkui.

Kaikki riensivät katsomaan Sylviaa, joka imetti kolmea pientä kissanpentua.

”Miten leikattu kissa voi saada pentuja? Pete, sinähän veit Sylvian leikattavaksi viime vuonna, kun olin Barcelonassa taidegallerian avajaisissa”, Pierre tivasi.

”Taisin unohtaa…”

”Ilmankos se on myllännyt meidän kukkapenkissä. Sylvia on laittanut vähän kosiokutsuja kulmien kolleille”, Anita nauroi. ”Nyt näitä kissoja on niin paljon, että olette kohta ihmeessä.”

”Annetaan yksi kissa kivalle hoitajalle, joka oli ambulanssissa. Ja yksi säästetään Malinille”, Clara suunnitteli. 

”Sille hoitajalle voidaan tietysti antaa kissa, jos se haluaa. Ehdotan lopuille kissoille yhteishuoltajuutta meidän kaikkien kesken”, Pete sanoi.

”Me olemme kyllä usein poissa, Pariisissa ja matkoilla”, Claran isä sanoi.

”Niinhän me kaikki. Mutta jos meillä olisi täällä Le Touquet’ssa hoitorinki? Kissathan kiintyvät paikkoihin, eikös se niin ole?” Pierre kysyi.

”Niin kai, ja mun koti on siellä, missä sinä olet”, Pete sanoi.

Edith hyppäsi Anitan sylistä uuden unikaverinsa olkapäälle kuin kumotakseen Pierren väitteen. Philippe mutisi nojatuolistaan kissa olallaan: ”Hyvä on. Tämä pieni saa tulla meille sisälle, mutta ei puutarhaan. Tuota keltasilmää minä kammoan, joten pitäkää se pentuineen kaukana minusta ja kodistani. Ja kaikilta kissoilta piuhat poikki.”

”Vaimoni kertoi, että tarvitsemme uuden puutarhurinkin. Ehkä senkin voi jakaa”, Claran isä ehdotti.

”Loistava idea, tätä pitää juhlia! Pierre, katsotko, onko meillä vielä sitruunasorbettia pakastimessa”, Pete pyysi.

”EI!” Philippe huusi.

”Philippe, mitä sinä vouhotat?” Anita kysyi. 

”Ei, koska tämä vaatii konjakkia!” Philippe keksi hädissään. Kukaan ei saisi mennä pakastimelle ennen kuin hän poistaisi sieltä kissanraadon. Kenen ruumis olikaan. 

”Rakas, etkö muista, että sinulta on alkoholi nyt kielletty?”

”Juu, mutta pojille tarjoaisin. Minulla on oikein hyvä pullo jemmassa kotona.”

”Clara varmasti ottaa sorbettia”, Pete yritti.

”Ei missään nimessä! Se sokerinen ja kirpeä mössö tuhoaa lapsen hampaat. Tyttö voi ottaa omenan tuosta puusta.”

Anita epäili, että hänen miehelleen oli tullut taas ”flow” tai sitten outo käytös liittyi aivotärähdykseen. Pete oli hämmentynyt, mutta iloinen siitä, että joku muukin mietti hampaiden kiilteitä. Ehkä heillä oli sittenkin jotain yhteistä naapurin äijän kanssa.

”Tulkaas pojat, tarjoan teille pikku ryypyt pullostani. Minulla on myös rannekello, joka saattaisi kiinnostaa teitä…” 

Philippe ohjasi naapurinsa päättäväisesti kohti omaa kotiaan. Pieni kissa keikkui matkassa mukana olkapäällä, johon se oli kovin kiintynyt.

Jatkokertomus päättyy. Uuden jatkokertomuksen ensimmäinen osa julkaistaan verkossa viikon kuluttua.

Missasitko jatkokertomuksen alun? Lue ensimmäinen osa tästä:

Sisältö jatkuu mainoksen alla