Vihdoinkin Neten ja Jarin hääpäivä koittaa. Kuokkavieraaksi juhliin suuntaava Pauliina lähtee Porvooseen jo päivää ennen h-hetkeä.

Köyhä ei osta halpaa. Kulunut sanonta oli päällimmäisenä Ditan mielessä, kun hän tutki Jannika Mähösen tuomia kiinalaisia rimpsumekkoja. Tämä asiakkuus oli painajainen. Jannika Mähösellä oli mukanaan levoton lapsikatras ja useampi korjausta vaativa juhla-asu, joissa oli monia kerroksia ja saumoja. Neiti oli unohtanut ensimmäisen varaamansa ajan ja korjausten piti valmistua ylihuomiseksi. Edullisemmaksi olisi tullut ostaa uudet rimpsut jostain ruotsalaisesta ketjuliikkeestä.

Dita oli nähnyt kaukomatkoilla, miten sama tehdas suolsi liukuhihnaltaan sekä aitoja merkkilaukkuja että kopioita. Oli hän vuosien varrella jonkun lompakon ja vyön tuonut ystäville tilauksesta. Hyvä kopio saattoi olla yhtä laadukas kuin aitokin, mutta silti kopio. Siinä oli outo ristiriita. Näiden mekkojen malli saattoi olla kopio, mutta valmistaja oli rehellisesti Kiinasta.

Ditan kävi sääliksi ylirasittunut kaaso.

”Olethan kiltti ja teet korjaukset näihin. Ei niiden tarvitse olla täydellisiä, kunhan pysyvät lasten päällä. Nette listii mut, jos mä en saa tätä hoidettua. Jäi vähän viime tippaan, kun mulla on niin paljon hommaa. Joudun ensi yönä sitomaan aforismeja hääkarkkeihin ja askartelemaan juhlapaikan koristeet. Ai, niin ja se auton takaikkunan kyltti pitäisi hoitaa...”

Ditan kävi sääliksi ylirasittunut kaaso. Tosin hänen omatkin unensa jäisivät vähiin, jos hän korjaisi puvut aikataulussa. Siitä voisi rokottaa ainakin muutaman kympin lisää.

Huolettomat nettishoppailijat työllistivät Ditaa yhä useammin. Moni luuli voivansa palauttaa mitä tahansa ja mistä tahansa tilaamaansa ilman kuluja. Lukivat toimitusehdot vasta, kun gaalamekot kaukomailta saapuivat kotisovitukseen tullausten ja lähettimaksujen jälkeen. Sitten vasta huomattiin kehotus ottaa yhteyttä paikalliseen räätäliin tai ompelijaan, jos kolttu roikkui päällä epäsopivana. Asiakkaiden oli vaikea hyväksyä, että Ditan tuntihinnoilla korjaustyö saattoi olla monin kerroin kalliimpaa kuin juhlavaatteen alkuperäinen hinta. Usein siinä vaiheessa oli kuitenkin jo kiire ja taistelu alkuperäistä myyjää vastaan tuntui liian raskaalta projektilta.

Dita olisi itse paljon mieluummin suunnitellut ja ommellut pukuja alusta loppuun kuin korjannut muiden tekemiä.

”Sitten olisi vielä muutama koiran hame...”

”Ok, teen nämä, mutta muista mainita sille morsiamelle, että tähän tulee kiirelisä mukaan. En halua tehdä hutiloiden, mutta joudun ehkä vähän oikaisemaan parissa kohdassa, että ehdin saada nämä valmiiksi huomisiltaan mennessä. Sovitaan, että puvut ovat noudettavissa kuudelta illalla.”

”Sitten olisi vielä muutama koiran hame...” Jannika aloitti varovaisesti.

Dita päätti, että jos hän selviäsi tästä kummallisesta tilauksesta, hän varaisi itselleen viikon talviloman Ranskaan. Menisi palkinnoksi itselleen täysihoitoon Peten ja Pierren luo.

”Anteeksi, mutta mihin voin jättää häälahjan?”

Kaikki oli mahtunut Pauliinan isoon matkalaukkuun. Laukun pohjalla oli maljakon mötikkä sellofaaniin kääräistynä. Maljakossa oli pari kourallista Fazerina-konvehteja. Olivat sävysävyyn maljakon kanssa. Pauliina oli ostanut Ditan ompelimosta vielä pätkän ruskeaa silkkinauhaa, jolla hän oli sitonut puketin kiinni. Loput konvehdit hän oli syönyt itse pakkaamisensa lomassa. Päällimmäisenä laukussa lepäsi Pauliinan upea juhlapuku. Hän ripustaisi sen henkariin oikenemaan heti hotelliin päästyään. Muutoin matkatavaraa oli vähän, vain yksi vaihtovaatekerta, tarvittavat toilettitarvikkeet ja hiusvempaimet. Kun maljakon rumilus poistuisi laukusta, Pauliina voisi pakata laukkuun itselleen tuliaisherkkuja Brunbergilta. Sinne mahtuisi ainakin pari laatikollista mokkasuukkoja, hänen suosikkimakuaan.

Maisemat lipuivat bussin ikkunasta vauhdilla. Pauliina oli perillä ennen kuin ehti kahlata matkalukemiseksi varaamansa naistenlehden loppuun. Hän oli itseensä tyytyväinen. Oli loistava idea tulla hääkaupunkiin jo päivää ennen juhlia. Hän ehtisi kiertää Rihkamatorin ympäristöineen ja katsoa, oliko kaupungilla tarjota hänelle joitain uutta. Ainakin hän voisi nauttia leivoskahvit Café Helmessä.

Pauliina talutti nelipyöräisen matkalaukkunsa Neten ja Jarin hääpaikkaan, joka oli onneksi hyvin lähellä linja-autoasemaa. Ulko-ovi oli auki ja Pauliina astui laukkuineen sisään. Kalpea nuori nainen keikkui vaarallisen näköisesti remonttitikkailla ja kiinnitti jotain vaaleanpunaista katon rajaan.

”Anteeksi, mutta mihin voin jättää häälahjan?”

”Hei! Hyvä, kun muistutit. Mun pitikin just laittaa Stockan lähettämät lahjat tuonne sivupöydälle valmiiksi.” Jannika sanoi eikä pudonnut tikkailta.

”Ai, sä olet Pauliina Berg. Komea maljakko. Ostitko Stockalta?”

Pauliina kaivoi lahjansa esiin ja asetti sen keskelle pöytää. Hän laittoi silkkinauhasta roikkuvan onnittelukortin koko komeuden päälle niin, että nimi varmasti näkyi.

”Ai, sä olet Pauliina Berg. Komea maljakko. Ostitko Stockalta?”

”Ei, tämä on saksalaista designlasia.”

”Anteeksi kauheasti se sähläys ilmoittautumisen kanssa. Nette oli mulle aika vihainen. Olet hänelle tärkeä vieras. Mulla on vaan ollut niin paljon hommaa, että en kohta tiedä edes omaa nimeäni.”

”Juu, ei mitään... Mun pitää nyt lähteä. Huomiseen.” Pauliina sanoi ymmärtämättä mitään Jannikan puheesta.

Boutique-hotelli oli yhtä viehättävä kuin nettikuvissa. Pauliina asettui taloksi. Sitten hän kysyi ravintolasuosituksia hotellin respasta. Kaupunki oli muuttunut hänen viime käynnistään. Silloin hänellä oli ollut henkilökohtainen opas. Sebastian.

Sebastian oli vienyt Pauliinan Vanhaan Laamanniin syömään ja seuraavana päivänä Café Helmeen toscaleivokselle. He olivat yöpyneet Haikon Kartanossa. Yllättävä suru valtasi Pauliinan mielen. Hän ei pystynyt astumaan yhteenkään paikkaan, jossa oli ollut Sebastianin kanssa.

Pauliina meni syömään hotellin mainitsemaan Fryysarinrantaan. Hänen teki mieli tuhtia purilaista ja ranskalaisia, mutta tällä kertaa Pauliina kielsi mielihalunsa. Juhla-asu oli aamun kotisovituksessa tuntunut hiukan kireältä vyötäröstä. Kalalautanen ja lasillinen kylmää valkoviiniä eivät olleet huono vaihtoehto.

Illallisen päätteeksi Pauliina suuntasi kävelylle jokirantaan. Kaupunki venytti kesää syksyyn.

Pauliina söi hitaasti maistellen ja seurasi vaivihkaa muiden pöytien ruokailijoita. Useimmat olivat pariskuntia tai perjantai-iltaa istuvia kaveriseurueita. Valkoviini huuhtoi yksinäisyyden vatsanpohjalle. Nyt ei ollut itkun aika, sillä huomenna Pauliina pitäisi hauskaa.

Illallisen päätteeksi Pauliina suuntasi kävelylle jokirantaan. Kaupunki venytti kesää syksyyn. Parin kuukauden päästä kadut hiljenisivät ja ihmiset käpertyisivät koteihinsa talvehtimaan. Näin oli ainakin Sebastian maalaillut synnyinkaupunkinsa tunnelmia. Ehkä juuri siksi nuorimies oli tuonut Pauliinan Porvooseen vain kerran kesällä. Pauliina oli luullut viettävänsä elämänsä kaikki kesät ja talvet Sebastianin kainalossa, mutta suhde oli kariutunut jo puolessatoista vuodessa. Sebastian oli pitänyt heitä liian erilaisina. Ilmeisesti laittanut Pauliinan tapoineen, luonteineen ja toiveineen Exceliin ja vetäissyt analyysimankelin läpi.

Pauliina tunsi nenässään vienon ruoan tuoksun. Jotain tuttua ja turvallista... Kebab-lihaa! Hän huomasi pyörillä kulkevan ruokakioskin, joka oli parkkeerattu rantakadulle. Mehukas tuoksu voimistui ja Pauliinan teki mieli tilata itselleen jälkiruoaksi siivu kunnon varraslihaa. Hän marssi kioskille.

”Iltaa kaunis neiti, mitä saisi olla?” mies kysyi luukun takaa.

”Ottaisin pullon kivennäisvettä”, Pauliina kuuli itsensä sanovan.

”Pelkkää vettä! Millä sinä tyttökulta elät? Pitää syödä hyvin, että jaksaa hymyillä.”

”Kiitos, olen juuri syönyt ja kaipasin vain kurkun kostuketta. Ehkä tulen toisen kerran syömään.”

Voisihan Pauliina piipahtaa kebabilla, jos vaikka hääruoat eivät olisi mistään kotoisin. Nyt hän tarvitsi vaahtokylvyn ja kunnon kauneusunet huomista varten.

Hän oli laskostanut lentolaukkuunsa Tara Jarmonin pikkumustan. Siinä olisi taas suomalaisille ihmettelemistä, mustassa mekossa häihin!

Paukku oli ehtinyt viime tipassa aamulennolle. Pariisin ruuhka yllätti aina. Paukun onneksi lento lähti myöhässä Charles de Gaullen kentältä, ilmeisesti jonkun ammattikunnan lakon johdosta.

Paukku oli tottunut pakkaamaan kevyesti. Hän oli laskostanut lentolaukkuunsa Tara Jarmonin pikkumustan, jonka Tara oli hänelle lahjoittanut kiitokseksi onnistuneesta näytöksestä. Siinä olisi taas suomalaisille ihmettelemistä, mustassa mekossa häihin! Väriä juhla-asuun toisi kahdentoista sentin korkokengät ja huulipuna. Keep it simple, oli Paukun motto. Matka-asukseen hän oli valinnut pellavahousut, jotka saivat rauhassa rypistyä, neuleen ja mukavat ballerinat.

”Porvoon Tuomiokirkkoon”, Paukku ilmoitti taksikuskille Seutulassa.

”Ai, ihan Porvooseen saakka. Mä tunnen vähän huonosti niitä seutuja, kun täältä Vantaalta ajan yleensä vain Hesaan ja Espooseen.”

”No, kyllä sä sen kirkon näet jo joen toiselta puolen. Ei laiteta laukkua konttiin. Mä vaihdan vaatteet matkalla.”

Moottoritiellä kuski oli vähällä törmätä edellä ajavan auton perään, koska taustapeilin maisemat olivat mielenkiintoisemmat kuin lauantaipäivän liikenne. Takapenkin matkustajan alusvaatteissa ei oltu pitsiä säästelty.

Kirkonmenot olivat jo alkamassa, kun Paukku ohjeisti kuskia jatkotoimenpiteistä.

”Tässä on osoite. Viet laukun sisään ja pyydät toimittamaan Pauliina Bergin huoneeseen. Käytä nyt jotain sovellusta, ettet eksy!”

Häävieraiden supina alkoi hiljetä. Raamikas sulhanen asettui paikalleen odottamaan.

Pauliina oli istahtanut kirkkoon sulhasen puolelle. Hän oli järkeillyt, että niin oli parempi. Hössöttävä kaaso oli edellisenä päivänä antanut ymmärtää, että kutsun kohde, The Pauliina Berg, oli morsiamen ystävä. Koska naiset olivat Pauliinan kokemuksella yleensä tarkempia kuin miehet, olisi riski, että morsian huomaisi vieraat kasvot penkkirivistössä kirkkoon astuessaan. Nyt kaasoa ei kirkossa vielä näkynyt. Sillä oli hommia varmasti viime minuuteille.

Pauliina antoi katseensa kiertää kirkon holviseinissä. Mitä kaikkea nämä seinät olivatkaan todistaneet vuosisatojen kuluessa. Päällimmäiseksi Pauliinalle nousi mieleen tuhopoltto muutaman vuoden takaa. Porvoon Tuomiokirkko olisi voinut olla hänen hääkirkkonsa. Täällä pappi olisi kysynyt Sebastianilta ja häneltä vuoroon ”Tahdotko?” Ei mitään vaihtoehtoja ja analyysejä, vaan Sebastianinkin olisi pitänyt vasta yhdellä sanalla. Ajatus sai kylmänväreet juoksemaan pitkin Pauliinan selkää. Hän kääriytyi tiiviimmin kermanvalkoiseen huiviinsa ja hymyili urheasti jokaiselle kirkkoon tulijalle kuin olisi ollut tilaisuuteen kutsuja tai ainakin kutsuttu.

Häävieraiden supina alkoi hiljetä. Raamikas sulhanen asettui paikalleen odottamaan. Tuon harteikkaan siilitukan Pauliina olisi itsekin huolinut. Kanttori aloitti mahtipontisesti Prinsessa Ruususen häämarssin. Pauliina kaivoi nenäliinan esiin. Hän ei ollut varma kumpusiko liikutus omista muistoista vai tilanteen tuomasta jännityksestä. Kohta hän näkisi morsiamen, jota ei tuntenut.

Tiaara istui morsiamen vaaleille kutreille kuin prinsessalla. Tai missillä!

Enkelikiharainen kaunotar purjehti sulavasti kuin malli catwalkilla kirkon keskikäytävää isänsä saattamana. Morsian ei ollut tippaakaan hermostunut, vaan näytti nauttivan tilanteesta. Paria seurasi vaaleanpunainen, pienten tyttöjen armeija, joiden vanavedessä lampsi pari lakeerikenkiään potkivaa pikkupoikaa. Pauliinasta tunnelma oli suorastaan kuninkaallinen.

Tiaara istui morsiamen vaaleille kutreille kuin prinsessalla. Tai missillä! Nyt Pauliina tunnisti tuon takavuosien kauneuskuningattaren. Oli ollut Miss Suomi -kisoissa lehdistön ihannetyttö. Pauliina oli päässyt seurapiirihäihin!

Pappi puhui hauskasti ja vaikutti tuntevan morsiusparin. Hän nosti esiin, miten sulhanen oli ensin ihastunut Porvooseen ja sitten kaupungin kauneimpaan nuoreen naiseen. Hääväki hymisi tyytyväisenä penkeissään.

Sitten kirkkoon asteli musta hahmo, todella pitkä nainen, todella lyhyessä mekossa ja kirkuvan punaisissa korkokengissä. Naisen sääret näyttivät loputtoman pitkiltä. Nainen ei vaikuttanut olevan edes nolo myöhästymisestä ja hääseremonian keskeyttämisestä. Hän käveli puoliväliin penkkirivejä, morsiamen puolelle. Pauliina närkästyi koko hääväen puolesta. Kuka kumma kehtasi käyttäytyä noin? Tällaisesta tilaisuudesta ei sopinut myöhästyä! Ja kenelle tuli mieleenkään valita häihin musta asu?

Kun vihkiminen oli ohi, alkoi kirkon pihalla kuvaussessio. Morsiuspari oli sallinut paikalle 24/7-lehden toimittajan ja kuvaajan. Toinen kuvaaja oli paikallislehdestä.

”Hei Paukku! Saadaanko susta ja morsiamesta yhteiskuva?” toimittaja huusi.

”Kyllä paikkakuntalaisia kiinnostaa oman kylän tytön onnenpäivä. Tulee varmaan siihen Me porvoolaiset -palstalle. Toi Jari on vaan vähän vaatimaton ja kiusaantunut, kun on itse lehden toimittajia. Niillä on kuulemma siellä toimituksessa semmoinen sääntö, että jos toimittaja päätyy kuvaan, pitää tarjota työkavereille pullakahvit. En tiedä päteekö tässä tapauksessa”, joku morsiamen sukulainen selosti toiselle häävieraalle.

”Hei Paukku! Saadaanko susta ja morsiamesta yhteiskuva?” toimittaja huusi.

Mustaan pukeutunut nainen vaihtoi poskisuudelmat sekä morsiamen että toimittajan kanssa. Sitten hän asettui morsiamen viereen poseeraamaan.

”Upeeta Nette ja Paukku! Te olette Jin ja Jang, valkoinen ja musta joutsen. Paukku, kauanko olet Suomessa? Saisinko vielä haastattelun yksinoikeudella?” toimittaja vouhotti.

Pauliina tarkkaili tilannetta vanhan lehtipuun varjosta. Vai musta joutsen! Pauliinasta tuo Paukuksi kutsuttu ilmestys oli lähinnä musta enkeli, oikea hääankeuttaja. Pauliina ei ymmärtänyt, mikä tuossa naisessa oli niin mielenkiintoista. Hänelle kasvot ja koko kaksimetrinen keho olivat täysin vieraita.

”Arvoisa juhlaväki! Minä olen Petsku, Jarin bestman, kuten varmasti arvasitte. Minulla on kunnia toimia tämän koskettavan hääjuhlan seremoniamestarina. Apunani on Neten kaaso Jannika. Pyydän teitä nyt siirtymään juhlapaikkaan, joka on kävelymatkan päässä. Kyytiä tarvitsevat voivat ilmoittautua Jannikalle, joka ohjaa teidät paikalle tilataksilla.”

Jannika-kaaso muistutti lähinnä pandaa. Hän oli pukeutunut samaan sävyyn kuin morsiustytöt. Porsaanpunainen korosti kalpeaa ihoa ja mustia silmänaluksia. Olikohan Jannika nukkunut viime yönä lainkaan? Olisi hyvä oppia omat värinsä, niin osaisi pukeutua itseään imartelevasti, Pauliina mietti. Harmi, että hänellä ei ollut ketään juttukaveria, jonka kanssa olisi voinut jakaa huomioitaan. Mutta ilta oli vielä edessä, ehkä niitä kavereita vielä löytyisi. Vaikka mitä kavereita…

Pauliina kiinnitti huomiota bestmanin ulkomuotoon. Tyypissä oli samaa suomenruotsalaista raikkautta kuin hänen Sebastianissaan. Kaiken kaikkiaan koko vieraskaarti oli valiojoukkoa. Jopa morsiamen isä oli ikäisekseen charmantti ja tyylikkäästi harmaantunut.

Hääjuhlassa Pauliina ei enää piileskelisi varjoissa vaan astuisi esiin. Hänen piti vielä vähän miettiä, miten esittelisi itsensä, omalla nimellään tietenkin, mutta mikä oli hänen tarinansa, miksi hänet oli kutsuttu häihin.

Olikohan Petsku varattu? Tutustumisen arvoinen kaveri, Pauliina laskelmoi.

Jatkuu ensi viikolla.