Kuvat
Mikko Lehtimäki
Suomessa moni ammattikoulun käynyt edes haaveile tohtoriopinnoista. Malinin mielestä kannattaisi.
Suomessa moni ammattikoulun käynyt edes haaveile tohtoriopinnoista. Malinin mielestä kannattaisi.

Välillä kahden erilaisen työn yhdistelmää joutuu selittämään.

Yövuoro alkaa kello 21.15. Tänäkin iltana lähihoitaja Malin Andtfolk, 30, on saapunut tekemään sitä, missä hän on hyvä: hän pesee, pukee ja syöttää. Kuuntelee ja on läsnä. Osa vaasalaisen vanhainkodin asukkaista on vielä hereillä ja katselee olohuoneessa ruotsinkielisiä uutisia. Malin tervehtii tuttuja kasvoja ja huomauttaa, että pian on aika käydä nukkumaan.

Suurin osa vanhainkodin potilaista on muistisairaita. Siksi Malin muistuttaa heitä ruoka-ajoista ja öisin siitä, että nyt nukutaan. Malin on tottunut sanomaan samoista asioista satoja kertoja.

– Vaikka olen ollut samassa työssä kymmenen vuotta, potilaat eivät muista nimeäni, Malin sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Lähihoitajan ammatti on Malinin kutsumustyö, jossa hän toteuttaa ammatillista tavoitettaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Haluan luoda hyvän elämän vanhuksille.

Arkipäivisin Malinia ei kuitenkaan nähdä vanhainkodilla. Maanantaiaamuisin hän avaa Åbo Akademin Vaasan kampuksen oven, hakee kahvilasta kupin kahvia ja siirtyy työhuoneeseensa, jonka hän on sisustanut viihtyisäksi viherkasveilla.

Täällä yliopistolla Malin tunnetaan robotiikan tutkijana ja tohtorikoulutettavana. Hän tutkii hoivarobotiikkaa eli tarkemmin sitä, kuinka roboteilla voidaan vaikuttaa vanhusten terveyteen. Suurimman osan työajastaan Malin kirjoittaa artikkeleita tieteellisiin julkaisuihin tai luennoi hoivarobotiikasta opiskelijoille.

– Yliopisto ja vanhainkoti ovat kaksi eri maailmaa. Vanhukset tarvitsevat minua nostamaan heidät aamulla ylös sängystä, kun taas yliopistolla teen teoreettista tutkimusta.

Ehtiäkseen tehdä molempia töitään Malin työskentelee yliopistolla 70-prosenttisesti ja vanhainkodilla 30-prosenttisesti, pääasiassa öisin ja viikonloppuisin. Malin tekee kahta työtä, koska sillä tavoin hän uskoo parhaiten voivansa vaikuttaa suomalaiseen vanhustenhoitoon.

Väärä vaihtoehto?

Lapsena Malin halusi eläinlääkäriksi. Koulussa häntä kiinnosti kaikki ihmiseen liittyvä: biologia ja terveystieto. Peruskoulussa Kristiinankaupungissa hän oli keskitasoa, ei koskaan luokkansa paras tai huonoin. Suvussa lähes kaikilla kuitenkin oli ylioppilastutkinto, ja lukioon meno oli perheelle itsestäänselvyys.

Malin kuitenkin päätti toisin. Hän lähti ammattikouluun opiskelemaan lähihoitajaksi.

Yliopisto ja vanhainkoti ovat kaksi eri maailmaa.

Suomessa yleisin tie yliopistoon kulkee lukion kautta, eikä moni ammattikoulun käynyt edes haaveile tohtoriopinnoista. Malinin mielestä kannattaisi. Hänestä liian moni tuntuu ajattelevan, että ammattikoululaista ei opiskelu kiinnosta. Yliopistoon hakemisesta ei juuri kerrota ammattikouluissa.

Malinin luokalla ammattikoulussa oli sekä nuoria peruskoulunsa päättäneitä että aikuisia uranvaihtajia. Kun ensimmäiset koepaperit palautettiin opiskelijoille, Malin hämmästyi: arvosana oli parempi kuin mihin hän oli peruskoulussa tottunut.

– Pärjäsin paremmin, kun sain opiskella minua kiinnostavia aiheita, kuten saattohoitoa.

Lähihoitajaopintoihin kuului paljon harjoittelujaksoja. Niistä ensimmäisen Malin suoritti samassa vanhainkodissa, jossa hän työskentelee edelleen. Parin viikon harjoittelun jälkeen ohjaaja veti hänet syrjään ja sanoi, että Malinilla on ajatuksia, jotka vievät vielä pitkälle.

– Sanat jäivät pyörimään päähääni.

Neljä tutkintoa putkeen

Malin valmistui lähihoitajaksi 2008. Koulukaverit lähtivät töihin vanhainkoteihin ja päiväkoteihin, mutta Malin päätti jatkaa opintoja. Kuudessa vuodessa hän valmistui ensin sosionomiksi ja sitten sairaanhoitajaksi. Malin tunsi pärjäävänsä opinnoissaan, ja se motivoi jatkamaan.

Yllättäen sosionomin ja sairaanhoitajan työ olikin käytännössä toisenlaista kuin Malin oli ajatellut. Hän halusi lähelle ihmistä, mutta päätyi kauemmas.

– Esimerkiksi vanhainkodissa sairaanhoitajilla kuluu paljon aikaa muihin töihin, kuten kiertoihin lääkärin kanssa ja lääkkeiden jakamiseen. Lähihoitaja pääsee sen sijaan todella lähelle.

Kolmannen tutkinnon jälkeen läheiset ja yhteiskunta odottivat, että Malin aloittaisi vihdoin täyspäiväisen työskentelyn. Työtilanne oli hyvä, ja vastavalmistuneella sairaanhoitaja-sosionomilla olisi ollut valinnanvaraa.

– Minusta tuntui kuitenkin siltä, että on oltava vielä jotain muuta.

Malin päätti jatkaa työskentelyä tutulla vanhainkodilla, mutta hän haki myös opiskelemaan yliopistolle, hoitotieteiden maisteriohjelmaan.

Minusta tuntui, että on oltava vielä jotain muuta.

Sinne Malin pääsikin. Hänestä tuntui vaikealta kertoa yliopisto-opinnoista vanhainkotikollegoilleen.

– Ajattelin, että he pelkäävät minun lähtevän pois. Kun lopulta kerroin asiasta, moni sanoikin, että kun valmistun, minun täytyy hakea muita töitä. Maisteri ei kuulemma voi millään olla töissä vanhainkodissa.

Yksi nainen, kaksi versiota

Paria viikkoa ennen jouluaattoa 2017 Malinin sähköpostiin kilahti odotettu viesti. Tutkimussuunnitelma, jonka hän oli lähettänyt yliopistolle syksyllä, oli viimein hyväksytty. Hänestä tulisi hoitotieteiden tohtoriopiskelija.

Tohtorikoulutettavana Malin on päässyt toteuttamaan monia ammatillisia haaveitaan, kuten vaikuttamaan siihen, mitä alalla tutkitaan. Hänen tavoitteenaan on lisätä ymmärrystä teknologiasta yhtenä ratkaisuna hoitajapulaan. Malin ajattelee, että ihmiskontaktit ja läheisyys ovat keskeinen osa hyvää elämää. Ja toisin kuin moni muu, juuri siinä hän uskoo robotiikan auttavan.

– Jos robotit tekisivät raskaat hoitotoimenpiteet, kuten nostaisivat potilaita ja siivoaisivat, me hoitajat voisimme keskittyä antamaan aikaa ja läheisyyttä.

Tohtoriopintojen ohella Malin on paiskinut töitä tutussa vanhainkodissa. Työ hoitokodissa on auttanut sietämään epävarmuutta yliopistolla.

– Ensimmäinen vuosi tohtoriopiskelijana oli raskas. Koskaan aiemmin en ollut tehnyt niin paljon vaikeita ja uusia asioita yhtä aikaa. Joskus tuntui, etten ymmärrä mistään mitään. Sellaisina päivinä oli ihanaa mennä vanhainkotiin yövuoroon. Luotan ammatti-identiteettiini hoitajana ja tiedän, että selviydyn työtehtävistä.

Töiden yhdistäminen ei ole aina helppoa. Malin kokee, että lähihoitajan ura ei oikein mahdu yliopistomaailman normeihin.

– Välillä on vaikea kertoa, että työskentelen vanhainkodissa. Se on työ, jota monet tekevät uransa alussa. Yliopistomaailmassa on tavallista, että työskennellään vain ja ainoastaan täällä.

Ja juuri niin ei Malinin mielestä pitäisi tehdä. Aloitettuaan tohtoriopinnot hän tajusi, että nyt on entistä tärkeämpää olla läsnä käytännön hoitotyössä.

– Tällä tasolla usein unohtuu, mitä alalla oikeasti tapahtuu ja miten ihmiset todella voivat. En haluaisi opiskella ja ottaa kantaa asioihin, jos en tuntisi todellisuutta. Ajattelen, että lähihoitajakoulutus ja tohtorintutkinto ovat ihan yhtä tärkeitä asioita – tai oikeastaanhan lähihoitajakoulutus on paljon tärkeämpää.

Mitä pidemmälle Malin on kouluttautunut, sitä selvemmin hän on huomannut, että hänen tutkintonsa vaikuttaa muiden ihmisten käytökseen. Uudet tuttavat kohottavat usein säälivästi kulmiaan kuullessaan, että Malin työskentelee vanhainkodissa.

”Tällä tasolla usein unohtuu, mitä alalla oikeasti tapahtuu.”

– He kyselevät, miten jaksan. Sen sijaan tohtoriopintojani kukaan ei kommentoi säälivästi, vaikka työtehtävät ja tempo voivat olla ihan yhtä raskaita kuin vanhainkodissa. Se tuntuu epäreilulta.

Välillä Malinista on kaksi versiota: toinen vanhainkodin töihin ja toinen tutkimusprojektiin. Työroolit ovat erilaiset, sillä työ vanhainkodilla on fyysisesti raskasta, kun taas yliopistolla kuormitus on enemmän henkistä.

– Yliopistolla paineet ovat kovat: on otettava koko ajan vastuuta omista projekteistaan ja tutkimuksen etenemisestä. Vanhainkodilla puolestaan tunnen oloni turvalliseksi. Tiedän roolini ja sen, mitä minulta vaaditaan.

Ennakkoluuloja ja mahdollisuuksia

Hoivarobotiikkaa tutkiessaan Malin on törmännyt kauhukuviin. Moni pelkää, että robotit korvaavat ikääntyneiden viimeisenkin kontaktin toiseen ihmiseen, tai että ne vievät meiltä työt.

– Robotit ovat tulevaisuutta myös vanhustenhoidossa, halusimmepa sitä tai emme. Jos hoitajat sulkevat silmänsä todellisuudelta, emme pääse vaikuttamaan.

Malinin onneksi läheiset ja kollegat vanhainkodissa ovat suhtautuneet ennakkoluulottomasti.

– Mieheni mielestä robotit ovat siisteintä ikinä. Hän ottaisi sellaisen mielellään kotiinkin, Malin nauraa.

Tulevaisuudestaan Malin ei vielä tiedä, mutta luultavasti opiskelu jatkuu jossakin muodossa koko uran ajan. Yksi asia on varma: Malin rakastaa työtään hoitokodissa vanhusten kanssa eikä aio luopua siitä.

– Jokainen käymäni koulutus on tuntunut vievän kauemmas siitä, mistä välitän – vanhoista ihmisistä. Nyt teen tutkimusta, jolla voin tehdä hyvää, vaikka en ole enää niin lähellä. Tällä tavoin pystyn tekemään parhaani suomalaisen vanhustenhoidon eteen.

Todella mielenkiintoinen juttu. Tätä hoitoala nimenomaan tarvitsee, ihmisiä jotka tietävät mitä työ ihan oikeasti on ja mistä kuormittavuus syntyy. Vain sillä tavoin alaa pystytään kehittämään ja ongelmia ratkaisemaan. Iso hatun nosto Malinille <3 

Sisältö jatkuu mainoksen alla