Salainen saari, osa 7/8: Essi palaa kuvaustauolla kotiin ja yllättyy pahanpäiväisesti. Puhelinsoitto vahvistaa Johannan kertoman uutisen todeksi.

Essi jäi bussista ja heitti repun selkäänsä. Laskeva aurinko kultasi pellot ja metsät. Oli ihanaa mennä kotiin. Kuvausten keskeytymiseen liittyi jotakin outoa, se oli päivänselvää, mutta parin päivän loma tekisi hyvää. Essillä oli ollut ikävä Joonaa ja lapsia ja kaikkia eläimiäkin. Videoiden perusteella Tikin pennut olivat syötävän suloisia, kuin uunituoreet korvapuustit.

Hän lähti kulkemaan hämärää pellon viertä kotiinpäin. Olisi hauskaa yllättää Joona ja lapset.

Kävellessään Essi mietti Johannan väitettä. Sitä, että Luka Winter olisi kuollut. Saattoiko se pitää paikkansa? Jotkut toisetkin olivat supisseet sellaista. Mutta Google ei tiennyt moisesta kuolemantapauksesta mitään. Essi veti kännykän taskusta ja teki vielä kerran haun: Luka Winter kuollut.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ei mitään tuloksia. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sellaisen uutisen pitäisi olla joka lööpissä. Luka Winter oli kansallisaarre, ihailtu ja ylistetty ohjaajanero, jonka hohtoa edes syytökset näyttelijöiden ja tyttöystävien pahoinpitelyistä eivät olleet täysin himmentäneet. Jos mies oli kuollut, jokainen media tuuttaisi parasta aikaa ylistäviä nekrologeja.

Kotimatka kulki hevosaitausten ohi. Essi jäi hetkeksi paijailemaan Gagnam-tammaa. 

”Mitäs sulle kuuluu? Oletko ollut kiltisti”, Essi kysyi siltä. Hevonen töykkäisi häntä lempeästi turvallaan. 

Essi jatkoi matkaa. Pian näkyivät jo kodin valot. Joona oli siis vielä hereillä. Ihana jälleennäkemisen odotus tuntui melkein jännitykseltä. Hän saisi Joonan kokonaan itselleen. Yleensä ympärillä oli epälukuinen määrä lapsia ja eläimiä. 

Talon sisältä kuului haukkua. Tiki-koira ilmoitti tulijasta. Ovi oli kiinni, mutta ei lukossa. Essi astui sisälle.

”Moi…” hän aloitti, mutta sitten sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

Sohvalla lojui niukkaan toppiin pukeutunut Oona. Joona seisoi säikähtäneen näköisenä keskellä lattiaa. 

Essin oli pakko myöntää, että oona näytti upealta.

”Essi! ” Joona sanoi. Mies kuulosti oudolta. Syylliseltä. Oona hymyili kuin kissa, joka on napannut mehevän hiiren.

”Kato Essi”, Oona sanoi.

”Kuinka sä olet siinä?” Joona kysyi.

”Kuvauksissa tuli tauko. Eikö olisi saanut tulla?” 

”Totta kai. Tämä on vaan tosi yllättävää…”

Essi tiesi kyllä, mitä näki. Oona oli aina flirttaillut täysin avoimesti Joonan kanssa. Ei mikään ihme, että se käärme tuli viettelemään Joonaa heti, kun Essi käänsi selkänsä. Mutta oliko Joona lähtenyt mukaan? Olivatko nuo kaksi paneskelleet, ehkä jo viikkokaupalla?

Essin oli pakko myöntää, että Oona näytti upealta pitkässä tukassaan ja avokaulaisessa topissaan. Joona oli aina puhunut lämpimästi Oonalle ja Oonasta. Sellainen Joona oli, kaikille ystävällinen. Essi ei ollut koskaan ajatellut, että siinä olisi mitään ongelmaa.

Joona tokeni ja tuli halaamaan Essiä. 

”Ihanaa, että sä tulit, kulta.” 

Essi seisoi tikkusuorana Joonan syleilyssä. Oona suoristi paitaansa, muikisti suutaan ja lähti ovelle lanteet keikkuen.

”Mä lähden tästä nyt sitten. Moikka! Teillä on varmaan vähän juttelemista!”

Ovi kävi. Essi irrottautui Joonan halauksesta.

”Mitä Oona teki täällä?” 

”Se tuli katsomaan pentuja. Se ehkä ottaa yhden. Tule säkin katsomaan. Tiki on niistä ylpeä, mutta sillä on niissä kova homma.”

Joona vei Essin ylimääräiseen makuuhuoneeseen, joka oli koirien lastenkamarina. Pennut olivat pieniä ja pyöreitä, suloisia ja nappisilmäisiä. Ne kulkivat hatarasti pikku jaloillaan kohti Essiä ja heiluttivat pieniä häntiään, halusivat heti tutustua. 

”Voi ei, miten ihania.”

Essin sydän suli. Oli mahdotonta olla vihainen, kun sylissä oli lämmin koiranpentu. Ehkä Oona oli vain tullut katsomaan niitä? Olihan se mahdollista. Ehkä oli vähän vainoharhaista epäillä heti pahinta.

Tiki vahtasi pentujaan ja töykki niitä kuonollaan, jos ne yrittivät taaperrella liian kauas. Emokoiran nisät olivat suuret ja olemus hieman rasittunut, mutta se oli selvästi tyytyväinen pesueestaan. 

”Hyvät pennut sulla”, Essi sanoi ja silitti koiraa.

”Onko kaikki hyvin? Kävikö siellä kuvauksissa jotain?” Joona kysyi. 

”En mä oikein tiedä. Johanna lopetti kuvaukset ihan yhtäkkiä. Ja sitten jengi väitti, että Luka Winter olisi kuollut. En mä tiedä, liittyykö nämä asiat yhteen… Winterin piti kuvata tämä leffa alun perin.”

He jättivät koirat nukkumaan, pesivät hampaat ja menivät sänkyyn. Tämä on maailman paras paikka, Essi ajatteli, kun hän tunsi Joonan kädet ympärillään. Tänne minä kuulun. Loppukesän hämärä ympäröi heidät ystävällisenä ja turvallisena. 

Essi heräsi siihen, että joku pomppi hänen päällään. Saga ja Otso olivat heränneet ja vaativat aikuisia hereille. 

”Katsokaas, kuka tuli”, Joona sanoi. 

”Moi tyypit”, Essi sanoi.

Saga ja Otso olivat kasvaneet hänen poissaolonsa aikana, tai siltä ainakin näytti. Saga näytti jo isolta tytöltä. Entistä fiksummalta. Otsokin tuli kovaa vauhtia perässä. Poika oli ollut vielä vaipoissa, kun he olivat tutustuneet ensimmäistä kertaa. Essin ihanat lapset. Ei omat, mutta silti rakkaat.

”Essi tuli takaisin”, Otso sanoi ja kaivoi mietteliäästi nenää. 

”Mä luulin, että Essi meni pois ja Oona tuli takaisin”, Saga sanoi.

”MITÄ?” Essi parkaisi.

Tuntui kuin veri olisi muuttunut jäähileiksi hänen suonissaan.

”Ei Saga, ei Oona tullut takaisin”, Joona mutisi vaikeana.

”Ai jaa. Musta Oona oli kiva”, Saga sanoi.

Aamiaisella tunnelma oli erittäin vaivautunut. Essi ei halunnut riidellä Joonan kanssa lasten nähden, joten hän piti pokkansa ja joi kupillisen mustaa kahvia. Ruokaa hän ei pystynyt nielemään. Joona oli vaikean näköinen, kalpea ja melkein mykkä. 

Lapset eivät olleet millänsäkään. He juttelivat vilkkaasti koiranpennuista ja kyselivät Essiltä mielipiteitä sopivista nimistä. Essi vastasi mekaanisesti. Toto, Elvis, Nakki, Söpö, Cookie. Ihan sama.

Tuntui kamalalta. Aivan kuin hänen sisällään olisi iso kylmä kivi. Näin pahalta ei ollut tuntunut koskaan ennen, ei edes silloin, kun Luka Winter oli pahoinpidellyt häntä. Hän oli rakastanut koko tätä kolmikkoa, luullut että tämä paikka oli hänen kotinsa. Mutta ei hän ollutkaan täällä yhtään mitään. 

Tulevaisuus aukeni Essin edessä kuin rannaton autiomaa.

”Kiitos”, Essi sanoi, laski kupin pöydälle ja meni makuuhuoneeseen. 

Kyyneleet painostivat silmien takana. Essi alkoi heitellä tavaroita reppuun. Hän olisi täältä ulkona minuutissa. Mihin hän menisi? Ei sen väliä. Hän keksisi kyllä jotain. 

Joona tuli huoneeseen. 

”Mitä sä oikein teet?” Joona kysyi.

”Mä lähden tietenkin pois. Oona voi tulla sitten takaisin.”

”Äh, sitä Sagan juttuako sä nyt kelaat? Oona kävi katsomassa pentuja, niin kuin mä sanoin.”

Joona kuulosti ärtyneeltä. Joona ei koskaan korottanut ääntään, mutta Essi tiesi, milloin mies oli pahalla päällä. Joona oli silloin närkästyneen oloinen, aivan kuin olisi täysin käsittämätöntä, että joku voisi hyppiä hänen silmilleen. Essi työnsi t-paidan reppuun. 

”Mitä Saga sitten tarkoitti, kun se sanoi, että Oona tuli takaisin?”

”En mä vaan tiedä. Mistä mä voisin tietää?”

”No kai se jotain tarkoitti. Ja mitä sä tarkoitit sillä, että ei se ole tullut takaisin? Miten niin takaisin? Olitko sä Oonan kanssa kimpassa ennen kuin me seurusteltiin?”

Joona katsoi Essiä tyynesti silmiin.

”Itse asiassa olin.”

Essi pysähtyi käsi repun vetoketjulla. Häntä melkein pyörrytti. Hänen ihana, luotettava Joonansa. Tunsiko hän edes koko miestä?

”Älä nyt näytä tolta”, Joona sanoi.

”Mikset sä kertonut mulle Oonasta?”

”No, siis, kai mun olisi pitänyt. Mutta existä puhuminen on vaikeaa. Mä seurustelin sen kanssa vähän aikaa sen jälkeen, kun Kirsti lähti. Se oli sellaista kevyttä seurustelua, ei mitään vakavaa. Sen takia varmaan Saga siitä sanoi, kun se oli nähnyt Oonaa täällä. Ne tuli tosi hyvin juttuun. Oona oli sille tosi kiva aina.”

Essi tunsi olevansa melkein yhtä mustasukkainen lasten kiintymyksestä kuin Joonan. Oli kamalaa ajatella Oonaa täällä leikkimässä lasten kanssa, nukkumassa Joonan vieressä ja paijailemassa eläimiä. Se oli jotenkin pahempaa kuin seksi.

”Seurustelitko sä muidenkin naisten kanssa?”

”No, joo. Oli siinä joitain. Eikö olisi saanut?”

”Ilmeisesti sai. Eikö sun mielestä ole yhtään haitallista lapsille, jos täällä on eri nainen joka aamu? Etkö sä tajua, millaisia hylkäämiskokemuksia niille tulee siitä, jos sulla vaihtuu täällä naiset koko ajan?” Essi kivahti. Hän tajusi kuulostavansa järjettömältä, mutta ei voinut itselleen mitään. Nyt Joona näytti jo vihaiselta.

”Itsehän sä täältä lähdit kuvauksiin koko kesäksi! Siinä on ollut lapsille ihan tarpeeksi hylkäämiskokemusta. Ne on kysyneet joka päivä, milloin sä tulet, enkä mä ole osannut sanoa mitään. Ja kaikki työt kaatuu mun niskaan, eläimet poikii, ja mä olen hajoamassa näihin hommiin.”

”Enkö mä saisikaan käydä omissa töissä? Olenko mä joku sun piika vai?”

”En mä tiedä, mikä sä olet! Ja olisi tosi kiva tietää! Sä vaan tulit tänne yhtenä päivänä ihan yhtäkkiä. Mä olen kysynyt sulta monta kertaa, että mitä sä oikeasti haluat meistä. Oletko sä mukana tässä jutussa vai et? Oletko sä mun ja lasten kanssa vakavissasi vai onko tämä sulle vaan joku paikka, missä sä keräät vähän voimia ennen kuin sä pyrähdät taas jonnekin elokuvatähtien bileisiin? Nyt kun sä olet vähän toipunut siitä, mitä Luka Winter teki sulle, sä lähdet heti läiskimään.”

”Miten sä voit väittää tollaista?”

”Sä olet nytkin pakkaamassa!”

”Ja minkähän takia? Moido!”

Essi heitti repun selkäänsä. 

”Sä et voi tehdä tätä meille”, Joona sanoi hänen peräänsä. 

Aamulla ei kulkenut busseja, joten Essi joutui kävelemään kymmenen kilometriä taajamaan. Hän puolittain toivoi, että Joona tulisi autolla perässä jonkin uuden meriselityksen kanssa. Mitä Essi silloin tekisi? Käskisi Joonaa menemään tiehensä? Niin kai sitten. Ero oli väistämätön.

Tulevaisuus aukeni Essin edessä kuin rannaton autiomaa. Ilman Joonaa ja kotia, lapsia, eläimiä ja onnea. Hän melkein toivoi, ettei olisi koskaan saanut tietää Joonan petollisuudesta ja ympäriinsä paneskelusta. Kunpa hän olisi soittanut tai laittanut viestin ennen tuloaan. Joona olisi voinut häätää Oonan pois, ja Essi voisi olla edelleen onnellisen tietämätön ja ajatella, että Joona piti häntä ainutlaatuisena rakkauden kohteenaan.

Mutta Joonaa ei näkynyt. Tie oli tyhjä. Eihän mies voinut jättää lapsia yksin. Tai ehkä hän ei vain välittänyt.

Ehkä kaikki oli Essin omaa syytä. Hän oli ollut taas liian naiivi eikä ollut koskaan kysynyt Joonan menneisyydestä. 

Essi oli kuvitellut mielessään omahyväisenä, että hän oli tullut Joonan kotiin sankarina. Hyvänä haltiana, joka poisti mieheltä ja lapsilta kaiken surun ja onnettomuuden. Sellaisen vastaanoton hän oli saanut. Hän oli kuvitellut, että Joona ja lapset olivat olleet surkeassa jamassa ennen hänen ihanaa läsnäoloaan.

Mitä vielä. Heillä oli ollutkin Oona. Ja ties keitä muitakin. Essi oli vain yksi pitkässä jonossa, täysin korvattavissa. Miten hänelle kävikin näin? 

Ensin Luka Winter ja sitten Joona. Ei. Ei sentään. Ei niistä kahdesta miehestä voinut puhua samana päivänä. Luka Winter oli ollut sadisti, sairas alistaja, vaarallinen ja paha ihminen. Ja vaikka Joona olisi pannut koko kylää, hän oli kuitenkin hyvä ja kiltti. Sitä ei voinut kiistää. Ja nyt Essi oli menettänyt hänet. Kyyneleet alkoivat valua.

Essi istui linja-autoaseman kahvilassa, joi mustaa kahvia ja selaili kännykän yhteystietoja. Pitäisikö hänen mennä vanhempiensa luokse lapsuudenkotiin? Ei. Mieluummin vaikka hotelliin. 

Puhelin soi. Johanna? Tai Joona? Mutta ei, numero oli tuntematon. 

Lapsuudenkoti ei ollut minkäänlainen turvasatama. Hänen vanhempansa eivät olleet osanneet suhtautua Essin menestykseen näyttelijänä. Isä ja äiti eivät olleet koskaan odottaneet Essistä suuria, ja perheen tuttu dynamiikka oli häiriytynyt, kun Essistä oli tullut yhtäkkiä tähti. Äiti oli syyttänyt Essiä leuhkimisesta ja ilmoittanut, ettei tämän tarvinnut enää käydä kotona. Sen jälkeen ennestäänkin huonot välit olivat viilenneet pakkasen puolelle.

Essi tunsi syvää itsesääliä. Kunpa maailmassa olisi edes joku ihminen, joka pitäisi hänen puoliaan. Hän lähetti tekstarin Johannalle: ”Onko tietoa kuvausten alkamisesta? Voinko tulla sun luokse nukkumaan vähäksi aikaa???” Johannan tasainen olemus ja hymy tuntui rauhoittavalta ajatukselta. 

Johannalta ei tullut vastausta. Essi katseli bussiaikatauluja. Turkuun? Helsinkiin? Joensuuhun? Kukaan ei kaivannut häntä koko maailmassa.

Puhelin soi. Johanna? Tai vielä parempaa: Joona? Mutta ei, numero oli tuntematon. 

”Mä en nyt osta mitään”, Essi sanoi puhelimeen. 

”Joo, ei tartte. Tässä on rikostutkija Erkki Komulainen. Puhunko mä Essi Niemisen kanssa?”

Essi tunsi sydämensä hypähtävän. Hän oli ollut lainkuuliainen kansalainen koko elämänsä, mutta poliiseilla oli erikoiskyky saada ihminen säikähtämään.

”Joo?”

”No niin. Mä haluaisin jutella sun kanssa. Voisitko sä tulla käymään Pasilassa poliisiasemalla?”

”Mutta… mistä asiasta…?” Essi sopersi. 

”Luka Winterin kuolemasta pitäisi jutella.”

”Se on siis totta.”

”Ja sä olit ilmeisesti hänen naisystävänsä sen lisäksi, että esiinnyit näissä elokuvissa? Teillä oli yhteinen osoite kaksi vuotta sitten. Ja ilmeisesti jotain pahoinpitelyjuttuja, mä olen kuullut tällaisesta, kun mä olen jutellut muiden kanssa.”

”Niistä on jo aikaa. Ei me olla enää oltu tekemisissä.”

”Jutellaan lisää, kun tulet tänne.”

”Onko siinä kuolemassa siis jotain… Liittyykö siihen joku rikos?”

”No, me selvitellään juuri sitä. Luka Winter on ollut kuolleena mökillään kesän alusta lähtien. Ja ei hän itse itseltään ole vetänyt kurkkua auki.” 

Julkaisemme jatkiksen uuden osan aina lauantaisin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla