Kuvat
Suvi-Tuuli Junttila, Getty Images, Shutterstock

Tunnelmat vanhalla huvilalla alkavat tiivistyä, kun Johnny ja Venla palaavat. Tunteenpurkauksia ei voi enää estää. 

Tomi tunsi, kuinka lattia pyöri hänen jalkojensa alla ja maailma kääntyi hetkeksi päälaelleen. Brandonin huulet muuttuivat pehmeistä vaativiksi, ja hänen kätensä tarttui Tomin kaulaan, mutta silloin Tomi havahtui siihen, että tilanne oli karkaamassa hänen otteestaan ja vetäytyi kauemmas miehestä.

Hän selvitti kurkkuaan, katsoi hetken poispäin ja kokeili kädellään suupieltään kuin ei olisi vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä juuri tapahtui. Brandon ojensi hänelle kätensä ja nyökkäsi päällään kohti yläkertaa, mutta Tomi vain seisoi ja tuijotti.

– Kiitos, Tomi töksäytti pitkän tauon jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Brandon katsoi häntä typertyneenä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Sanoitko sinä kiitos? hän purskahti nauruun.

– Se olikin ensimmäinen.

Tomi katseli miehen hymyileviä kasvoja ja tajusi, että jos hän olisi ollut vapaa mies, hän olisi hyvinkin saattanut lähteä Brandonin matkaan. Mutta hänen sydämensä kuului jo toiselle. Miehen kiinnostus tuntui imartelevalta, mutta Tomi tajusi, että maailmassa oli vain yksi ihminen, jonka ihailua hän kaipasi, vain yksi ihminen, johon hän halusi tehdä vaikutuksen.

– Se oli… Mielenkiintoista, mutta minä olen varattu, Tomi sanoi lopulta.

– Sinä taidat todella haluta naimisiin sen naisesi kanssa, Brandon hymähti, mutta Tomi menikin yllättäen hiljaiseksi.

– Siinä se. Rakastan häntä joskus niin paljon että se ihan sattuu, mutta en tiedä. En halua ketään muuta, mutta… Tiedätkö, kun on koko ikänsä tehnyt niin kuin muut odottavat sinun tekevän? Kun kaikki näyttää ulospäin itsestään selvältä ja yksinkertaiselta, mutta pohjimmiltasi mietit, että eikö asuntolainarahat voisi ennemmin käyttää matkustamiseen? Etkö joskus vain haluaisi istua moottoripyörän selkään ja ajaa kohti auringonlaskua?

– Kun Johnny kuolee, teen varmaankin juuri jotain tuollaista. Irtaudun hetkeksi kaikesta, ja aloitan sen jälkeen uudelleen nollasta.

– Me löydämme hänet kyllä, älä hätäile.

– Mutta hän kuolee kuitenkin, Brandon sanoi hiljaa.

– Syöpä ei parane. Ennemmin tai myöhemmin, minä… Adam kieltää koko asian eikä suostu puhumaan siitä, mutta minä olen jo alkanut tehdä surutyötä, päästää hänestä irti.

Miehen sanat jysähtivät Tomin tajuntaan pienellä viiveellä. Johnny kuolisi. Ennemmin tai myöhemmin, he kaikki kuolisivat. Mutta sitä ennen kaikki olisi heidän omissa käsissään.

Aurinko oli kadonnut pilvien taakse horisontissa, ja ilma tuntui kostealta ja raskaalta. Venla katseli Johnnyn ohimoiden yllä luikertelevia tatuointeja ja ajatteli, että Johnny oli tehnyt väärin valehdellessaan bändikavereilleen syövästään, mutta tavallaan hän ymmärsi miestä. Johnny oli tiennyt, ettei jaksaisi bändin nykyistä tahtia, ja yritti jollain perverssillä tavalla antaa ystävilleen helpomman tavan hyväksyä asian.

Sitten Venla tajusi, että kyse oli pohjimmiltaan kuitenkin itsekkyydestä. Johnny olisi voinut sanoa vain lopettavansa. Silloin hän olisi kuitenkin menettänyt myötätunnon, kaiken sen huolenpidon ja pumpulin, johon bändi hänet nyt kuolemansairaana kietoi.

– Sinun on kerrottava heille, Venla sanoi ja vetäytyi Johnnysta sen verran kauemmas että näki miehen kasvot.

Johnny oli niin kaunis, että vatsanpohjassa potkiskeleva halu sai hänet melkein nojautumaan eteenpäin suudelman toivossa.

– Heti, Johnny. Me menemme nyt takaisin ja sinä kerrot heille, ettet ole kuolemansairas.

– Mutta minä voisin olla, Johnny hymyili surumielisesti.

– Eihän sitä koskaan tiedä. Eikö meidän jokaisen elämämme ole vain aivoveritulppa odottamassa sopivan ahdasta suonta?

Venla pyöräytti silmiään, vaikka kuulikin sanoihin kätketyn kutsun. Se houkutteli häntä samalla tavalla kuin miehen lämpimät kädet ja viileä kaula.

– Laita tuo johonkin biisiisi, mutta tänään sinä kerrot totuuden. He saavat sen kuitenkin selville ennemmin tai myöhemmin ja vihaavat sinua jos et kerro.

– Sano vain suoraan, älä suotta yritä pehmitellä, Johnny hymähti. – Meitä kyllä varoitettiin, että suomalaiset puhuvat erinomaista englantia, mutta täräyttävät asiansa koristelematta sitä miellyttävyyksillä.

– Olen vain rehellinen, Venla sanoi.

– Oletko? Johnny sanoi ja kallisti päätään katsoessaan Venlaa.

Hänen katseensa hipoi Venlan huulia, kysyi lupaa, ja odotettuaan liian kauan nousi lopulta tämän silmiin.

– Niin taidat olla, hän lisäsi ja pyöräytti naisen piruetin kautta irti otteestaan.

– Hyvä on. Mutta jos kaksoset tappavat minut, miehesi saa takuuvarmasti kenkää. Hänenhän piti huolehtia siitä, että me pysymme hyvinvoivina ja hengissä.

– Sanomme, että karhut raatelivat sinut, Venla virnisti ja ojensi Johnnylle kätensä. Hän pitäisi siitä kiinni vain hetken, sen aikaa että he olisivat taas leveämmällä metsätiellä. Sitten hän päästäisi irti ja unohtaisi koko asian.

– Sanomme, että jättiläishauki vei sinut. Mitään ei ollut tehtävissä. Suomen kesä on arvaamaton.

Tomi seisoi Kotkalinnan kuistilla ja katseli lähestyvää ukonilmaa. Tummat pilvet olivat laskeutuneet maiseman ylle kuin lyijypeitto, ja kauempana rymisi jo. Muuten koko lähitienoo oli hiljainen, eikä Johnnya ja Venlaa näkynyt edelleenkään missään.

Laiturin vieressä, rantavedessä liukui hohtavan valkoinen joutsen ja Tomi näki mielessään, kuinka salama iskisi veteen ja lintu uisi rannassa räpylät taivasta kohti kuin kellahtanut kylpylelu. Häntä puistatti, kun hän kuunteli laineiden loiskahtelua laituria vasten ja nousevaa tuulta.

Sade alkoi yllättäen, äänettömänä sumuna, ennen kuin humahti puiden lehtiä piiskaavaksi ropinaksi. Tomi oli juuri kääntynyt mennäkseen takaisin sisälle, kun hän näki metsän rajassa liikettä.

Rantaa myötäilevän polun päässä näkyi kaksi hahmoa, jotka juoksivat puiden lomasta näkyville. Johnnylla oli Venlan huppari päällään, ja molempien vaatteet olivat sateen kastelemat. Johnny näytti rennolta ja tyytyväiseltä, ja kun he pääsivät sateesta huvilan räystään suojaan, Johnny veti Venlan itseään vasten hellään, intiimiin halaukseen. Tomi vetäytyi kuistilla äänettömästi askeleen taaksepäin, takaisin varjoihin, ja painoi kädellään kylkiluitaan, joita viilsi yllättävä, äkillinen kipu. Näky särki hänen sydämensä.

– Kerrotaan heille, Tomi kuuli Venlan sanovan.

– Huomenna, Johnny vastasi. – Anna minulle vielä hetki.

– Huomenna, Venla vannotti tiukasti ja katsoi Johnnya silmiin.

Tomi oli kuullut keskustelusta joka sanan, vaikka sitä ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen, ja hän tiesi mitä se tarkoitti.

Mitä hän tekisi ilman Venlaa? Kuka hän olisi, jos hän ei olisi Venlan toinen puolisko?

Vapauden ja menetyksen tunteet kietoutuivat toisiinsa ja muodostivat painavan möykyn hänen rinnalleen. Hän veti syvään henkeä ennen kuin astui varjoista esiin ja suuntasi parivaljakkoa kohti.

– Olettehan te kunnossa?

Venla nosti katseensa Tomiin ja hymyili. Hän katsoi Tomia niin kuin oli aina katsonut, niin kuin mikään ei olisi muuttunut.

– Kaikki on hyvin. Sade vain yllätti. Laitetaan kuivaa päälle ja mennään nukkumaan. Puhutaan aamulla lisää.

Tomi tunsi, kuinka ämpärillinen jäävettä hulahti sisään hänen kauluksestaan. Tältä varmaan tuntui saada kuulla sairastavansa syöpää.

Venla ei halunnut häntä enää. Nainen oli viettänyt vuorokauden Johnny Richardsin kanssa ja oli sen jälkeen valmis vaihtamaan vuosia kestäneen, tasapainoisen suhteen johonkin käytännössä mahdottomaan etäsuhteeseen tai yhden yön juttuun.

Mutta ehkä kyse ei ollut Johnnysta. Ennemmin tai myöhemmin olisi tullut joku muu. Tomi voisi yrittää taistella, mutta ajatus tuntui jollain tasolla naurettavalta.

Hän voisi antaa mustasukkaisuudelleen vallan, huitaista Johnnya nyrkillä ja esittää, että oli valmis tappelemaan saadakseen naisen omakseen, koska sitä kai tällaisessa tilanteessa odotettiin. Mutta se ei poistaisi sitä tunnetta, että Venla lipui pois hänen käsistään, niin kuin kalaksi muuttunut Aino Väinämöisen riettaasta otteesta. Ehkä nyt oli jo liian myöhäistä.

– Minä vittu tapan sinut!

Adam syöksyi kuistin ovesta Johnnya kohti silmät liekeissä ja tarttui kaksin käsin miehelle liian pienen hupparin kauluksiin. Sitten hän reuhtaisi Johnnyn itseään vasten kovaan halaukseen eikä irrottanut otettaan pitkään aikaan. Brandon oli seurannut perässä ja kosketti veljensä olkapäätä, jolloin Adam hellitti vähän, mutta ei päästänyt Johnnysta irti.

– Vannon, että tapan sinut, jos menet ja kuolet. Sinä et voi tehdä tuollaista.

– Anteeksi, Johnny sanoi jotenkin innottomasti.

– Mennään sisälle täältä koiranilmasta, voit tappaa minut lämpimässä.

Jani toi Venlalle ja Johnnylle pyyhkeet, jotta he saivat kuivata sateen kastelemat kasvonsa. Johnny riisui Venlan hupparin ja kietaisi pyyhkeen harteilleen kuin viitan, mutta Venla katosi hetkeksi makuuhuoneeseensa vaihtamaan märät vaatteensa pois.

– Tuollainen ei vetele, Adam sanoi Johnnylle synkästi.

– Sinun täytyy pitää huolta itsestäsi, minä en aio menettää sinua.

– Et sinä menetäkään, Johnny sanoi ja ravisti miestä olkapäästä.

– Ihan totta, Adam. Kuuntele. Minä en ole menossa mihinkään.

– Tiedät itsekin, että tuo ei ole totta. Minä haluan, että käytämme hyväksi kaiken sen ajan, mitä meillä on jäljellä…

– Meillä on aikaa, Johnny keskeytti.

– Minä en ole kuolemassa.

– Et ehkä juuri nyt, mutta…

Johnny huokasi, painoi sormillaan nenänsä kaarta ja sulki hetkeksi silmänsä, kuin olisi hävennyt. Hän pudotti pyyhkeen sohvalle ja katsoi sitten Adamia suoraan silmiin.

– Tämä ei ole mikään filosofinen kysymys. Minä en tee kuolemaa. Ellet sitten tosiaan toteuta uhkauksiasi ja tapa minua. En tiedä, miten sanoisin tämän selkeämmin. En ole sairas.

Tomi seurasi keskustelua sivummalta henkeään pidättäen. Mihin pyhään lähteeseen Johnny Richards kuvitteli kastautuneensa, että terminaalivaiheen syöpä oli yhtäkkiä haihtunut olemattomuuteen?

– Entä syöpä? Brandon kysyi Tomin puolesta.

Hänellä oli kädet puuskassa rinnallaan ja hänen äänensä oli viiltävän asiallinen, suorastaan kylmä.

Johnny vilkaisi Venlaa, joka tuli juuri takaisin salongin ovesta, ennen kuin avasi suunsa.

– Ei ole mitään syöpää.

– Se oli valhe.

– Miksi kukaan keksisi jotain sellaista? Brandon puuskahti.

– Ja mitä se itsemurhapaska oli, ettet jaksa enää?

– Bändiä, Bram! Minä en voi jatkaa bändissä. Haluan ulos. Minä lopetan. Tämä oli tässä, Johnny töksäytteli lyhyitä lauseita, joita säestivät ponnekkaasti ulkona taivaalla rysähtelevät salamaniskut.

– Minä vihaan sitä ihmistä, joka minusta on tullut, enkä suostu tähän enää. Te voitte tehdä mitä tykkäätte, mutta minä lopetan.

Johnny näytti yllättyneen itsekin omista sanoistaan. Hän katsoi bändikavereitaan ja vapisi kuin haavanlehti. Ehkä se johtui kylmästä, ehkä siitä että hän pelkäsi kaksosten reaktiota.

– Vai että valehtelit, Brandon sanoi hyytävän rauhallisesti.

– En odota, että ymmärtäisit. Mutta elämä on liian lyhyt, BramMinä haluan liudan lapsia ja talon maalta. Minä haluan istua vanhana kuistilla sellaisen naisen kanssa, joka todella tuntee minut. Minä haluan tehdä jotain, millä on merkitystä, jättää jälkeni tähän maailmaan. Olen kyllästynyt olemaan tanssiva apina, josta kaikilla on mielipide. Haluan, että minua vihataan tai rakastetaan sen vuoksi, kuka olen, ei siksi, miltä näytän lavalla.

Johnny hengitti pitkän monologinsa jälkeen niin kiivaasti, että hänen kuvioitu rintansa kohoili kuin vuorovesi. Adam oli vitivalkoinen ja puristi käsiään nyrkkiin niin tiukasti, että rystyset nitisivät. Se ei kuitenkaan ollut Adam, jonka sinkosi Tomin ohi ja kävi Johnnyn päälle armottomasti, avoimin mutta raivokkain nyrkein.

– Se ei ole sinun päätöksesi!

Brandon ryntäsi Johnnyn kimppuun kuin raivopää, ja Adam joutui reuhtomaan kaksosveljensä väkivalloin irti Johnnyn kimpusta.

– Sinä et lopeta kaikkea, kusipää, minä lopetan sinut sitä ennen!

Brandon ei lakannut riuhtomasta ennen kuin Tomi tarttui hänen käsivarsiinsa ja veti hänet väkisin sivummalle. Tomi piti miehestä kiinni ja tunsi, kuinka Brandon hengitti raskaasti ja rimpuili irti hänen otteestaan. Vaikka tätä olisi mahdotonta selittää medialle parhain päin, hän tunsi kuitenkin yllättävää rauhaa myrskyn silmässä.

Hänestä tulisi se mies, joka sai Blood Leatherin hajoamaan juuri ennen kauan odotettua Suomen keikkaa.

Venla katseli Johnnya, jonka paljas rinta kohoili kiihtyneen hengityksen tahdissa ja jonka hartiat olivat lyyhistyneet hänen saatuaan salaisuutensa taakan harteiltaan. Venlan mielestä kaksoset olivat reagoineet paljon paremmin kuin olisi voinut olettaa.

Johnny ei kuolisi, mutta sen sijaan bändi olisi haudattava. Se oli käännekohta koko kolmikolle. Entiseen ei ollut paluuta, mutta oli heidän vastuullaan päättää, millainen tulevaisuudesta tulisi.

Venla katsoi Tomia, joka oli päästänyt irti Brandonista ja näytti uppoutuneen syvälle ajatuksiinsa. Ulkona välähtävän salaman valossa hänen kasvonsa näyttivät huolestuneilta ja kalpeilta. Venla tiesi, että hänen pitäisi puhua Tomin kanssa.

Hän oli ollut kireä ja stressaantunut, mutta se ei ollut Tomin syytä, vaikka hän oli purkanut pahaa oloaan mieheen.

– Tomi, Venla kuiskasi ja kosketti miehen käsivartta.

Mies havahtui ajatuksistaan ja käänsi katseensa Venlaan.

– En tiedä mitä sinun ja Richardsin välillä tänään oikein tapahtui, mies aloitti ennen kuin Venla ehti sanoa mitään, eikä hän sen jälkeen olisi yllätykseltään saanut mitään sanottuakaan.

– Mutta sillä ei ole väliä. Minä olen tässä miettinyt, miten korjaamme tämän kaiken ja minulla voi olla ratkaisu. Minä haluan tappaa Johnnyn, Tomi sanoi ja katsoi Venlaa silmiin.

Ulkona räsähti ukkonen niin lähellä, että huvilan kattokruunut helisivät. Johnny oli kääntynyt katsomaan Tomia, kun oli kuullut nimensä, ja myös Jani ja Anni tuijottivat heitä.

Venla aikoi juuri avata suunsa, kun he kaikki hätkähtivät. Ulkona kohisevan sateen yli kuului, kuinka joku koputti terävästi huvilan oveen. Kuistin lasiovien takana seisoi vieras mies.

Jatkuu ensi numerossa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla