Iina lupautuu tosi-tv-sarjaan, jossa eronneen entinen ja nykyinen kumppani laitetaan viikoksi samaan hotellihuoneeseen. Mitähän tästä viikosta oikein tulee?

Hei olen Iina. 32-vuotias kasvatustieteidenmaisteri Pirkanmaalta. Vapaa-ajalla harrastan kunto­salia ja Woody Allenin elokuvia. Mulle täydellinen aamu on skumppaa sänkyyn ja suora näkymä violettiin neilikkakimppuun. Jaa miksi mä lähdin tähän ohjelmaan? Kai tää jonkinlainen kolmenkympin jälkikriisi on. Tai ehkä mä vaan kerrankin halusin nostaa kädet ilmaan. Luopuu kaikista naruista ja antaa virran viedä.”

Jaaaaaaa poikki! Se oli siinä. Kuvaaja antaa merkin kameran sammumisesta. Nousen mahdollisimman viehkeästi kapealta jakkaralta ja astelen sivummalle, varjoihin. Kuvaushenkilökunta käy pienimuotoista keskustelua keskenänsä. Toisella seinustalla maskeeraaja lisää vielä yhden kerroksen puuteria jälkeeni jakkaralle kapuavalle naiselle. Vai pitäisikö sanoa tytölle. Luoja, minkä ikäinen tuo olikaan? Varmaan joutunut pyytämään vanhemmiltaan suostumuksen koko projektiin.

”No, moikka kaikki! Mä olen Cheryl. 21-vuotias kynsiteknikko. Mutta vielä joskus toivon somen olevan mulle se suurin ammatti. Vaikka sitten kynsijuttuja. Tai vaikka kokkausvinkkejä. Moni ei tajua, kuinka hyvä mä oon keittiös. Juustokakut on mun bravuuri. Mä lähdin tähän ohjelmaan, kun oon tällainen heittäytyjä. Kaverit sanoo yllytyshulluksi. Voi kauhee, mä oon just tällainen blondi! No, siis mähän meidät tähän ohjelmaan ilmoitin. Musta tää on superjännää. Tästä tulee ihan huisi viikko!”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Katselen tuota kieltämättä hemaisevaa vaaleaa ilmestystä. Kikattaa kuin vajaaälyinen ja heilauttelee hiuksiaan puolelta toiselle. En enää tiedä, kuka meistä on se suurin idiootti. Tuo vaalea nainen, joka ilmoitti meidät tähän koko hommaan, vai minä, joka suostuin ties missä burnoutin rajamailla lähtemään mukaan. Käyttää nyt yksi kokonainen kesälomaviikko tosi-tv-sarjan kuvauksiin hotellissa saaristossa!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vai onko suurin pöljä ex-mieheni Mikko, joka vaihtoi minut tuohon tyttöön?

12 yhteistä vuotta, ja se oli siinä

Muistan elävästi sen keskiviikon. Istuin kahvihuoneessa. Toisessa kädessä Subwayn patonki, toisessa puhelin ja pöydällä kasvojen edessä aivan täysi kalenteri. Olin alle puoli vuotta aiemmin eronnut miehestäni Mikosta 12 yhteisen vuoden jälkeen. Ei siinä. Liitto oli ollut laimentunut. Ratkaisu oli kaikkien kannalta paras. Tämän järkevä puoleni opetti minut sanomaan ihmisille. Mukana toki on aina se fakta, että Mikolla oli jo useamman kuukauden ollut uusi tyttöystävä. Alkuun sitä suomi itseänsä. Olisi varmaan pitänyt antaa useammin kaikkea. Anteeksi, seksiä ja huomiota.

Kahden viikon Bridget Jones -dieetin (jäätelöä, suklaata ja tupakkia) jälkeen tein ryhtiliikkeen. Ja aloitin ensimmäistä kertaa täysin oman elämän, 32-vuotiaana. Upotin itseni töihin ja aloitin uusia harrastuksia. Jos en ollut taputtelemassa ruukkuja kansanopistolla, olin zumbaamassa tanssikeskuksella. Mutta tällainen nyt vain olen. Tuleen ei jäädä makaamaan ja ovista mennään ne avaamalla. Kaikissa muissa paitsi tunneasioissa. Ne lukitsin visusti perimmäiseen kaappiini ja ajattelin sitten joskus käydä läpi. Kun jaksan ja olisi sitä aikaa.

Siinä sitten suu täynnä patonkia vastasin puhelimeen. En yleensä edes vastaa tuntemattomiin numeroihin. Luurin toisessa päässä oikein reipas naisääni esitteli itsensä ja kertoi olevansa tuotantoyhtiön assistentti. Tekeillä olisi uusi tosi-tv-sarja. Siinä edellinen puoliso ja nykyinen puoliso laitettaisiin viikoksi asumaan samaan hotellihuoneeseen. Kuluneesta päivästä näytettäisiin entistä ja nykyistä yhdistävälle henkilölle videokooste aina jokaisen päivän lopussa. Tämä on täysin uusi, meillä Suomessa kehitetty, ohjelmaformaatti. Viimeisessä jaksossa katsojien äänestämä suosikkijoukkue voittaa 50 000 euroa. Nyt oli käynyt sellainen onnenpotku, että minut oli ilmoitettu mukaan ex-puolison ominaisuudessa. Että mitäs sanoisin tähän.

Kahden viikon Bridget Jones -dieetin jälkeen tein ryhtiliikeen – paitsi tunneasioissa.

Muistan nielaisseeni patongin puhtaan hämmennyksen vallassa. Onko tämä jokin vitsi? En tiennyt Mikon uudesta juuri mitään. Muuta kuin sen, että hän on huomattavasti minua nuorempi. Viinipäissään tehdyn Facebook-stalkkauksen perusteella hän oli kaunis ja vaalea. Ja täysin avoin elämälle.

Kysyin muutaman suuntaa-antavan kysymyksen. Katsoin punakynällä raiskattua kalenteriani - ja suostuin. Kun puhelu loppui, tajusin vasta, mihin todella olin lupautunut. Voi helvetin helvetti. Toivoin todella, etten saisi kesälomaa kuvausten ajaksi. No totta kai loma heltisi. Vielä viime metreillä yritin siirtää lomani ajankohtaa, mutta esimieheni totesi minun olevan pikaisesti loman tarpeessa. Että ei mitään muttia.

Kuka heistä on Se Nainen?

Saavuimme hotelliin aurinkoisena päivänä. Meitä oli suuren hotellin pihassa noin 10 henkeä. Pikaisella päässälaskulla parivaljakoita oli 5. En nähnyt Mikkoa missään. Osa ihmisistä oli selkeästi hyvässä hengessä kaksikkoina. Loput seisoivat minun laillani täysin itsekseen sivummalla.

Tupakkalakon olin tehnyt jo aiemmin keväällä. En todellakaan antaisi katsojille sitä riemua, että olisin joku kaheli röökimuija parini rinnalla. Lakko oli jo toinen huono päätös minulta. Olisin voinut tappaa savukkeesta.

Porukassa seisoi muutama vaalea hahmo. Välimatkan vuoksi oli mahdotonta sanoa, kuka oli Se Nainen. Pihalle harppoi pitkä ja hoikka mies. Hän ohjeisti meitä kaikkia siirtymään hotellin aulaan. Siellä meistä tehtäisiin hyvin pikainen esittelypätkä ohjelman ensimmäisen jakson alkuun. Siitä sitten oman osuuden loputtua henkilötodistusta vastaan saisi avaimen huoneeseensa.

”Ja muistutan, että kamerat ovat jo huoneissa ja käynnissä! Me halutaan katsojien näkevän täysin aitoja reaktioita. Me tullaan olemaan tulevan syksyn puhutuin ohjelma. Eks je!”

”Me tullaan olemaan tulevan syksyn puhutuin ohjelma. Eks je!”

Pari vaisua taputusta.

Hypistelin huoneeni avainta. Olisiko mukavinta olla huoneessa ennen sitä Mikon uutta? Haluaisinko katsojien näkevän reaktioni siltä kantilta? Vai olisiko jotenkin helpompaa tehdä sisääntulo ja antaa Sen Naisen olla vastassa? Ja olikohan tällä väliä? En haluaisi rikkoa jotain mahdollisesti ennalta suunniteltua visiota.

Nostin kassin olalleni. Ehkä tämä koko typerä idea olisi hyvää koulua minulle, kaikkien kontrollifriikkien äidille. Joskus asioiden pitää vain antaa mennä niiden omalla painolla. Olin jo sekoittanut maailmankirjat lähtemällä tuotantoon mukaan. Menköön tästä hetkestä kaikki tasan samaan konkurssiin.

Ei kai kukaan minua tästä ohjelmasta muista?

Huoneemme on viidennessä kerroksessa. Itse asiassa kuvausrauhan ja koko ohjelman salassa pysymisen takia koko kerros on varattu vain meille. Emme koko porukka ole täysin viereisissä huoneissa. Etteivät muiden huoneiden äänet sitten pilaisi toisten huoneiden ääniä. Ajatus on ihan hyvä. En millään jaksa uskoa, että täältä palattaisiin viikon päästä täysin ilman mustia silmiä ja katkenneita tekokynsiä.

Lattiaa päällystää vanha kokolattiamatto. Muuten hotelli on ihan hieno. Seinillä on kauniita, abstrakteja maalauksia isoissa kultaraameissa.

Huone 536. Siellä se on. Ovi. Onkohan käytävillä kameroita? En muista asiasta olleen puhetta. Mutta eihän välttämättä kaikkea edes kerrota. Parempaa viihdettä.

Kaivan laukkuni sivutaskusta pienen taskupeilin. En anna katsojille myöskään sitä iloa, että kävelisin täysin tarhapöllön näköisenä ensimmäisiin kuviin. Ihan hyvältä näyttää. Ja samapa tuo. Ei kukaan tule muistamaan minua tästä ohjelmasta. Ainakin niin toivon. Eikös kaikki tosi-tv:n kautta julkisuuteen ajoittain kaivetut muisteta erinäisistä tekemisistä? Verbeistä, ei adjektiiveista. Kunhan vain pidän terävimmät sanat itselläni ja pysyn 15 metrin päässä viinipullosta, kaikki tulee menemään hyvin.

Kamerat on piilotettu huoneeseen huolellisesti.

Avaan oven. Puhtaiden lakanoiden haju leijailee nenääni. Huone on siisti ja tilava. Sen tosin tiesinkin. Olin kysynyt jo etukäteen huoneiden kokoa. En todellakaan lähde elämään kenenkään kanssa viikoksi 15 neliön kokoiseen tilaan. En, oli sitten kyseessä mieheni uusi tyttöystävä tai itse Tasavallan presidentti. No, David Beckhamin kohdalla voisin tehdä poikkeuksen. Pyytää jopa pari neliötä pienempää huonetta.

Kävelen muutaman varovaisen askeleen. Kamerat on piilotettu huolellisesti huoneeseen. Tietoisesti pidän pälyilyni mahdollisimman minimalistisena. Mutta väkisinkin sitä alkaa pohtia, mistä kulmasta tämäkin hetki kuvataan. Kuuluuko tässä nyt sanoa jotakin? Ja millä äänensävyllä? Huone on täysin äänetön. Enkä näe yksiäkään kenkiä eteisessä. Eli olen yksin. Pidän suuni kiinni.

Mutta jos en sano edes ”huhuu”, pidetäänkö minua mykkänä? Sillä sitä en todellakaan ole. Päinvastoin. Mikko kirosi monet kerrat rakastumistaan verbaalisesti lahjakkaaseen naiseen. Sillä olin sitä myös niinä paljon puhuttuina huonoina päivinäkin. Toisaalta en halua ihmisten pysäyttelevän minua kadulla sen takia, että olettavan minun alkavan jauhaa juttua kaikkien kanssa.

Olin tietoisesti jättänyt kokonaan miettimättä, miten tämä ohjelma vaikuttaa yksityisyyteeni. Se tulisi olemaan nyt ainakin hyvästi Tinder. Päätän huikata jotakin.

”Hei..?”

En tietenkään saa vastausta. Naurahdan itsekseni. Pidän tekohymyn naamallani. Huone on todella iso, mutta nukumme samassa tilassa. Sängyt on aseteltu visusti eri seinustoille. Oletan saavani valita vuoteen, olenhan ensimmäisenä pelipaikalla.

Valitsen ovesta katsoen kauimmaisen sängyn. Vien laukkuni sen viereen. Huone on hempeän vaaleanvihreä. Kurkistan verhonraosta ulos. Sisäpiha on kaunis ja hyvin hoidettu. Paljon kukkia.

”Sä oot varmaan Iina?”

Emme ole saaneet muuta ohjeistusta kuin mennä huoneisiimme. Istahdan sängylle ja kaivan puhelimeni. Olen allekirjoittanut tarkan sopimuksen, en saa pienellä eleelläkään paljastaa olevani kuvauksissa. Tai edes sijaintiani. En saa tehdä mitään sellaista, josta minut voisi yhdistää tähän ohjelmaan. Joudun pitämään suuni visusti kiinni päätösjaksoon asti. Ukaasina oleva sakko on ihan kelpo summa. Joten en riskeeraa mitään. Sanoin parhaalle ystävälleni lähteväni kutomaan mattoja mummolaani Seinäjoelle, ja poistavani siksi aikaa kaikki sometilini. Hän ehdotti sen sijaan jonkinlaista ammattiapua.

Selailen puhelimellani uutisia. Luen niitä, mutta en todellakaan sisäistä lukemaani. Mieleni tekisi enemmänkin kierrellä huoneessa, mutta sittenhän katsojat luulevat minun olevan kyylä. Heti kaapeilla. Mitä todellisuudessa olenkin. Lähipiirissä ei ole peilikaapin peilikaappia, jota en olisi joskus penkonut. En koskaan etsi mitään, mutta löydän vaikka mitä. Pidän ajatuksesta, että tiedän muista enemmän kuin he minusta. Tietynlaista vallantunnetta ja ohjasten pitelemistä sekin. Ehkä olen sittenkin ammattiavun tarpeessa.

Kuulen rapinaa oven suunnalta. No nyt. Täysin spontaani reaktioni tallentuu varmasti filmille. Säikähdystä ja epävarmuutta. Ehkä jopa pelokkuutta. Ovea avaava henkilö taistelee lukon kanssa. Lopulta hän saa oven auki. Korot kopisevat lattiaa vasten. Katseeni kohtaa vahvasti meikatut nauravaiset silmät.

”Hei moi! Oon Cheryl! C:llä! Kaverit kutsuu Chiiksi!”

”Hei moi! Sä oot varmaankin Iina!”

Nousen sängyltä, pyyhkäisen olemattomat liat paitani helmasta.

”Joo. Sehän mä oon. Ja sun nimi on..?” hymyilen a-luokkaista asiakaspalvelijan hymyä.

”Cheryl! C:llä. Kaverit kutsuu mua Chiiks. Säkin kyllä voit. Ollaanhan me tavallaan kavereita Mikon kautta!”

Sydämeni jättää lyönnin väliin. Ei, en ole sinulle mikään kaveri. Me nyt satumme olemaan kaksi eri naista yhden ja saman miehen elämässä. Ja miten voi tuntuakin pahalta kuulla Mikon nimi toisen naisen suusta? Tätä en ollut ajatellut ollenkaan.

Perhana, tämä ei mene nyt ollenkaan hyvin. Cherylin loiste takaa sen, etten todellakaan tule jäämään ihmisten mieleen seinäruusua kummempana. Kahvipöydissä keskustellaan, miten ihmeessä Mikko jaksoi 12 vuotta tuon huonekasvin kanssa.

”No, jos sanoisin vaan Cheryl. Chii kuulostaa kolumbialaiselta sutenööriltä.”

Hyvä Iina. Sut tullaan muistamaan katkerana ja ilkeänä huonekasvina.

Suureksi yllätyksekseni Cheryl, tai Chii, purskahtaa iloiseen nauruun. Valkoiset hampaat vain hohtavat hänen hihittäessä. Itsekin alan nauraa, en edes tiedä, miksi. Varmaan jonkin sortin hermostumisen ja muiden tunteiden purkaus. Mutta tulkitsen tilanteen olevan pelastettu.

”Hei, toi oli hyvä! Mä tykkään suoraan puhuvista ihmisistä. Niissä on jotain aitoo.”

Tuleekohan sängyille käyttöä?

”Mä valkkasin jo ton sängyn. Sua ei kai haittaa?” sanon rauhaa rakentavasti Cherylille.

”Ei olleskaan! En mä edes tiedä, tuleeko noille sängyille käyttöä. Eikös porukka juhli yöt tällaisissa? Ainakin Temppareis ja BB:ssä. Ja kun Mikkokin on muualla, niin tulee hiljaisia öitä!”

Hiusten heilautus. Toinen yllättävä isku. En kehtaa kysyä, miten Mikon takareisivamma kestää moiset sessiot. Käännyn kohti sänkyäni. Käyn siirtämässä hiukan laukkuani. En keksi muutakaan, Cheryl viskaa pelikassinsa sängylleen.

”Siis kamala mua jännittää. Musta tuntuu, että tää tulee olemaan tosi iso välietappi mun elämässä!” Cheryl jatkaa yhdentekevää selontekoaan.

Tästä tulee vielä pitkä viikko.

”Siis mä niin näen, että tiedossa on draaaamaaaaa.”

”Siis hei, katoiks sä yhtään sitä muuta sakkia?” Cheryl käännähtää yllättäen minua kohti.

”Ööö...siis en. Tai siis joo. Äkkiä vilkaisin”, vastaan häkeltyneenä.

En kehtaa kertoa Cherylille, että tein absoluuttisen parhaani skannatessani häntä muiden joukosta. Viis muista!

”Siis mä niin näen, että tiedossa on draaaamaaaaa. Täällä on Maisa ja Anton. Ja niitä yhdistää Heikki! Siis apua. Mieti, mikä isku sulle! Ni sit vielä sä oot sen kaa samas huoneessa viikon. Musta ei kyl olis!”

En kehtaa mainita, ettei meidänkään tilanne sen häävimpi ole. Joku vääräleukainen voisi väittää oman mieheni muuttuneen namusedäksi.

Peruna vai hauska peruna?

Ovelta kuuluu koputus. Se tulee kuin tilauksesta. Emme kumpikaan ehdi avaamaan ovea, ennen kuin sisäänpyrkijä ylittää kynnyksen.

”No, hei, hei, HEI! Täältähän meiltä löytyy pari numero 2! Miten on yhteiselo lähtenyt käyntiin?!” ohjelman juontaja ja seremoniamestari kävelee huoneeseen sisään.

Minua hiukan nuorempi pitkänhuiskea näyttelijäsuvun vesa hymyilee aurinkoisesti. Cheryl väläyttää kauniin hymyn kasvoilleen ja hänen säärensä tuntuvat kasvavan heti kymmenen senttiä lisää pituutta pelkästä kameran läsnäolosta. Itse taas sain Cheryliltäkin ne kuuluisat kameran tuomat viisi lisäkiloa. Tosin olen jo luovuttanut tässä ulkoisessa kilvassa. Tulen lauantai-iltaisin näyttämään perunalta Cheryliin verrattuna. Se olkoon osani tässä maailmassa.

Cheryl kertoo yllättävän maltillisesti alun menneen mukavasti. Että ei tosin odottanutkaan mitään muuta. On kuullut minusta paljon hyvääkin. Ei olisi muuten ikinä edes uskaltanut ilmoittaa meitä koko ohjelmaan. Hetkinen. HyvääKIN?! No tottahan toki hän on minun pahanikin Mikolta kuullut. Molempia tulee kutsumaan sotaoikeus, mikäli valtakunnallisessa tv-lähetyksessä paljastetaan kaikista alhaisimmat tekoni.

”Kieltämättä yllättävän rennosti. Kaikki on mennyt niin mutkattoman ripeää tahtia, ettei ole paljoa ehtinyt stressaamaan. Ja itseni tuntien voin sanoa Mikolla olevan hyvä naismaku”, sanon.

Sekä Cheryl että juontajapoika nauravat. Itse tyydyn hymyilemään vaatimattomasti. Vaikka tulenkin olemaan peruna, niin olen sitten hauska peruna.

Muutaman jatkokysymyksen jälkeen juontaja poistuu. Kameroiden sammuttua olemme saaneet suulliset ohjeet laittaa jotakin ”reippaaseen ulkotoimintaan sopivaa” yllemme ja siirtymään aulaan pääoville. Teemme työtä käskettyä. Itselleni tuollainen pukeutumiskoodi on verkkarit ja vanha, virttynyt t-paita. Cherylille lyhyet farkkusortsit ja tuubitoppi.

Ninjana menemään

Lähdemme yhtä matkaa kohti hissiä ja alakertaa. Aulassa on jo muutama ihminen. En näe Cherylin aiemmin mainitsemaa Maisaa ja Antonia missään. Nyökkään hillitysti hymyillen muille osallistujille, Cheryl heilauttaa villisti kättään. Vähitellen loppukin sakki valuu alas.

Oletan viimeisenä saapuvien olevan kuuluisan homokolmion pääosanesittäjät. Edeltä harppoo hiukan emäntähenkinen keski-ikäinen nainen ja perästä arasti hiipii naista nuorempi, mahdollisesti latinotaustainen, mies. Muuten joukkomme koostuu sekä miehistä että naisista. Yllättävää kyllä, meitä on kaikenikäisiä. Vanhimmat, Ritva ja Raija, ovat eläkeiän molemmin puolin. En vieläkään näe Mikkoa missään.

Voi tosin olla, että en tulekaan häntä näkemään. Ovatkohan ne nytkin katsomassa elämäämme joltain monitoreilta? Kuvausryhmää häärii joka puolella. Oletan kameroiden käyvän nytkin koko ajan. Juontajamme astelee kuin varkain sivulta keskuuteemme.

”Hei, hei, HEI! Kiva nähdä koko porukka tässä. Olette ehkä jo hieman päässeet tutustumaan huonekaveriinne tässä saavuttuamme, ja osahan teistä tunsi jo ennen hotelliin saapumista. Mutta nyt siirrymme tuonne pihamaan puolelle ja alamme todella selvittää sitä yhteisen kemian laatua!”

Maalissa olen heittämässä ylävitosta, mutta Cheryl kapsahtaakin kaulaani.

Valumme hitaasti pääovista ulkoilmaan. Ulos on rakennettu jonkinlainen esterata. Eikä minun silmääni mitenkään helpoimmasta päästä oleva. Missä kohtaa sopimusta olen lupautunut japanilaiseksi ninjasoturiksi?

Menemme kehotuksesta puoliympyrän malliseen muodostelmaan. Cheryl seisoo ensimmäistä kertaa, havaintojeni mukaan, vakavana vasemmalla puolellani. Oikealla puolellani seisoo Ritva. Saamme ohjeet, kuinka parityöskentelynä joudumme selvittämään radan. Nopeimmin radan selvinneet saavat illallisen hotellin ravintolassa.

Kuin kadonnut siskoni

Vilkaisemme Cherylin kanssa toisiamme. Minut valtaa hyvä tunne. Emme varmasti tule olemaan kaikista huonoimpia. Pääsemme heti toisena radalle. Lähdemme juoksemaan rintarinnan. Alkupään esteet ovat simppeleitä, menemme niistä sulavasti peräkanaa. Kuitenkin ensimmäisenä ylittänyt odottaa toista. Hypimme puomien yli, kiipeämme matalia muureja. Roikumme renkaissa ja heittelemme palloja. Emme suoriudu kaikista niin vahvasti, että uskoisin voittavamme. Mutta kahdeksi ei-ammattilaisurheilijaksi, joista toisella menee 25 prosenttia energiasta housujen ylöskiskomiseen ja toisella saman verran alaskiskomiseen, suoriudumme hyvin.

Maalissa olen heittämässä yläviitosta Cherylin kanssa, mutta hänpä kapsahtaa kaulaani. Alkuyllätyksestä toettuani halaan häntä takaisin. Hymyilen jopa aitoa hymyä. Kaikilla taas ei mene yhtä hyvin. Oli jo ennen aloittamista selvää, ettei Ritvan ja Raijan kunto tule riittämään rataan. He suvereenisti sivuuttavan osan esteistä. Koska vain voittajat palkitaan eikä heidän aikansa tule olemaan kärkikahinoissa, ei asiaan puututa.

Maisa ja Antonio puolestaan käyvät todella räjähdysaltista asemasotaa omalla vuorollaan. Maisa suorittaa rataa kuin yksilöurheilija ja Antonio-rukka seuraa perässä. Voisin vaikka vannoa Maisan yrittäneen töniä Antoniota alas muurin päältä. Maaliin tultaessa Maisa painelee silmät leiskuen erilleen muista. Antonio jää seisomaan arkana paikoilleen. Pian hän saa seurakseen omaa ikäänsä olevan miesparivaljakon.

Pari toisensa jälkeen suorittaa radan. Aika kuluu kuin siivillä. Seisomme hiljaa Cherylin kanssa vierekkäin. Välillä hihitämme samoille asioille. Tilanne on niin omituinen, että en edes havahdu miettimään, kuinka omituinen se itse asiassa onkaan.

”Onko välit siinä jamassa, että maistuisi se kuohuva?”

En ajattele Cheryliä Mikon uutena. Hänessä on jotain hyvin sisarellista. Uskoisin sen vain johtuvan vallitsevista olosuhteista. Mikäli olisimme tavanneet minun ja Mikon yhteisen ystävän lapsen ristiäisissä, olisi tilanne varmasti ollut aivan toinen. Jännästi ihmiset etsivät sen tutkaparin yllättävältäkin taholta, jos toinen vaihtoehto on selvitä yksikseen. Siirrymme ison koivun juurella kuuntelemaan tuloksia.

”Kyllä oli kuulkaa tiukkaa vääntöä! Miltäs se nyt tuntui ekaksi haasteeksi?” juontajapoika jutustelee.

Muutama ihminen, Cheryl mukaan lukien, vastailee innoissaan. Itse nyökkäilen vieressä kuin halvauksesta kärsivä pulu. Katseeni vaeltaa kauniissa hotellimaisemassa. Olen ihminen, joka lomasta maksaessaan haluaa kaiken olevan tip top. Ruusut kukkivat kauniisti, ja tuntuu kuin aurinkoinen kesäsääkin olisi osa maksettua mainosta.

”... ja voittajaksi meillä on selvinnyt pari numero 5. Joonas ja Joel!”

Katson kahta kolmikymppistä miestä. Molemmat ovat tatuoituja ja raamikkaita. Toisenlainen voittajapari olisikin ollut sula ihme. Mikäli kaikki sarjan tehtävät vaativat fyysistä kuntoa, tulevat pojat olemaan viikon jäljiltä useamman kilon ylemmässä painoluokassa.

Juontajamme lähestyy voittajia ison pahvilapun kanssa. Lapussa on mainosluontoisesti isolla hotellin ravintolan logo ja asiat, joita illalliseen kuuluu. Alkaa kiivas sananvaihto. Me muut seisomme uteliaan vaivautuneina vieressä seuraamassa. Toinen miehistä korottaa ääntään ja tekee selväksi, että hirttää itsensä mieluummin patteriin kuin illallistaa moisen... kanssa.

Kuulen jo korvissani pitkät ja syvän kimeät piippaukset, kun leikkaajat yrittävät epätoivoisesti kursia kasaan koko perheen lauantai-illan viihdeohjelmaa. Lopulta tilanne päättyy siihen, että tummasilmäisempi miehistä repäisee mikrofonin irti vartalostaan ja heittää sen maahan. Hän lähtee harppomaan hotellille.

”Iina ja Cheryl, onneksi olkoon!”

Juontaja kysyy jäljelle jääneeltä, haluaako hän kuitenkin hyödyntää tämän mahtavan palkinnon. Ääntä korottaen hän vielä toistaa, mikä se on ja minkä arvoinen. Mies puistaa päätään ja pyytää saada toisen hotellihuoneen. Juontajamme vain nauraa teatraalisesti miehen huumorintajulle ja sivuuttaa selkeästi miehen kuolemanpelkoisen toiveen. Hänenä olisin käyttänyt palkinnon, se voi kuka tietää olla hänen viimeinen ateriansa.

Tuotantotiimi kasaantuu yhteen, ja he käyvät selkeästi jonkinlaista varasuunnitelmaa läpi. Pian meitä kehotetaankin saapumaan juontajan luokse.

Cheryl on kuin lapsi karkkikaupassa. Taputtaa haltioituneena käsiään yhteen ja kihertää.

”Tällaisella rytinällä sitten aloitettiinkin ensimmäinen päivä. Huh huh! Mutta hei, kaikkihan sen tietää, millaista sotaa rakkaus on ja millaiset rauniot siitä jää. Joonas ja Joel päättivät olla käyttämättä palkintonsa, joten se luovutetaan seuraavaksi tulleille. Pari numero 2: Iina ja Cheryl, onneksi olkoon!”

Katsahdan yllättyneenä Cheryliä. Hän on kuin lapsi karkkikaupassa. Taputtaa haltioituneena käsiään yhteen ja kihertää.

”Mitäs meidän naiset tähän sanoo, onko välit siinä jamassa, että maistuisi se kuohuva ja ála carte? Onko sotakirveet jo haudattu vai vaan levossa?” juontaja heilauttaa päätänsä taaksepäin ja nauraa.

Me molemmat nauramme mukana. Tämä on vain niitä tilanteita, että se on ainoa oikea reaktio. Ei hautajaisissakaan sovi kikattaa, vaikka vahvin muisto vainajasta olisi tämän tapa ottaa humaltuessaan peruukki pois päästään ja esittää sillä Nalle Luppakorvan tunnusmusiikkia.

Pitäisikö kysyä, ja haluanko edes tietää?

Olemme palanneet huoneeseemme. Viemme hienovaraisuuden ja kohteliaisuuden aivan pilvien rajalle kulkiessamme huoneessa. Neuvottelemme suihkuvuoroista samalla vakavuudella kuin toiset maailmanrauhasta ja varomme visusti sanomasta mitään toista loukkaavaa.

Olemme molemmat väsyneitä tehtäväradasta, ja nälkä kurnii vatsoja. Kuljemme kuin tarkkaa kaavaa noudattaen omia reittejämme huoneessa. Cheryl laittaa nappikuulokkeet korviinsa ja kuulen vaimeasti vauhdikkaan musiikin pauhaavan hänen meikatessaan. Itse nautin hiljaisuudesta.

Tietyssä iässä nainen on oppinut hänelle ominaisimman meikin ja teen omaa maalaustani vakain käsin vuosien kokemuksella. Kun fyysinen aktiivisuuteni laskee, alkaa päänsisäinen kuhina voimistua. Pitäisikö minun kysyä hänen ja Mikon alusta? Haluanko edes tietää? Miten heillä menee nyt? Haluanko tietää sitäkään? Ja mitä näillä tiedoilla edes teen? Miksi edes mietin tällaisia? Mitähän Mikko ajattelee, jos menisinkin utelemaan heidän asioitaan? Kuuluvatko minun ja Cherylin välit edes Mikolle? Hänhän on osasyy siihen, että olemme täällä. Mitähän muut parit juuri nyt tekevät? Onneksi meille sattui tämä illallinen, en tiedä, olisinko kestänyt heti ensimmäistä iltaa kahden Cherylin kanssa ilman konkreettista tekemistä.

Kipinää ja aplodeja minäkin olisin suhteessamme tarvinnut. Enkä niitä tarpeeksi saanut.

Vähitellen saamme itsemme valmiiksi. Cheryl näyttää tyrmäävältä, en toisaalta ylläty, miksi Mikko on häneen iskenyt silmänsä. Lähinnä olen jo pelkän vajaan vuorokauden perusteella ihmetellyt, mitä Cheryl näkee Mikossa. Onhan Mikko komea ja nuorekas. Älykäs ja hauska. Mutta minun maailmassani Cherylin kaltaiset ihmiset tarvitsevat kipinää ja säihkettä. Helinä-keijun tavoin aplodit pitävät heidät hengissä. Voihan toki olla, että juuri niitä aplodeja Mikolta sateleekin enemmän kuin tarvetta olisi. Tosin ex-mieheni tuntien en tähän jaksa uskoa.

Nyt kun tarkemmin miettii, niin kipinää ja aplodeja minäkin olisin suhteessamme tarvinnut. Enkä niitä tarpeeksi saanut. Enkä minä ole samanlainen kuin Cheryl. Vesitinkö minä itse oman teoriani? Poistumme huoneesta niitä näitä jutellen ja suunnistamme hotellin ravintolaan.

Saapuessamme kamerat ovat jo valmiina. Juontaja kyselee muutaman asiaan liittyvän kysymyksen ja toivottaa meille oikein hyvää ruokailuhetkeä. Pöytämme on laitettu ravintolan parhaimmalle paikalle. Kummankin penkille on aseteltu näyttävä punainen ruusu. Istuudumme ja saamme listat eteemme. Olen vaikuttunut. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta olen tyytyväinen.

”Ei sun tarvitse anteeksi pyytää”

Otan ensimmäisen huikan lasistani. Nyt ollaan sen todellisen haasteen äärellä. Kaikki minut vähänkin tuntevat tietävät kielenkantojeni aukeavan ja kaiken sensuurin poistuvan, kun päästään kuplivan äärelle.

”Anteeksi”, Cheryl sanoo ja katsoo minua tummasti maalatuilla silmillään.

Katse on suora ja niin täynnä selkärankaa, että en tiennyt niin nuorella olevan kykyä moiseen.

Olen häkeltynyt.

”Mä en voinut sille mitään. Me vaan rakastuttiin. Ja tällä ei oo mitään tekemistä mun nuoruuden kanssa. Kyllä mä tiedän jo tässä iässä oikeen ja väärän, mut mun sydän ei tiennyt. Mä oon pahoillani.”

En tiedä, mitä sanoisin. Miten reagoisin. En missään nimessä ollut odottanut tätä.

”Iina oikeasti. Mun vanhemmat ei puhunut mulle kolmeen viikkoon, kun ne kuuli, mistä lähtökohdista tähän lähettiin.”

”Cheryl hei. Ei sun tarvitse anteeksi pyytää. Voin myöntää monta kertaa miettineeni, että vaadin päitä vadille. Mutta kun aikaa on kulunut, niin en mä tee sellaisella mitään. Faktahan on se, että me oltiin niin irrallaan toisistamme. Että jos siihen et olisi osunut sinä, niin mahdollisesti olisi joku muu. Kyllähän mua satutti kaikki se, mitä mun selän takana oli ollut. Mutta kai mäkin olin jo niin sulkenut silmät kaikelta ja elin omaa elämääni.”

”Niin, mut silti. Iina oikeasti. Mun vanhemmat ei puhunut mulle kolmeen viikkoon, kun ne kuuli Mikon tilanteen. Tai siis mistä lähtökohdista tähän lähettiin.”

Otan kaksi huikkaa lasistani. No, nyt saa porukka viihdettä isolla v:llä. Mitähän Mikko ajattelee? Cheryl vaikuttaa aidon vilpittömältä. Ei tämä voi olla käsikirjoitettua.

”Hei, älä murehdi. Kaikki on oikeasti hyvin. Sun ilmaantuminen pakotti meidät ravisuttaan jo pölyttynyttä suhdetta. Ja nyt, kun aikaa on mennyt, niin olen huomannut, kuinka ero on ollut mun elämäni parhaimpia ratkaisuja. Lämmittämällä paranee vain lihasoppa. Ja mä haluan teille kaikkea hyvää. Ja siinä missä sä olet tuonut uutta vinkkeliä Mikon elämään, niin siinä samalla myös mulle. Jos mulle olisi vuosi sitten sanottu, missä tulen istumaan vuosi tästä ja kenen kanssa kilistelemään, olisin nauranut makeasti!”

Cheryl puhkeaa helpottuneeseen hymyyn. Nostan lasini ylös ja katson Cheryliin. Hän nostaa omansa ja vastaa katseeseeni.

”Mikolle, kippis!”

Sisältö jatkuu mainoksen alla