Oma koti kullan kallis... mistäköhän maailmalta se löytyisi. Kuva: Shutterstock
Oma koti kullan kallis... mistäköhän maailmalta se löytyisi. Kuva: Shutterstock

Minulle on jankutettu lapsesta saakka, että vuokralla asuminen on hukkaan heitettyä rahaa. Mutta miksi kukaan ei kerro vuokralaisen säästämästä ajasta sekä kevyestä olosta?

”Hullu!”
”Tyhmästi tehty!”
”Jätä edes sijoitusasunnoksi.”
”Tulet vielä katumaan!“

Tällaisia ajatuksia kuulin ystäviltäni, kun olin päättänyt myydä ensiasuntoni ja muuttaa takaisin vuokralle.

Hankin omistusasuntoni hieman alle 30-vuotiaana. Ilman suurempia säästöjä sain kaksiota varten runsaan lainan. Ne olivat hyviä aikoja ne: sain päälle vielä remonttilainaakin.

Sisustin uutta kotiani aluksi innokkaasti. Mutta ensimmäisen vuoden jälkeen motivaationi alkoi heikentyä enkä viihtynyt Pohjois-Helsingissä, radan varrella sijaitsevassa asunnossani. Toisena vuotena tuskastelin hitaita liikenneyhteyksiä ja sitä, että kotini sijaitsee liian kaukana kaikesta. Etenkin työpaikastani sekä harrastuksistani.

Kolmantena vuotena vaihdoin työpaikkaa ja mietin jo tylsistyneenä, että en ole koskaan asunut missään näin pitkään sitten lapsuusvuosien. Neljäntenä vuotena työnantajan tarjoama asuntoetu sai harkitsemaan asiaa lisää. Viidentenä vuotena päätin alkaa tehdä jotain asialle, joka oli pyörinyt päässäni jo pitkään. En vain ollut uskaltanut tehdä sille mitään aiemmin: silloisen elämäni isoin päätös jännitti paljon. Miksi luopuisin vaivalla hankkimastani ja laittamastani kodista? Minne muuttaisin? Mitä nyt sanoisin ympärilläni kaikille niille, jotka ihmettelevät päätöstäni?

En halunnut kuitenkaan jäädä enää siihen asuntoon, enkä löytänyt sopivan hintaista uutta omistusasuntoa. Myyntihalukkuuttani lisäsivät oma elämäntilanne ja taloyhtiön asiat. Maksoin asumisestani aivan liikaa, yli 60 prosenttia kaikista kuukausimenoistani. Taloyhtiö otti lisää remonttilainaa. Yhtiövastikkeet nousivat joka vuosi. Naapurin vesivahingot ja toilailut kävivät vakuutuksistani huolimatta kalliiksi.

Minulla ei jäänyt rahaa säästöön ja jouduin nipistämään kaikesta kulutuksesta. Jotkut lempijuttuni sain unohtaa täysin, kuten matkat, ulkona syömiset ja konsertit sekä muut kulttuuritapahtumat. Kyllästyin myös pitkään, aamuruuhkaiseen työmatkaan. Enkä viihtynyt kotonani niin paljon, että olisin halunnut sen kustannuksella kituuttaa muussa elämässäni. Miinuslista oli pitkä ja painava.

 

Pyysin välittäjältä ensin arviota asunnostani. Hän kertoi potentiaalisesta ostajasta, järjesti heti näytön ja jo samana iltana asuntoni oli myyty. Alueen asuntojen hinnat olivat kuitenkin kehittyneet epäsuotuisasti 2010-luvun alussa, joten olin etukäteen olin hieman huolissani ennusteesta. Siksi olin tyytyväinen, että sain asuntoni kaupaksi supernopeasti.

Asuntoni myynnin jälkeen en jäänyt paljoa rahallisesti voitolle, vaikka olin asunut kodissani melkein viisi vuotta. Sen sijaan kokemus opetti minulle paljon. Opin tärkeitä asioita itsestänikin, kuten sen, että rahan sijaan arvostan enemmän aikaa ja sosiaalisia suhteita. Tykkään asua ytimessä tai sen läheisyydessä, mutta Helsingissä keskusta-asunnot ovat niin kalliita, että niihin tavallisella työntekijällä ei ole mitään mahdollisuuksia. Enkä missään tapauksessa halua enää asua taajamassa.

Kävin vuokra-asuntojen näytöissä ja sain kivan kaksion mukavalta sijainnilta. Kiitos silloisen työpaikkani asuntoedun, asumismenoni melkein puolittuivat omistusasunnosta. Sain alkaa toteuttaa unelmiani ja reissasin muun muassa Kuubassa, Argentiinassa, Mongoliassa ja monessa muussa paikassa. Kaksi vuotta sen jälkeen kyllästyin kaksioon. Siitä pääsin nopeasti eroon ja pian muutin isoon yksiöön aivan keskustaan. Minulla oli onnea, sillä nappasin Helsingin kaupungin vapaarahoitteisen vuokra-asunnon. Maksan siitä paljon enemmän kuin kaupungin työntekijä, mutta asumiskuluni ovat edelleen paljon pienemmät kuin ne olivat omistusasumisen aikaan. Ne ovat nyt kolmanneksen tuloistani ja kerrytän niin henkistä kuin fyysistä varallisuuttani jouhevammin.

En ole koskaan kokenut, että heitän hukkaan rahaa maksaessani vuokraa. Asumisesta joutuu aina maksamaan.

En ole koskaan kokenut, että heitän hukkaan rahaa maksaessani vuokraa. Suomessa ylistetään mielestäni aivan liikaa omistusasumista. Täällä vähätellään vuokra- ja varsinkin kimppa-asumista, joka on muualla erittäin suosittu asumismuoto.

Asumisesta joutuu aina maksamaan. Nyt saan asua sellaisessa paikassa, jossa olen aina halunnut asua. Minun ei tarvitse välittää vastikkeista eikä remonttilainoista tai muista omistamiseen liittyvistä huolista. En myöskään huolehdi tulevaisuudestani niin raskaasti kuin ennen. Olen nähnyt liikaa tapauksia, joissa ihminen kerää omaisuuttaan hullun lailla, mutta ei ehdi koskaan nauttimaan säästöistään. Säästän toki pieniä summia säännöllisesti muun muassa eläkepäiviäni varten, mutta ennen kaikkea nautin asioista, jotka ovat minulle nyt tärkeitä.

Kirjoittaja kirjoittaa Adventurista-blogia, jossa hän kertoo henkisen omaisuuden kerryttämisestä.

Näyttelijä Antti Holma paljastaa yksityiskohtia taloudenpidostaan uudessa rahaoppaassa Kaikki rahasta.

Näyttelijä Antti Holma oppi taloudellisuutta uransa alkuaikoina, kun tienestit olivat epäsäännöllisiä. Jossain kuussa palkkaa saattoi tulla 4000 euroa, minkä Antti pisti välittömästi sileäksi. Seuraavassa kuussa tilille tuli vain 120 euroa.

– Kun rahaa ei ollut enkä tiennyt, koska sitä tulee, pääni ympärillä oli koko ajan vanne, joka kiristi valtavasti. Tästä ajasta opin, ettei pidä katsoa, paljonko nyt on tilillä vaan miettiä, paljonko sinne on tulossa, Holma muistelee Julia Thurénin tuoreessa talousraamatussa Kaikki rahasta (Gummerus).

Thurén on haastatellut talousoppaaseen muitakin tunnettuja suomalaisia: raha-asioistaan avautuvat muiden muassa Vappu Pimiä, Iina Kuustonen, Maria Veitola ja Hjallis Harkimo.

Antti Holma kertoo kirjassa, kuinka hän on opetellut suunnittelemaan rahankäyttöä pitkällä tähtäimellä.

– En ole tarjoushaukka, mutta olen hirveän iloinen, jos saan jotain halvemmalla. Omistan kaikki kanta-asiakaskortit, koska minua harmittaa valtavasti, jos olisin saanut jonkun tuotteen kortin avulla kolme euroa halvemmalla. Ajattelen pikkuporvarillisesti, että taksiin pitää olla aina rahaa, Holma kertoo.

”Omistan kaikki kanta-asiakaskortit, koska minua harmittaa valtavasti, jos olisin saanut jonkun tuotteen kortin avulla kolme euroa halvemmalla.”

Holma mainitsee jemmaavansa rahaa säästötilille ja vakuutussäästötilille, johon hän laittoi könttäsumman myydessään asuntonsa. Lisäksi hänellä on vielä yksi sijoitusasunto Suomessa.

Lontoossa asuvalla näyttelijällä kuluu arjessa rahaa vähänlaisesti: huoneen vuokra on edullinen, eikä ruokalaskuun mene kuin joitakin kymppejä viikossa.

– Sen sijaan törsään tyhmiin juttuihin, kuten lentoluokan korottamiseen turistiluokasta bisnesluokkaan tai vaikka hienoon laukkuun. Jos haluan jotain isompaa, vaikkapa digijärkkärin, säästän siivun seuraavasta kolmesta palkkiosta, minkä jälkeen teen ostoksen, Holma kertoo kirjassa.

Viime vuonna Holma kertoi bisnesluokkaharrastuksestaan myös Me Naisille.

– En ikinä säästä lennoissa, vaikka varmaan pitäisi oppia. Mutta mieluummin maksan, että voin marssia jonottamatta suoraan koneeseen ja pitää oman tilani, Holma perusteli.

”Olisin ihan hyvin voinut lainata rahaa ja elää enemmän.”

Hän mainitsi tuolloin myös katuvansa, ettei aikanaan ottanut enempää opintolainaa, vaan teki kaikki loma-ajat töitä tunnollisesti töitä ravintola-alalla ja matkusteli tosi vähän.

– Olisin ihan hyvin voinut lainata rahaa ja elää enemmän. Nuoruus on niin kertaluonteinen asia, ettei sitä olisi kannattanut kuluttaa baaritöihin.

Taannoin Antti Holma paljasti Facebookissa myös kurinalaisen vaatefilosofiansa, johon kuuluu iso läjä pelkästään mustia sukkia. Holma kertoi heittävänsä vuosittain kaikki sukkansa roskiin ja ostavansa tilalle uudet.

– Jos joskus löydän parittoman sukan, vien sen välittömästi ulos talosta, ulkoroskikseen. Näin se ei pääse levittämään entropiaansa jo valmiiksi sotkuiseen elämääni, Antti selitti.

– Luonto ei ehkä kiitä, mutta toisaalta en tee lapsia tähän lohduttomaan väestöräjähdykseen luonnonvaroja kuluttamaan, joten tasoissa ollaan, saatana.

Nykyään Saara Helkala on freelancer-graafikko ja tekee töitä Suomeen Lissabonista käsin. Hän elää huomattavasti pienemmällä budjetilla kuin Suomessa.

Vähän yli kolmekymppisenä Saara Helkala, 38, irtisanottiin kultaisen kädenpuristuksen kera mainostoimiston graafikon paikalta. Hän sai pian uusia töitä, mutta tilille jäi mukava pesämuna, joka innosti Helkalaa säästämään lisää.

– Säästin nelisen vuotta ilman tarkempaa suunnitelmaa. Haaveilin, että olisi kiva tehdä irtiotto, mennä vaikka yksin Nepaliin vuorelle istumaan.

Saara ei kuitenkaan päätynyt Aasiaan, sillä eräällä lomareissulla Lissabonissa hän rakastui kaupunkiin päättömästi. Hän oli haaveillut myös maisteritutkinnon suorittamisesta, ja kaupungista löytyi mielenkiintoinen designin ja visuaalisen kulttuurin yliopisto-ohjelma. Saara päätti ottaa hyväpalkkaisesta vakityöstään kahden vuoden opintovapaan. Päätöksen jälkeen hän rupesi säästämään toden teolla.

– Sitä ennen olin ollut ostokoukussa. Kun näin jotain kaunista, halusin sen heti itselleni.

Oli motivoivaa olla shoppailulakossa ja elää puoli vuotta linssikeitolla, kun tiesi, että säästöillä voisi ostaa Portugalissa mielenrauhaa. Ennen lähtöpäivää koossa oli kymppitonni. Suomesta saatu 480 euron opintotuki kului lähes kokonaan kuukausittaiseen koulumaksuun, ja Saara eli Lissabonissa säästöillään. Toiseksi opiskeluvuodeksi hän sai stipendin, joka kattoi koko koulumaksun.

Kaksi vuotta kuluivat nopeasti, ja Saara nautti elämästään. Päätös irtisanoutua töistä ja jäädä Lissaboniin lopullisesti oli vaikea mutta oikea. Nykyään Saara on freelancer-graafikko ja tekee töitä Suomeen Lissabonista käsin. Hän elää huomattavasti pienemmällä budjetilla kuin Suomessa.

– Harkitsen kaikkia hankintoja pitkään. Elin esimerkiksi puoli vuotta ilman sänkyä, pelkällä patjalla.

Saaralla ei ole myöskään silitysrautaa tai monia muita asioita, jotka Suomen-kodissa olivat tärkeitä. Ylipäänsä hän on tullut siihen tulokseen, että kodin ei tarvitse olla täydellinen. Suomessa käydessään hän huomasi ajattelutapansa muuttuneen lopullisesti.

”Totta kai kauniit esineet ovat edelleen ihania, mutta nyt minun ei tarvitse omistaa niitä.”

– Eräs ystäväni oli ostanut 90 euron design-herätyskellon. Olin aivan pöyristynyt! Ja samalla tajusin, että kolme vuotta sitten olisin voinut tehdä ihan samoin.

Tavaroiden sijaan Saara sijoittaa vapauteen. Kun jättää jotakin ostamatta, ei ole pakko puurtaa pitkää päivää.

– Totta kai kauniit esineet ovat edelleen ihania, mutta nyt minun ei tarvitse omistaa niitä.

Toisaalta Saara on myös oppinut sen, että mikään päätös ei ole lopullinen. Voi olla, että jonain päivänä hän vielä muuttaa Suomeen ja hankkii sen design-herätyskellon.