Olivia tulee jätetyksi hääpäivänään. Pian hänellä on muutakin murehdittavaa, kun tuntematon muusikko horjuu sisään hänen hotellihuoneeseensa.

Minä vihaan hotellihäitä, huokaisin itsekseni ja katsoin ympärilläni olevia ihmisiä. Manhattanilaisen hotellin kattoterassi oli täynnä ihmisiä, mutta en tuntenut heistä juuri ketään. Näkymä oli kuitenkin kaunis. Aurinko oli juuri laskemassa, ja pilvenpiirtäjien tummat siluetit piirtyivät laventelinviolettia manhattanilaistaivasta vasten.

Minulla oli päälläni kallis couture-mekko, joka muistutti kaikessa pöyhkeydessään Tuhkimon prinsessamekkoa. Olin kuin kimaltava, hunnutettu tyllipilvi. Mekko kahisi joka kerta, kun liikahdin.

Pappi yskäisi ja loi merkitsevän katseen Janeen, sulhasen äitiin. Jane oli amerikkalaisen edustusvaimon prototyyppi. Klassinen, kennedymainen tyyli, ylitsepursuavan iloinen ja ystävällinen, mutta kaikki dollarit eivät olleet niin sanotusti kierrossa. Maallikkotermein sanottuna, Jane oli hieman… yksinkertainen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Michael tulee varmasti kohta. Jos voisimme odottaa vielä hetken…” Jane vakuutti, noin sadannen kerran tänä iltana, ja taputti papin kättä rohkaisevasti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Michael ei tule! Hänen olisi pitänyt olla täällä jo tunti sitten!” parahdin ja heilautin kukkakimppuani. ”Michael ei tule.”

”Anteeksi, mutta en jaksa enää tätä pelleilyä”, huokaisin ja aloin keräämään tylliunelmani helmoja syliini. ”Häät on peruttu.”

Otin hissin alas morsiussviittiin ja ripustin oveen ”ei saa häiritä”-kyltin. Sviitti oli tyhjä. Tiesin sen kyllä, mutta pieni osa minusta toivoi, että Michael olisi maannut sammuneena sängyllä tai loukkaantuneena kylpyhuoneessa. Että hänellä olisi ollut joku syy sille, ettei hän koskaan saapunut paikalle.

Hain makuuhuoneesta suuren pullon samppanjaa ja suklaarasian. Kahisin mekkoni kanssa sohvalle, korkkasin samppanjapullon ja napsautin telkkarin auki. Iskin kukkakimppuni samppanja-cooleriin ja potkin korkokengät jaloistani.

”Avioelämälle!” hihkaisin, kohotin pulloa ja otin suuren hörpyn suoraa pullonsuusta.

Joku kävi koputtamassa ovea, kyltistä huolimatta, mutta en avannut. Michaelilla oli avain, joten hän pääsi tarvittaessa sisään. Ketään muuta en tahtonut nähdä.

Täydelliset häät anopin malliin

Ehkä Michael on kuollut, mietin ja hörppäsin samppanjaa. Ehkä häntä kuljettanut auto oli ajanut kolarin tai hän oli saanut osuman harhaluodista. Ellei Michael ollut kuollut, hän toivosi sitä hyvin pian, mikäli ikinä saisin hänet käsiini.

Jane kävi huhuilemassa oven takana. En vastannut, vaan keskityin tyhjentämään samppanjapulloani. Jääkaapissa olisi vielä pari lisää, joten pärjäisin ihan mukavasti loppuillan. Häät olivat ennemminkin Janen näköiset, kuin minun ja Michaelin. Tapasimme Michaelin kanssa työn kautta, työskentelin Suomen suurlähetystön projektissa ja Michael oli projektin paikallinen kontakti.

Olimme seurustelleet noin vuoden ennen tätä hääpäivää. Michael kihlasi minut ystävänpäivänä äitinsä vanhalla sukusormuksella, ja se toimi lähtölaukauksena Janen hääsuunnitteluille. Kontakteineen hän sai muutamassa kuukaudessa suunniteltua täydelliset häät kesäkuun viimeiselle päivälle. Minun ei tarvinnut tehdä mitään.

Olisinhan minä voinut sanoa ei. Michael olisi voinut sanoa ei ja laittaa äitinsä kuriin, mutta kumpikaan meistä ei tehnyt niin. Jane oli kuin juna. Asiat tapahtuivat nopeasti, mutta sveitsiläisen käkikellon tarkkuudella. Janella oli tukku naruja, joista vedellä. Häävieraina oli enimmäkseen Janen ja Michaelin isän, Michael vanhemman, tuttavia ja ystäviä. Minä tunnistin omista häistäni vain Michaelin perheen, hänen vanhempansa ja pikkusiskonsa.

Jane oli siinä uskossa, että suomalaiset asuivat pienissä mökeissä ja pohjoisessa sitten igluissa. Hän uskoi siihen, että lumihanki ylettyi korviin ja kauppareissulla piti varoa nälkäisiä jääkarhuja. Yritin jossain vaiheessa korjata hänen käsitystään, mutta lopulta annoin hänen uskoa, että kannoin aina kotipuolessa mukanani kivääriä jääkarhujen varalta.

Jane oli innoissaan ajatuksesta, että kunhan ensin menisimme oikeasti naimisiin Manhattanilla, voisin viedä Michaelin Suomeen ja mennä vihille lumilinnassa. Voisin sitten pyytää paikalle kaikki eksoottiset sukulaiseni. Ehkä meidät voisi vihkiä aito shamaani tai joulupukki, hän oli nähnyt sellaisia häitä internetissä.

Yritin taas selittää Janelle, että en halunnut turistihäitä eikä Suomessa ihmisiä oikeasti vihkinyt joulupukki. Luovutin kuitenkin siinä vaiheessa, kun Jane alkoi miettiä, mihin kirkkokuntaan joulupukki mahtoi pappisvirkoineen kuulua.

Yritin taas selittää Janelle, että Suomessa ihmisiä ei oikeasti vihkinyt joulupukki.

Kolmannen samppanjapullon kohdalla aloin tuntea pientä huminaa päässäni. En ollut syönyt tänään juuri mitään, joten samppanja uhkasi tulla ylös. Kerkesin vessaan ennen oksentamista. Halasin vessanpönttöä ja mietin itsekseni, tuntuukohan jokaisesta morsiamesta tältä aina häiden jälkeen. Onnistuin siis viimein tuomaan perinteistä suomalaisuutta amerikkalaisiin fantasiahäihini, morsian joi liikaa, oksensi ja mahdollisesti aikoi vielä sammuakin.

Olo helpottui oksentamisen jälkeen. Ainakin se fyysinen paha olo. Alttarille jäämisen henkinen kuvotus tuntui vielä hiljaisena kipuna jossain pinnan alla. Kipuna, jota yritin ahkerasti turruttaa alkoholilla. Jos vain halailisin loppuillan vessanpönttöä, onnistuisin ehkä unohtamaan sen faktan, että Michael oli kadonnut.

Kutsumaton vieras huoneessa

Jossain vaiheessa iltaa käytävästä kuului meteliä ja juoksuaskelia. Keräsin tyllihelmat syliini ja menin ovelle kurkistaakseni käytävään. Ehkä Michael oli juuri vapautunut italialaismafian kynsistä ja ryntäsi kohti morsiussviittiä, jotta meidät voitaisiin sittenkin vihkiä.

Avasin oven ja kiljaisin, kun huoneeseen ryntäsi Michaelin sijasta täysin tuntematon, humalainen mies. Kaaduin lattialle, ja mies kaatui päälleni. Toinen meistä potkaisi vahingossa jalallaan oven kiinni, ja tajusin olevani ansassa huoneessani ventovieraan kanssa.

”Mitä helvettiä, apua!” kiljaisin suomeksi ja rimpuilin miehen painon alla. ”Get off on me!”

”Hys, hys, hys! Älä huuda!” mies pyysi selvällä suomen kielellä ja iski kätensä suuni eteen vaientaakseen huutoni.

Yritin purra miestä sormista, mutta tämä kerkesi vetää kätensä pois.

”Etsä tiedä, kuka mä oon?” mies sammalsi ja nousi horjuen pystyyn.

”En!” kiljuin ja nousin kiireesti pystyyn, niin arvokkaasti kuin helmoissani kykenin.

”Nätti mekko. Näytät ihan prinsessalta. Ootko sä prinsessa?” mies sammalsi, hikaten pari kertaa sanojen välissä.

”Häivy, tai soitan poliisit!” uhkasin ja tuijotin tunkeilijaa vaativasti.

Mies pudisti päätään ja heilautti kättään ovea kohti.

”En mä voi. Ne vaanivat mua tuolla.”

”Ketkä?” kysyin hölmistyneenä ja vilkaisin ovelle.

Oliko mies hullu? Näkikö se pieniä vihreitä miehiä tai lentäviä elefantteja?

”No naiset tietysti”, mies ilmoitti, aivan kuin asia olisi ollut ilmiselvä.

”Etkö sä tiedä, kuka mä olen?” hän kysyi uudelleen ja asteli samalla peremmälle huoneistoon.

”Kiva kämppä.”

”Sä olet kutsumaton vieras huoneessani, ole hyvä ja poistu”, ärisin ja ryntäsin kiskomaan minibaarille ehtineen miehen pois.

Tyrkkäsin miehen istumaan sängylle, mutta tämä tarttui ranteisiini ja kaatoi minut päälleen.

”Sä olet tosi kaunis”, humalainen mies mumisi kaulaani vasten ja antoi käsiensä etsiytyä mekkoni vetoketjulle.

Ponkaisin pystyyn ja läimäytin miestä kovaa poskelle. Tämä naurahti epäuskoisena ja piteli toisella kädellä poskeaan. Poistuin etsimään kännykkääni ja palatessani huomasin miehen sammuneen sänkyyni.

”Uskomatonta!” puuskahdin ja katsoin sängyssäni kuorsaavaa miestä.

Mitkä ovat todennäköisyydet sille, että muutan toiselle puolelle maailmaa ja törmään luksushotellin sviittikerroksessa umpikännissä toikkaroivaan suomalaismieheen?

Kadonnut pieni rumpalipoika

Nukkuessaan mies näytti nuorelta ja suojattomalta. Enemmänkin poikaselta kuin mieheltä. Arvioin miehen iäksi korkeintaan kaksikymmentäviisi. Selvästi nuorempi minua. Olin täyttänyt alkuvuodesta 31 vuotta, ja manhattanilaisnaisten mielestä yli kolmekymppiset olivat iäkkäitä ensikertalaismorsiamia.

Tutkin varovasti läpi miehen taskut löytääkseni jotain vihjettä siitä, kuka tämä ainakin luuli olevansa, minulla ei nimittäin ollut hajuakaan. Miehen taskussa ollut puhelin alkoi soida, ja ruudussa vilkkui Peten nimi. Katsoin puhelinta hetken, mutta päätin lopulta vastata.

Kävi ilmi, että hotellihuoneessani oli kadonnut rumpali. Pete, yhtyeen suomalainen manageri, ilmestyi huoneeseeni ja voihkaisi kauhusta nähdessään minut häämekossani.

”Ei jumalauta, ette kai te ole naimisiin mennyt?” mies parahti ja piti kädellä sydänalaansa.

Hän harppoi sängyn luokse ja läimäytti sammunutta rumpalia muutaman kerran poskille saadakseen tämän virkoamaan.

”Ei olla”, hymähdin ja vilkaisin mekkoani.

”Kukaan ei mennyt naimisiin tänään.”

”Pidetäänkin se asia niin”, Pete hymähti ja sujautti samppanjacoolerista muutaman puolisulaneen jääpalan rumpalin paidan alle saaden tämän vihdoin edes kutakuinkin tajuihinsa.

Ei jumalauta, ette kai te ole naimisiin mennyt? manageri parahti.

”Myöskään juorulehdistön ei tarvitse tietää tästä sekoilusta. Vähän kun juhlitaan, niin joskus otetaan liikaa kuppia ja lähtee lapasesta, mutta ei siitä tarvitse etusivun uutista tehdä”, hän lisäsi ja kaivoi takataskustaan lompakon.

”Mulla on tässä sulle kaksi, neljä, kuusi… kahdeksan sataa dollaria, jotta pidät tämän tapahtuneen itselläsi.”

”Mä en tarvitse mitään voitelurahoja”, ilmoitin kylmästi, sydänjuuriani myöten loukkaantuneena.

Kiljaisin tuntiessani liikettä mekkoni helman alla. Rumpali oli kaikessa hiljaisuudessa noussut sängyltä ja ryöminyt suuren tyllihelmani alle. Nyt hän kurkisti mekkoni alta ja katsoi manageriaan hämmästyneesti hymyillen.

”Kuk-kuu!” rumpali hihkaisi, hikaten kesken sanan ja hymyili managerilleen.

”Eikö tää nainen olekin nätti? Ihan kuin prinsessa”, mies jatkoi, hikaten taas.

”Nyt pois sieltä!” huusin, keräsin helmat syliini ja hypähdin pois miehen päältä.

”Ala tulla Romeo, aamulla on radiohaastattelu”, Pete hymähti ja tarttui rumpalia kainaloista saaden tämän jaloilleen ja lopulta ulos hotellihuoneestani.

”Etkö sä vieläkään tiedä, kuka mä olen?”

Nukuin pitkälle keskipäivään ja heräsin tekstiviestin piippaukseen. Hapuilin lakanoiden välistä puhelimeni ja vilkaisin näyttöä. Kaksi puhelua ja toistakymmentä tekstiviestiä. Puhelut ja enemmistö viesteistä olivat Michaelin äidiltä, muutamat viestit harvoilta amerikkalaisilta ystäviltäni. He eivät tienneet tilannetta, vaan toivottivat minulle ja Michaelille onnellista avioliittoa ja kehottivat nauttimaan ensimmäisestä aamustamme vastavihittynä avioparina.

Michaelilta ei ollut tullut ainuttakaan yhteydenottoa. Kokeilin soittaa hänen puhelimeensa, mutta puhelin oli kiinni. Myös Jane kertoi eräässä huolestuneessa viestissä, ettei saa yhteyttä poikaansa ja pohtii, milloin katoamisesta pitäisi tehdä poliisiasia, sillä tämä ei ole lainkaan Michaelin tapaista. Michaelia ei oltu löydetty putkasta, sairaalasta eikä ruumishuoneelta.

Kaunis, mutta kovin massiivinen hääpukuni oli valkoisena tyllimyttynä lattialla. En ollut vaivautunut nostamaan sitä ylös, pukupussista puhumattakaan. Sujautin päälleni vaalean, ilmavan kesämekon ja nappasin jääkaapista uuden pullon samppanjaa. Luksushotellissa suremisessa oli se hyvä puoli, että huonepalvelu toimitti laatikoittain samppanjaa ja suklaata myös itsesäälissä piehtaroiville, alttarille jätetyille morsioille kellon ympäri.

Huoneeni oveen koputettiin. Oven takana seisoi kukkalähetti, joka piteli käsissään suurinta koskaan näkemääni kukkakimppua. Kukkalähetin takana seisoi viime yön rumpalipoika, kasvoillaan aivan aiheellinen nolostus.

”Hei. Ja anteeksi”, mies pyysi ja nyökäytti päällään kohti kukkakimppua.

”Olin törppö eilen ja haluaisin hyvittää. Manhattanilla osataan tehdä ihan kohtuullisen kokoisia kukkakimppuja, niin ajattelin…”

”Tämä on todella kaunis”, myönsin rehellisesti ja astuin syrjään ovelta.

”Haluatko tulla sisään?”

”Kiitos. Siellä kimpussa on sitten korttikin”, mies totesi ja astui peremmälle.

”Anteeksi. Olin ääliö. Andy Malone’” luin ääneen ja vilkaisin miestä kysyvänä. ”Andy?”

”Etkö sä tiedä, kuka mä olen?” mies kysyi ja näytti rehellisesti hämmentyneeltä.

”Sori, en”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Sä kysyit tuota jo eilen.”

”The Malones? My cold, tired heart? Vengeance with a beat? Meidän versio Ramonesin Pet Sematarysta, kai sä nyt edes sen olet kuullut?” Andy luetteli ja naputteli sormillaan rytmiä yöpöytään.”

”Mä tunnen sen Ramonesin version”, vastasin ja purin huultani estääkseni virnistyksen. Andy näytti melkein pettyneeltä.

”The Malones kuulostaa kyllä siltä, että ärrävikainen yrittäisi sanoa Ramones.”

”Nyt on pakko todeta, että KVG”, Andy huokaisi ja kaivoi puhelimensa esiin. Hän esitteli minulle Youtubesta muutamia musiikkivideoita ja bändin kotisivut. Iltapäivälehtien sivuilla oli mairittelevia uutisia suomalaisbändin Amerikan valloituksesta, ja bändistä povattiin seuraavaa Hanoi Rocksia.

”The Malones kuulostaa kyllä siltä, että ärrävikainen yrittäisi sanoa Ramones”, huomautin ja selailin Andyn puhelimella bändin kotisivuja.

”Jonny Malone, Tommy Malone, Andy Malone ja Mikey Malone haisee myös hyvin vahvasti Ramonesilta.”

”Pöh. Se kuulostaa vain paremmalta kuin Antti Polvijärvi tai Mikko Mäkilähde. Eihän jenkit osaisi edes lausua niitä nimiä”, Andy tuhahti.

”Mutta siitä anteeksipyynnöstä. Haluaisin viedä sut syömään ja sitten saisit illaksi backstage-passin keikalle”, Andy ehdotti ja katsoi minua kysyvänä.

”Tiedän hyvän paikan.”

Virallinen puumaikäraja?

Andyn paikka osoittautui rauhalliseksi rantaravintolaksi, joka oli auki vain kesäkuukausina. Tummiin farkkuihin ja bändipaitaan pukeutunut Andy paljastui 24-vuotiaaksi, joka oli perustanut heinolalaisten koulukavereidensa kanssa yläasteella bändin, ja nyt heillä oli 30 keikan kiertue halki Amerikan.

”Onhan se vähän enemmän, mitä Antti Heinolasta uskalsi edes haaveilla”, hän myönsi ja kuittasi laskumme luottokortillaan.

”Saanko mä kysyä jotakin?” Andy kysyi kävellessämme rantaviivaa pitkin.

”Mikä juttu se häämekko oli? Ootko sä naimisissa? Pitääkö mun pelätä mustasukkaista aviomiestä?” hän kysyi virnistäen ja vetäisi toisen kätensä tuulentuivertamien vaaleiden hiustensa läpi.

”Ei todellakaan”, hymähdin huokaisten ja kerroin Andylle tiivistetyn version hääkatastrofistani.

”Voi hitto Olivia, mä olen tosi pahoillani”, Andy huokaisi ja kietaisi toisen kätensä vyötärölleni.

”Kaikkein pahinta tässä on, että… että oikeastaan se ei edes haittaa”, mumisin ja vilkaisin vaistomaisesti sormessani komeilevaa timanttisormusta. Pitäisi palauttaa se Janelle.

”Tai siis, totta kai olen huolissani Michaelista, mutta…” aloitin ja nojauduin huomaamattani paremmin Andya vasten.

”En tiedä. Se koko homma tuntui menevän niin nopeasti. Vähän kuin juna, jonka kyydistä ei voi enää hypätä pois. Nyt olo on vain… helpottunut.”

Istuimme Andyn kanssa rannalla muutaman tunnin ja vain juttelimme. Seitsemän vuoden ikäero sai minut tuntemaan itseni rattopoikaa etsiväksi vanhaksi haahkaksi, mutta Andy ei näyttänyt olevan huolissaan. Hän huomautti, että virallinen puumaikäraja oli juurikin seitsemän vuotta, eikä häntä haitannut ollenkaan olla saalistettavana. Tökkäsin häntä kyynärpäälläni kylkeen ja muistutin, että minä en suinkaan saalistanut häntä, vaan mies toikkaroi itse eteeni.

Kerroin Andylle asuvani toistaiseksi hotellissa. Työprojektini oli päättynyt aikoja sitten ja kaipasin Suomeen, mutta en uskaltanut poistua maasta ennen kuin Michaelin kohtalo selviäisi.

Palasimme hotellille hieman eri aikoihin. Andy joutui tyttölauman piirittämäksi, mutta hän ei näyttänyt olevan tilanteesta pahoillaan. Andy kirjoitteli tottuneesti nimikirjoituksia julisteisiin ja tisseihin sekä poseerasi hymyillen yhteiskuvissa. Lopulta hotellin ovimies saattoi hänet sisään. Luikahdin saman hämmennyksen turvin itsekin sisään ja suuntasin hisseille, kun Janen huuto kaikui takanani.

”Olivia!” Jane huudahti ja ryntäsi halaamaan minua.

”Miten sinä voit?”

”Onko Michaelista kuulunut mitään?” kysyin väistäen kysymyksen ja pyörittelin sormusta sormessani, liu’uttaen sitä vähitellen irti, mutta se pirulainen oli tiukassa.

”Tein katoamisilmoituksen, mutta poliisi aikoo kuulemma odottaa vielä toisen päivän. He epäilevät Michaelin jänistäneen”, Jane puhisi.

”Minusta sinun pitäisi saada tämä takaisin”, totesin hiljaa ja ojensin Janelle sormukseni saatuani sen viimein irti nimettömästäni.

”Se on kuitenkin sinun.”

”Olivia, se on nyt sinun sormuksesi. Michael antoi sen sinulle”, Jane vastasi hellästi ja laski sormuksen takaisin kämmenelleni kääntäen käteni nyrkkiin sormuksen ympärille.

”Emmekä me luovu toivosta vielä”, hän lisäsi rohkaisevasti hymyillen.

Bäkkärillä tapahtuu

Mirage oli keskikokoinen ulkoilmaklubi lähellä Brooklynia. Andy oli järjestänyt minulle passin lisäksi myös kuljetuksen ja ohjeet tulla tapaamaan häntä backstagelle ennen keikkaa.

”Joni on meidän vokalisti, Tommi on basisti ja Mikko kitarassa”, Andy esitteli innostuneena ja tarjosi minulle oluen.

Pöydällä oli jo entuudestaan muutama tyhjä pullo, eikä klubi tuntunut pihistelevän takahuonetarjoiluissa. Sohvapöydällä oli muutama iso pullo viskiä ja kokistölkkejä, joista Andy sekoitteli itselleen drinkin.

Muut bändiläiset moikkasivat minua lyhyellä nyökkäyksellä ja keskittyivät jälleen syleissään istuviin bändärityttöihin. Andy ei tuntunut kiinnittävän huomiota siihen, että koin oloni hivenen epämukavaksi, vaan selosti innostuneena, että passi kaulassani voisin katsella keikkaa joko ihan lavan edestä tai sitten lavan sivustalta.

”Se on lähempänä rumpukoroketta”, hän virnisti silmää iskien.

”No niin, kymmenen minuuttia settiin!” poikien manageri ilmoitti ja taputti käsiään hätistävällä eleellä.

Jäin seuraamaan keikkaa lavan sivustalle. Bändi otettiin vastaan huumaavin hurrauksin ja kovalla kiljunnalla. Kuulin yleisön laulavan mukana ja poikien pitävän hauskaa lavalla. Paidaton Andy etsi säännöllisesti katsekontaktin kanssani ja hymyili. Treenatun, hoikan ylävartalon lisäksi kiinnitin huomiota myös hänen rintakehäänsä. Vasemman rinnan päälle oli tatuoitu realistisen näköinen, karjuva leijonanpää.

”Panitteko te?” Pete kysyi vierestäni.

Katsoin miestä tyrmistyneenä. Miten hän saattoi edes kysyä moista!

”Asiahan ei sinänsä sinulle edes kuulu”, hymähdin vastaukseksi, ”mutta ei pantu.”

”Hyvä”, Pete hymähti ja sytytti tupakan.

”Andy on vielä nuori kundi, sillä riittää kyllä joka satamassa tyttöjä, ja niin sen pitää ollakin. Rokkitähdillä täytyy olla lupa rellestää eikä siitä tule mitään, jos sidotaan heti pallo jalkaan jonkun keski-ikäisen kanssa.”

”Keski-ikäisen?” huudahdin ja katsoin Peteä silmät leimuten.

”Jos sattuu huonoin mahdollinen säkä, niin Andy maksaa kyllä abortin.”

Manageri näytti sieneltä. Sellaiselta limaiselta ja hontelolta, jollainen tekee mieli potkaista kumoon. Laskin hitaasti viiteenkymmeneen ja puhalsin ilman ulos keuhkoistani.

”Ihan vain tiedoksesi, mä en ole ’sitomassa’ Andya yhtään mihinkään enkä helvetissä ole ainakaan mikään keski-ikäinen!” ärähdin ja käännyin kannoillani.

”Muista sitten pitää jalat yhdessä ja Jumala mielessä. Jos päädytte panemaan, niin käytä ainakin ehkäisyä, ettei tarvi myydä mitään itkuvirttä lehteen lapsen kanssa”, Pete huikkasi perääni.

”Jos sattuu huonoin mahdollinen säkä, niin Andy maksaa kyllä abortin.”

Prinsessa häämekossa

Seurasin keikan loppuun mahdollisimman kaukana Petestä. Andy oli lavalta tullessaan hikinen ja täynnä energiaa. Hän kyseli innostuneena mielipidettäni keikasta: tykkäsinkö biiseistä, kuulostiko yksikään edes etäisesti tutulta ja huomasinko, että he olivat soittaneet Ramonesin tuotannosta myös Poison Heartin.

”Andy, te olitte ihan mahtavia, mutta mun on varmaankin parempi mennä nyt”, huokaisin ja irrottauduin hänen halauksestaan.

”Mä en taida kuulua tänne”, lisäsin ja vilkaisin takahuoneeseen jonottavia tyttöjä.

Jokainen oli nuori, kurvikas ja hoikka, kuin suoraa Playboyn keskiaukeamalta. Yksi heistä lähestyi Andya ja siveli pitkillä punaisilla kynsillään miehen paidatonta ylävartaloa.

”Mitä ihmettä sä nyt sekoilet?” Andy parahti ja tyrkkäsi häntä lähennelleen blondin melko kovakouraisesti kauemmaksi.

Andy tarttui minua käsivarressa ja talutti minut syrjemmälle.

”Olivia, mä pidän susta. Häämekolla tai ilman, sä olet mun prinsessa”, Andy vakuutti ja sipaisi peukalollaan poskeani.

”Vaikka mä olen vanha haaska?” mutisin kysyvänä ja virnistin hieman. Andy nyökkäsi, siniset silmät tuikkien.

”Mä olen aina ollut heikkona vanhoihin haaskoihin”, hän virnisti ja painoi huulensa hellästi omiani vasten. Vastasin suudelmaan ja hymyilin Andyn huulia vasten.

”Jos sä haluat palata hotellille, mä voin soittaa kyydin”, Andy totesi ja veti minut kainaloonsa.

Aurinko oli laskenut ja klubia valaisivat lukuisat pienet valonlähteet. Nopeasti edenneestä tilanteesta huolimatta tunsin Andyn sylissä jotain sellaista, mitä en ollut koskaan tuntenut Michaelin kanssa. Tunsin olevani rauhallinen, kuuluvani tähän hetkeen ja tähän tilanteeseen, juuri tämän ihmisen kanssa.

Ilta oli ollut loppujen lopuksi mukava. En ollut maininnut Andylle mitään Peten tökeröistä kommenteista, sillä en halunnut vaikuttaa epätoivoiselta puumalta. En halunnut olla Andylle mikään pallo jalassa tai este hänen musiikki­unelmalleen.

Bändi oli huomisiltana siirtymässä New Jerseyhin ja jotenkin tilanne eteni siihen, että Andy yöpyi viimeisen hotelliyönsä minun sviitissäni ja sängyssäni. Tylliunelmani oli nostettu lattialta sohvalle ja Michaelin äidin sormus lepäsi yöpöydällä. Seksi oli vapautunutta ja spontaania. Juuri sellaista, mitä keski-ikäiset kotirouvat kuvittelevat harrastavansa reilusti nuoremman muusikkorentun kanssa.

Anopilla on asiaa

Heräsimme aamulla oven hakkaamiseen. Andy pongahti säpsähtäen pystyyn ja alkoi keräilemään lattialta vaatteitaan.

”Aviomies?” Andy suhahti kysyvänä ja kiskoi farkkuja jalkaansa.

Kohautin hänelle olkapäitäni tietämättömänä ja vetäisin silkkiaamutakin tiukemmin ympärilleni.

Oven takana oli hurjistunut Jane, joka heristi kasvojeni edessä tulosteita amerikkalaisilta juorusivustoilta.

”Susie löysi nämä internetistä! Michael on kadonnut ja sinä suutelet jotain muusikkoa?” Jane huusi ja työnsi tulosteet syliini. ”Miten sinä kehtaat!”

”Jane, rauhoitu…” yritin ja silmäilin samalla lattialle levinneitä uutisia.

”Michael saattaa olla kuollut, ja sinulla on jo toinen mies!”

Huippurumpali kaulaili mysteeriksi jäänyttä tummaverikköä. Kiihkeää suutelua keikan jälkeen, katso kuvat. Kuvina käytettiin kolmea kuvaa, yhdessä halaamme, toisessa suutelemme ja kolmannessa menemme samaan autoon.

”Michael saattaa olla kuollut, ja sinulla on jo toinen mies!” Jane kiljui kyyneleet silmissä.

”Sinä et edes välitä!”

”Totta kai välitän Michaelista ja olen huolissani, mutta…” yritin selittää, mutta Jane keskeytti koko ajan.

Kovaääninen huuto oli saanut Andyn tulemaan ovelle ja Jane pillastui. Hän syytti minua pettämisestä ja kertoi aina tienneensä, että päätyisin lopulta särkemään Michaelin sydämen. Mustaan nahkatakkiin, tummiin farkkuihin ja bändipaitaan pukeutunut pörröpäinen Andy oli aivan eri kaliiberia kuin Michael. Janen kirjoissa Andy tuomittiin nopeasti huumeita käyttäväksi avionrikkojaksi, vaikka minulla ja Michaelilla ei ollut edes avioliittoa, jota rikkoa.

”Mä luulen, että mun on parasta poistua”, Andy mumisi ja puristi kevyesti kättäni.

”Muista, että voit aina vetää oven kiinni muorin nenän edestä.”

”Minä ilmoitan sinusta poliisille. Heitä varmasti kiinnostaa, että et sure aviomiestäsi”, Jane sihisi raivoissaan.

”Saat myös poistua tästä hotellista välittömästi, huoneesi on maksettu Michaelin rahoilla, ja hän ei todellakaan sulattaisi tällaista!”

”Sitten ilmoitat”, huokaisin ja noudatin Andyn neuvoa.

Vedin oven kiinni Janen nenän edestä. Etsin huoneesta häämatkaa varten varatut matkalaukut ja aloin pakata tavaroitani. Mikäli Jane heitättäisi minut ulos hotellista, aioin ainakin olla valmistautunut.

Kauniiksi lopuksi

Kesken pakkaamisen puhelimeeni soitti tuntematon numero. Numero oli kyllä näkyvillä, mutta henkilö ei kuulunut yhteystietoihini. Vastasin, vaikka pelkäsin soittajan olevan lehdistöä.

”Olivia?” Michaelin ääni kuului linjan toisesta päästä.

”Michael!” henkäisin yllättyneenä.

”Luojan kiitos, olet elossa! Oletko kunnossa?”

”Kyllä. Olivia… anteeksi. Olen todella, todella pahoillani”, Michael huokaisi puhelimeen.

”En missään nimessä tarkoittanut jättää sinua alttarille, tarkoitukseni oli koko ajan kyllä ilmestyä ajoissa paikalle, mutta… en vain lopulta kyennyt. Anteeksi.”

Keskustelun aikana selvisi, että Michael oli ollut häistä yhtä epävarma kuin minäkin. Hänestä tuntui, että hänen vanhempansa olivat painostaneet häntä kosimaan minua, ja sen jälkeen hääjärjestelyt olivatkin edenneet vauhdilla. Emme missään vaiheessa ehtineet kunnolla tutustua toisiimme syvällisemmin emmekä puhua siitä, mitä haluamme yhteiseltä tulevaisuudeltamme.

Michael oli ollut häistä yhtä epävarma kuin minäkin.

Juuri ennen häitä Michael oli jänistänyt ja suunnannut hääpaikan sijasta pariksi päiväksi perheensä mökille Maineen. Hän tiesi aiheuttaneensa pienimuotoisen skandaalin ja kertoi halunneensa miettiä asioita rauhassa, joten hän oli hankkinut kertakäyttöisen puhelimen. Hän oli nähnyt samat juoru-uutiset kuin äitinsä ja siskonsakin sekä kuullut ystäviltään äitinsä suunnitelmista ilmoittaa hänet kadonneeksi.

”Joten otin lopulta yhteyttä. Anteeksi, että siinä kesti hieman. En halunnut huolestuttaa, mutta en hoitanut tätä mitenkään järkevästi. Ilmoitan kyllä vanhemmilleni ja poliisille, että olen kunnossa”, Michael päätti ja lisäsi vielä, että hän kustantaisi mielellään majoittumiseni hotellissa siihen asti, kunnes saisin asiani järjestykseen.

Avioliittosuunnitelmat peruttiin yhteisymmärryksessä, ja Michael huomautti, että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, mikäli haluaisin vaihtaa hänet nuorempaan .

”Niin minäkin olisin varmasti tehnyt kymmenen vuoden kuluttua”, hän lisäsi kiusoitellen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin istuin lentokentällä odottamassa lähtöselvitystä. The Malones soittaisi tänä iltana Vegasissa. Bändillä oli jäljellä kaksi keikkaa Nevadassa ja kaksi Kaliforniassa. Pian koittaisi elokuu ja Suomen viimeiset kesäfestarit. Tapaisin Andyn viimeistään silloin, ellei hän saisi päähänsä lentää luokseni jo sitä ennen.

Helsingin-lentoa odotellessa tein kuten kuka tahansa massiivisen elämänmuutoksen kokenut kolmekymppinen tekisi: soitin äidilleni Suomeen.

”Hei äiti. Pitäisi varmaan kertoa, että vävykokelaasi on vaihtunut tässä matkan varrella…”

Sisältö jatkuu mainoksen alla