Näin kesäisin meistä suomalaisista kuoriutuu esiin – jos ei nyt ihan kunnon metsäläinen – niin luontoihminen ainakin. Urbaaneimmankin eläjän on saatava vettä ja vihreää näköpiiriinsä.

Metsässä mieli lepää, toitotin minäkin, kunnes metsäsuhteeni koki kolauksen. Olimme serkkuni kanssa Lapissa, mummolan takametsissä lenkillä, parantamassa kovaa vauhtia kuntoamme ja maailmaa.

Kälätyksemme katkesi kuin seinään. Kivenheiton päässä meistä seisoi kolme poroa vasoineen ja tuijotti meitä vihaisesti jalat tanassa, sieraimet väristen.

Jähmetyimme epäuskoisina paikoillemme. Kyllä me pohjoisessa syntyneet tiesimme, etteivät porot yleensä ihmisistä juuri piittaa, mutta nämä – vielä harvinaisen isosarviset – otukset ottivat pahaenteisesti askelia meitä kohti.

Katsoimme ympärillemme. Ei ristinsielua missään. Vain porot, me ja silmänkantamattomiin harvaa metsää.

Aluksi tilanteen absurdius nauratti. Tässä me kaupunkilaistuneet serkukset tärisimme porojen edessä keskellä ei-mitään. Mutta pian nauru juuttui kurkkuun. Aloimme hädissämme sipistä toisillemme: Oikeasti, mitä ihmettä meidän pitäisi nyt tehdä? Huutaa? Juosta karkuun? Piiloutua? Piiloutua mihin? Ohuet pohjoiset käkkyrät eivät meitä pelastaisi porojen silmiltä, ja juoksukilpailun häviäisimme 5–0.  Näin jo sieluni silmin meidät sarvissa riepoteltavina.

Jokin metsässä rasahti, ja se varasti porojen huomion. Me pingoimme karkuun kuin viimeistä päivää.

Pappaamme tarina nauratti, mutta minä olen sittemmin tyytynyt ihan vain pururatoihin.

Paremmin sinut metsän kanssa olevat naiset kertovat tässä lehdessä, mitä metsä heille merkitsee. Sinä voit kertoa oman tarinasi nettisivuillamme
MeNaiset.fi ja voittaa kameran.