Suomalainen Klubi on tarkoitettu vain miehille, mutta naiset ovat huolehtineet herrakerhosta sen koko pitkän historian ajan. 

Miten tätä sisustusta luonnehtisi? Ruskea, runsaahko, perinteikäs? Suomalaisella klubilla taitaa näyttää aika samalta kuin silloin 1960-luvun alussa, kun kaikki oli uutta: on jyhkeitä pöytiä ja tiikkipanelointia. Pohjola-kabinetin seinältä joukko öljyväreihin ikuistettuja herroja, Keskiviikkokerho, katselee, kun lounaskattausta viimeistellään.

Klubille on helppoa kuvitella herraseurueita rentoutumaan ja keskustelemaan. Jäseneksi pääsyyn tarvitaan hyvä maine ja kaksi suosittelijaa, ja lisäksi täytyy olla mies. Suomalaisen Klubin ravintolaan pääsevät kyllä naisetkin, ja kuka tahansa voi nykyään varata vaikkapa Mannerheim-kabinetin kokoustilakseen. Tämä olisi hyvä paikka, jos haluaisi tehdä oikein mahtipontisia suunnitelmia: hommien sujumista valvovat muotokuvissaan C.G.E. Mannerheim ja hänen oikea kätensä A.F. Airo.

Jos haluaisi rennompaa tunnelmaa, voisi kokoontua Ylppö-huoneessa ja istahtaa Arvo Ylpön vakiotuolille. Ylppö kävi kuulemma klubilla aina tiistaisin skruuvia pelaamassa. Hänellä oli tapana nauttia kahdeksalta katkarapuleipä ja Mosel-viiniä, jotka tarjoilija kävi tuomassa kabinettiin. Joskus meni hyvinkin myöhään, ja perimätieto kertoo, että kerran Lea-vaimo soittikin puoliltaöin Klubille kysyäkseen pian 100-vuotiaan puolison kotiutumissuunnitelmia. Kotiin tultuaan arkkiatri oli ihmetellyt:

– Kuinka vanhaksi minun pitää elää, etteivät naiset soittele perään?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suomalaisen klubin tarkoituksena oli perustamisvuonna 1876 antaa suomenmielisille miehille paikka, jossa he voisivat kehittää suomenkielistä kulttuurielämää. Fennomania oli silloin kuuma poliittinen aate.

Nyt, 143 vuotta myöhemmin, klubilla vietetään edelleen laadukasta vapaa-aikaa. Ohjelmassa on ministerilounaita, sikari-iltoja, biljardikisoja ja vaikka mitä. Suomi on alkuajoista muuttunut, ja kuumimmat yhteiskunnalliset debatit koskevat ihan muita aiheita kuin kielikysymystä. Viime aikoina herrakerhon sisällä on keskusteltu esimerkiksi siitä, pitäisikö sääntöihin tehdä muutos ja päästää jäseniksi naisiakin. Vielä aika ei ollut kypsä.

Klubin seinien sisällä maailman muuttuminen tuntuu pehmeämmältä ja hitaammalta kuin ulkopuolella. Täällä voi edelleen pelata vaikka sitä skruuvia ja kutsua tarjoilijan tuomaan kabinettiin katkarapuleivän ja Mosel-viiniä.

Mutta mitä klubin ravintolan henkilökunta tykkää työstään perinteisyyden saarekkeessa? He viihtyvät! Klubin naiset kertovat mukavista asiakkaista, hyvistä työkavereista ja erityislaatuisesta työpaikasta.

Tuula Malmberg, 65: ”Mitä hankalampi asiakas, sitä herttaisemmaksi käyn”

”Muistan hyvin ensimmäisen keikkani Klubilla 37 vuotta sitten. Ne olivat Ilmari Turjan 80-vuotisillalliset: hirveästi ihmisiä, pitkä rivi piikoja ja minäkin rivissä liina käsivarrella. Ruokajuomana oli kotikaljaa, ja erehdyin kysymään vieressä seisoneelta kollegalta, mihin lasiin se kaadetaan. Hän ehdotti snapsilasia. Tyhmään kysymykseen tyhmä vastaus.

Olen ollut aina Klubilla ekstraajana, en koskaan vakituisena työntekijänä. Varsinaisen elämäntyöni olen tehnyt ihan muissa hommissa, hevosten parissa, mutta tykkään hirveästi asiakaspalvelusta. En minä missään pubissa haluaisi tarjoilla, mutta täällä hyvää ruokaa on helppoa myydä, ja ihmiset osaavat vielä käyttäytyä. Oikeasti olen jo eläkkeellä ja leikisti töissä – mutta työnteko on todella paljon hauskempaa nyt, kun se on vapaaehtoista! Ehtii oikein keskittyä ja nauttia.

Kabineteissa on kivointa tarjoilla. Siellä saa yhteyden asiakkaisiin, kun passaa samat ihmiset alusta loppuun. Minä kuulen työssäni bisnesneuvotteluja ja vaikka mitä, mutta tarjoilijan ei kuulu nähdä eikä kuulla mitään. Tässä oppii itsehillintää, kun ei voi nauraa, vaikka kuulisi kuinka hauskan jutun. Sosiaaliset taidotkin kehittyvät. Nautin siitä, kun saan asiakkaat lähtemään tyytyväisinä – etenkin ne haastavimmat, joilla on jo alkuruuassa liikaa sitruunaa. Mitä hankalampaa asiakkaalla on, sitä herttaisemmaksi minä käyn.

Ehkä vahvuuteni on se, että en jännitä, vaikka asiakkaana olisi joku kansakunnan kaapin päältä. Olen ollut tässä elämässä sekä rekenä että kelkkana ja tiedän, että ihmistä kummempi ei ole kukaan.

Olen hirveän konservatiivinen ihminen. Arvostan vanhanaikaisia käytöstapoja ja sitä, että pukeudutaan hyvin. Siksi viihdyn tällaisessa paikassa, jossa asiakkaissa on paljon iäkkäitä ja oville kuuluu koputtaa. Minusta on ihan hyvä, että jotain vanhakantaistakin säilyy maailmassa. Klubi perustettiin yli 140 vuotta sitten, ja silloin ei käynyt mielessäkään, että naiset voisivat päästä jäseniksi; eihän naisia päässyt eduskuntaankaan. Hyvä, että maailma on siitä muuttunut, mutta ketä se satuttaa, jos yksi klubi säilyy historiansa takia naisilta suljettuna? Pääseekö Viipurin naisvoimistelijoihin miehiä? Asiakkaina naiset ja miehet ovat täällä ihan tasa-arvoisia.

Jotkut asiat ovat kyllä muuttuneet hyvään suuntaan. Kun aloitin, lounaat olivat pitkiä ja kosteita. Nyt otetaan korkeintaan tilkka viiniä. Illalla miesryhmästäkin lähdetään kotiin ajoissa, koska ’täytyy lähteä vapauttamaan anoppi tai viemään lapsi lätkätreeneihin’. Musiikkia korvilleni! Ne menevät perheidensä luo. Ennen se olisi ollut joku muu, joka vie lapsen treeneihin.”

Miia Makkonen, 38, ravintoloitsija: ”Tuntee melkein kuin itsekin olisi tärkeä”

”Aloitin klubin ravintoloitsijana kymmenen vuotta sitten yhdessä mieheni, keittiömestari Petri Karhun kanssa.

Aloitin reippaasti, mutta opin nopeasti, että perinteitä ei voi kovin räväkästi uudistaa. Klubin jäsenten pöydässä on aina ollut oma kahvitermari ja -kupit. Päätin siirtää ne kahden metrin päähän samaan pöytään, mistä muutkin hakevat kahvinsa. Ravintolaesimies totesi heti, että virhe! Suuri virhe!

Ei siitä tullut sanomista, mutta perinteet ovat herkkä paikka. En muuttaisi vorschmakin reseptiä, mutta olemme raikastaneet lisukkeita ja lisänneet kasvisruokaa. Tarkemmin ajatellen, voisihan vorschmackia valmistaa nyhtökaurastakin...

Olen oppinut paljon tapakulttuurista. Nyt jo eläkkeellä oleva hovimestarimme Pekka Vilpas neuvoi, mitkä kukat valitaan, jos on viimeisen päälle arvokas tilaisuus, ja mihin juomalasit millilleen asetetaan. Nyt tiedän, miksi Marskin malja pitää täyttää ihan piripintaan: se oli sotilaan ainoa alkoholiannos.

Asiakkaamme pitävät henkilökuntaa kuin kukkaa kämmenellä. Täällä käyttäydytään kuten klubissa – ei kuten pubissa.

Työntekijämme eivät juuri vaihdu, eikä tänne voi pyytää ketä vain ekstraamaan. On tärkeää, että henkilökunta muistaa, kuinka kukin kanta-asiakas haluaa gin tonicinsa. Kukapa sellaisesta ei olisi imarreltu?

En ole kertaakaan kuullut ’Ettekö te tiedä, kuka minä olen’. Ehkä kenelläkään ei ole tarvetta tärkeillä, kun kaikki ovat jotain.

Perimätiedon mukaan henkilökuntakin on vaikuttanut historiaan. Kun klubille on tullut illalla pahantuulinen päättäjä, Maija on laittanut herralle vähän konjakkia kahvin kanssa – ja seuraavana päivänä on tehty hyviä päätöksiä. Tavallaan tässä on melkein itsekin tärkeä!”

Riikka Pääkkönen, 30, ravintolapäällikkö: ”Herrat päättävät, tehdäänkö sinunkaupat”

”Olin aika arka, kun aloitin Klubilla 2011: parikymppinen tyttö Joensuusta, harjoittelijana Isolla Kirkolla. Tiesin kyllä suunnilleen, mihin olin tullut. Vastaan tuli isojakin herroja – ’Oho, tuokin! Ja tuo!’ – mutta ilmapiiri oli tosi vastaanottavainen. Klubiveljet olivat heti kiinnostuneita uudesta työntekijästä ja kyselivät paljon.

Täällä on tärkeää tajuta, ketä teititellään, ketä sinutellaan ja kuinka korrektisti milloinkin käyttäydytään. Herrat päättävät, tehdäänkö sinunkaupat. Nuorempien kanssa se on nopeampaa: ’nyt lopetat tuon teitittelyn’. Jos heidän kanssaan löytyy yhteisiä kiinnostuksen kohteita, niin sitten jutellaan vaikka mitä. Toki jos heillä on arvokkaampaa seuraa, korrektimpi tyyli otetaan taas käyttöön. Joissakin herroissa myös on sellaista arvokkuutta, että tulee teititeltyä, vaikka sinunkaupat olisi tehty aikoja sitten.

Me sanomme kanta-asiakkaita herroiksi, mutta se ei mitenkään liity heidän asemaansa. Täällä kaikki vain perinteisesti ovat herroja ja rouvia. Vanhat herrasmiestavat ovat käytössä. Niiden puutteen kyllä huomaa kaupungilla: nuoret miehet istuvat tyytyväisinä metrossa, ja iäkkäät rouvat joutuvat seisomaan.

Olen vastuussa Klubin juomavalikoimasta. Mietin, mitkä viinit sopivat minkäkin ruokien kanssa, ja kuuntelen herkällä korvalla toiveita. Perinteisesti mennään: yleisin drinkkitilaus on gin tonic tai dry martini.

Minä olen meillä myös toinen niistä henkilöistä, jotka sekoittavat Marskin maljan. Versiomme on klubiherrojen aikanaan kehittämä ja hartaasti maistelema, ja sen mittasuhteet ovat salaiset. Kriisi iski, kun Altia lopetti vuonna yhden ainesosan, pöytäviinan, valmistuksen. Tilasimme heti jemmaan useamman sata pulloa – kaiken, mitä vielä sai. Korvaavaan tuotteeseen pyydettiin jäseniltä laajasti ehdotuksia, ja lopulta päädyttiin siihen, että kossu on melkein yhtä hyvää.

Piripintaan kaadettava Marskin malja on testi henkilökunnalle – herrat välillä vitsailevat siitä. Ranne siinä pitääkin kalibroida, jotta onnistuu. Sormet alkavat helposti jäätyä pullon ympärille.

Enpä tiedä, liittyisinkö klubiin itse, vaikka se olisi mahdollistakin. Biljardinpeluu ja poliittinen kirjallisuus eivät niin kiinnosta, eikä täällä paljon romantiikkaa näy kirjahyllyssä. Jos ompelunurkkaus löytyisi, niin sitten! Mutta onhan klubi aika arvokas tunnelmaltaan: minun makuuni sopisi vähän rennompi kahvila.”

Satu-Maria Tanttu-Suomi, 36, kylmäkkö: ”Täällä tuntee, että asiakkaat arvostavat”

”Kun minut palkattiin tähän, ravintoloitsija sanoi, että ’tule viikoksi kokeilemaan, sopiiko tämä sinulle’. Tästä on jo neljätoista vuotta, joten ilmeisesti sopi! Työporukka on todella kiva. Kaikki eivät Klubilla viihdy, kun onhan tämä vähän poikkeuksellinen paikka: kiinteää ruokalistaa ei ole, ja moni kanta-asiakas tulee henkilökohtaisesti tutuksi. Kun sama porukka käy joululounaalla 36. kertaa, kokee vastuuta siitä, että ruoka on hyvää.

Tavallisessa ravintolassa tilaus tulee keittiöön ’pasta-annos pöytään 317’. Tykkään siitä, että täällä työ ei ole yhtä kasvotonta. Tilaukset ovat ennemmin että ’Matille aina näkkileipää’ tai ’muistattehan, että Erkille täytyy olla maitoa ruokajuomaksi’. Jos pyörähdän salin puolella, asiakkaat tervehtivät, ja tuntuu, että he arvostavat. Kai minä itsekin janoan kiitosta kysyessäni, maistuiko ruoka.

Olen ainakin oppinut leikkaamaan graavilohta: sitä on lounaalla joka päivä. Ruoka on klassista ja suomalaista. Voi olla läskisoosia lounaaksi tai nahkiaisia niiden sesonkina. Joulupöydässä on sylttyä. Mutta kyllä asiat muuttuvatkin: kasvisruoka on koko ajan suositumpaa.”

Helsingin Suomalainen Klubi

Kulttuuri- ja keskusteluklubi on tarkoitettu ”eri-ikäisille miehille, joita kiinnostaa suomalaisen kulttuurin vaaliminen”.

Perustettiin nimellä ”Luku- ja Konversationi-klubbi Helsingissä” vuonna 1876.

Perustajat olivat nuoria, suomalaismielisiä maistereita ja juristeja.

Nykyään klubissa on yli 3000 jäsentä, joiden keski-ikä on 65 vuotta. Mukana on myös paljon poliitikkoja, vaikuttajia ja yritysjohtajia.

Syksyllä 2018 joukko kokoomuspoliitikkoja puoluejohtoa myöten uhkasi erota Klubista, jos naisia ei hyväksytä jäseniksi – sisäministeri Kai Mykkäsen uutisoitiinkin jo Iltalehdessä eronneen. Kysymys liikuttaa Kokoomusta, koska puolueen toimisto sijaitsee samassa rakennuksessa Helsingin keskustassa.

Klubin ravintolaan ja kabinetteihin osoitteessa Kansakoulukuja 3 ovat kyllä tervetulleita kaikki sukupuolet.

Me Naiset
Teksti
Kuvat
Juha Salminen