Anna Kekille suklaa on kuin instrumentti soittajalle.
Anna Kekille suklaa on kuin instrumentti soittajalle.

Psykologian opinnot saivat aikoinaan jäädä, kun Anna Kekki astui pieneen suklaapuotiin New Yorkissa ja rakastui. Yhtä nopeasti syntyi päätös jättää Yhdysvallat ja omaa nimeä kantava suklaakauppojen ketju. 

Nainen kaataa sulaa suklaata suoraan kattilasta marmoritasolle. Teräslasta tekee pöydällä sukkelaa kahdeksikkoa mestarin työstäessä raaka-ainettaan.

Suklaa haastaa tekijänsä jatkuvasti, sanoo suklaamestari Anna Kekki, 38.

– Koko ajan on oltava hereillä. Lopputulokseen vaikuttavat ilmankosteus ja -lämpötila, kaikki. Suklaata pitää kunnioittaa, sen kanssa on oltava yhtä, Anna kuvailee.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Anna pyörittää Helsingin Punavuoressa yhden naisen suklaatehdasta ja -myymälää. Hänen käsissään suklaa jalostuu konvehdeiksi, jotka ovat kuin pieniä taideteoksia. Vitriinissä lepää pieniä keltaisia munia, punakultaisia sydämiä, ruusun terälehdillä ja pähkinöillä koristeltuja suklaakuppeja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Hyvässä suklaassa on mukana pala tekijän sielua. Suklaan työstäminen on ärsyttävääkin, mutta on ihanaa, miten lapsellinen innostus valtaa minut yhä sen parissa, Anna sanoo.

Anna oli jo lapsena kova väkertämään: talvisin hän muovaili lumesta leivonnaisia myyntiin leikkikauppaansa.

Mutta suklaasta hän ei vielä lapsena erityisemmin välittänyt. Siihen nähden onkin erikoista, että kun Anna vajaat 20 vuotta sitten astui pieneen belgialaiseen suklaapuotiin New Yorkissa, hän tiesi välittömästi löytäneensä oman juttunsa.

Vaikka Annan Suklaatehdas sijaitsee nykyään Helsingissä, Yhdysvalloissa on edelleen hänen nimeään kantava suklaapuotien ketju: Anna Shea Chocolates.

Salamarakkaus

Anna varttui Anjalan kartanon pihapiirissä Kymijoen varrella. Lapsuus oli onnellinen, mutta suuri maailma houkutteli; se oli raottanut oveaan pikkukylän tytölle kirjojen kautta. Anna istui usein kotinsa ikkunalaudalla haaveilemassa.

– Olin romantikko. En halunnut toteuttaa peruskaavaa eli jäädä kylään, mennä naimisiin tehtaan työntekijän kanssa ja perustaa perhettä.

Kun Anna oli 19-vuotias, hän lähti au pairiksi New Yorkiin. Suurkaupunki pursusi kiehtovia hajuja, värejä, ääniä ja tarinoita. Westchesterin hienostoalueella valtavat lukaalit tönöttivät vieretysten. Lastenhoitajan elämä ylempään keskiluokkaan kuuluvassa perheessä oli turvallista, mutta rajattua.

– Nanny oli ennen kaikkea statussymboli. Perhe oli mukava, mutta koin, että minulla on enemmän annettavaa maailmalle.

Au pair -vuoden lopussa Anna tapasi paikallisessa baarissa tulevan miehensä.

Tim oli niin kaunis, kuin ilmetty Ethan Hawke!

Anna jäi Yhdysvaltoihin; vastarakastunut pari meni naimisiin ja muutti Tarrytowniin, idylliseen kylään Manhattanilta pohjoiseen.

Anna päätti hakea opiskelemaan psykologiaa, mutta opinnot piti rahoittaa jotenkin: yhden lukukauden opinnot maksoivat euroissa noin 15000. Anna näki lehdessä ilmoituksen kausiapulaisen paikasta suklaamyymälässä.

Pieni, belgialainen suklaapuoti oli kuin suoraan sadusta: tummia puupaneeleja, marmoritasoja, hyllyt täynnä figuriineja. Tuoksu oli jumalainen. Psykologia oli ollut ”ihan kiva vaihtoehto”, mutta nyt se sai jäädä.

– Jotenkin vain tiesin, että tässä se nyt on, elämäni rakkaus.

Edellisen vuoden syyskuun terrori-iskun jälkeen ulkomaalaisen oli vaikea saada green cardia. Kuusikymppinen Danielle, siirtolaisena aikanaan maahan saapunut hänkin, palkkasi Annan.

Annan ensimmäinen työtehtävä oli suklaasydänten kääriminen folioon. Palkka oli 10 dollaria tunnilta.

– Kaikki oli uutta ja ihanaa. Suklaa valui, ja minä kävin maistelemassa. Myöhemmin suklaasta tuli elementti, joka on pysynyt, kun kaikki muu on horjunut.

Tilapäiseksi tarkoitettu työ jatkui, ja jossain vaiheessa Anna alkoi kypsytellä ideaa omasta yrityksestä. Vuoden ajan ennen irtisanoutumistaan Anna opiskeli suklaan tekemistä verkossa. Varsinaisen suklaamestarin loppututkinnon Anna kävi tekemässä Ranskassa. Nyt titteli huvittaa.

– Eihän kaksikymppinen voi olla mikään mestari! Suklaa on kuin instrumentti – kun sitä on soittanut kaksikymmentä vuotta, voi ehkä olla hyvä. Mutta olin nuori ja röyhkeä, Anna nauraa.

Vapaa-ajallaan Anna kehitti ja testasi tuotteita omassa pikkukeittiössään. Suklaaroiskeet täplittivät seiniä ja keittiö tuoksui joulupuurolta. Ensimmäiset omat suklaat myytiin ystävän pitopalveluliikkeen takahuoneesta.

Annan esikoiskauppa avattiin vuonna 2004. Myös puoliso Tim loikkasi IT-alalta suklaakauppaan ja otti vastuulleen Anna Shea Chocolatesin myynnin ja asiakassuhteet.

Ensimmäinen takapakki tuli alle vuodessa: liikkeessä syttyi tulipalo.

– Parikymppisenä sitä ei osannut jäädä surkuttelemaan. Ajattelin että rakennetaan uudestaan ja fiksummin!

Vuonna 2007 Anna Shea Chocolatesilla oli jo kolme myymälää, parikymmentä alaista ja mammuttimainen, avaruusalusta muistuttava tehdas New Yorkissa.

Jälleenmyyntiketju kattoi koko maan.

Annan ja Timin liitto päättyi kuitenkin eroon vuonna 2006.

– Olimme menneet naimisiin tosi nuorina ja haukanneet ison kakun perustaessamme yhteisen yrityksen.

Töiden tekeminen yhdessä jatkui, mutta Annasta tuntui, ettei Timillä ollut enää sydän mukana.

Suklaamestari haaveilee seuraavaksi appelsiinien kasvattamisesta Etelä-Ranskassa. 

Uusi alku

Kesällä 2009 Anna matkusti Rovaniemelle siskonsa juhannushäihin. Kun Anna palasi takaisin Yhdysvaltoihin, hän huomasi olevansa raskaana.

Päätös palata Suomeen oli lopulta yhtä kirkas kuin lähtöpäätös aikanaan. Bisnes oli jo jonkin aikaa tuntunut vieraalta ja hallitsemattomalta. Annasta tuntui, että hän toteutti vain muiden toiveita.

– Heräsin aamuneljältä ja ajelin tyhjiä valtateitä, jotta ehtisin tehdä tuotekehittelyä ennen aamuvuorolaisten saapumista, Anna muistelee.

Anna myi liikkeensä ex-miehensä tädille sillä ehdolla, että brändin nimi pysyy samana. Kaupasta saadut rahat riittivät juuri yrityksen velkoihin ja lainoihin.

– Jos olisin jatkanut muutaman vuoden vielä, olisin varmasti palannut Suomeen muutakin kuin kokemuksia rikkaampana, Anna hymähtää.

Anna palasi Suomeen itsenäisyyspäivänä 2009. Kaikkialla oli harmaata, ja alkuun Anna asui isänsä luona. Kun Reino oli kuukauden ikäinen, äiti ja poika muuttivat Helsingin Ullanlinnaan, kahdenkymmenen neliön yksiöön.

Suklaamestarin paikat ovat Suomessa vähissä, mutta kotimaisesta yrityksestä löytyi Annalle paikka. Palkkatyö tarjosi turvaa, mutta ei tuntunut omalta.

– Olin riippuvainen muista ja koko ajan tyytymätön.

Anna tykkäsi istua Tuomiokirkon portailla ja katsella korkealta eteen levittyvää maisemaa. Siellä hän istui silloinkin, kun koki yllättäen oivalluksen, oman Scarlett O’Hara -hetkensä: I’ll never be hungry again!

– Ymmärsin, että minun oli tehtävä itse asioita tilanteen muuttamiseksi.

Anna irtisanoutui. Päätös tuntui sydämessä oikealta, vaikka aluksi Anna vain istui kotona, itki ja neuloi sukkia.

– Elämässäni oli tapahtunut viimeisten vuosien aikana isoja juttuja, jotka piti käsitellä.

Intuition avulla

Anna on luottanut suurtenkin päätösten äärellä ”sisäiseen ääneensä”, intuitioonsa. Jotkut hänen ratkaisuistaan ovat voineet vaikuttaa impulsiivisuudessaan järjettömiltä, mutta osoittautuneet myöhemmin oikeiksi.

– Jälkikäteen on helppo todeta, että olen tehnyt tiedostamattomia valintoja kohti sitä, mikä minulle on ominta ja kalleinta: luovuus ja vapaus. Käsin tekemisen kautta tunnen olevani hyödyksi, elossa ja onnellinen,.

Suklaayrittäjäksi Annan ei silti pitänyt uudestaan ryhtyä. Vuonna 2016 hän sai kuitenkin vuoden työskentelyapurahan suklaasta kertovan tietokirjan kirjoittamiseen, ja kirjan kuvia varten Annan oli valmistettava taas suklaata. Hän alkoi etsiä tarkoitukseen sopivia tiloja.

– Huomasin kaivanneeni suklaata ja ajattelin usein: ‘tule jälleen luokseni, suklaa, tee minut ehjäksi’.

Annan Suklaatehdas perustettiin keväällä 2017. Alun perin tarkoitus oli myydä suklaata vain yrityksille jälleenmyyntiin. Avoimesti näkyvillä oleva tuotantotila kivijalassa oli kuitenkin kuin näyteikkuna ja ohikulkijat kyselivät, miksei ihania suklaita saanut mistään.

Nyt Annan suklaista noin 60 prosenttia menee yrityksille ja loput kuluttaja-asiakkaille. Suurin osa myynnistä syntyy sesonkiaikoina, jouluna ja pääsiäisenä. Mikään kultasuoni bisnes ei ole: liiketilan vuokra ja raaka-aineet ovat kalliita.

– En ole koskaan mennyt raha edellä. Minulle riittää, että saan laskuni maksettua ja voin elää itseni näköistä elämää. Kerran vuodessa maksan itselleni bonuksen: viime vuonna ostin tosi kalliin sohvan.

Sydän vaatii seurakseen järkeä, ja Annankin tavoitteena on kasvattaa liiketoimintaa ja volyymia. Pienikin bisnes on mahdollista saada tuottamaan kunnolla.

Anna ajattelee, että rakaskaan työ ei ole välttämättä koko elämäntyö.

– Tällä hetkellä haaveilen siitä, että jonain päivänä asun Etelä-Ranskassa, kasvatan appelsiineja omalla hedelmätilallani ja kirjoitan työkseni. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla