Kuvat
Kaisa Viljanen, Marittan oma kotialbumi
Addis Abebassa asuva Maritta Niskanen-Tamiru sai nuorena selkeän vision siitä, että haluaa Afrikkaan töihin.
Addis Abebassa asuva Maritta Niskanen-Tamiru sai nuorena selkeän vision siitä, että haluaa Afrikkaan töihin.

Maritta Niskanen-Tamiru on auttanut muita koko ikänsä. Välillä hän miettii, onko valinnut elämässään oikein.

Iltapäiväruuhka miljoonakaupungissa oli jälleen niin paha, että Maritta Niskanen-Tamirun piti vaihtaa reittiä kesken matkan. Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa autoilijat ajavat sieltä, missä on tilaa, eivät sieltä, missä kaistat kulkevat.

Maritta on tottunut äkkinäisiin liikkeisiin. Hän on tehnyt vuosia humanitääristä työtä vaikeissa olosuhteissa luonnonkatastrofien ja konfliktien keskellä. Nyt Maritta työskentelee Punaiselle Ristille: hän on mukana rakentamassa synnytyssairaaloita ja parantamassa äitiyspalveluja. Muutama viikko sitten hän oli viemässä äitiyspakkauksia pakolaisleirille. Jos jossain puhkeaa uusi kriisi, voi taas tulla nopea lähtö.

Nälkämaan kutsu

Vaikka Marittan koti on nyt Addis Abebassa, hän ei ole koskaan oikein viihtynyt suurkaupungeissa. Hyrynsalmen Pekankylässä kasvaneen naisen puheessa kaikuu yhä vankka kainuun murre.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kevättalvella 1978 Maritta hiihteli Mikitänjärven jäillä ja odotti ylioppilaskirjoitusten tuloksia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Sain selkeän vision siitä, että haluan Afrikkaan töihin. En itsekään ymmärrä, mistä se ponnahti. Ei kotiseudullani korvessa ollut mitään kansainvälisiä yhteyksiä.

Hyrynsalmen Pekankylässä kasvaneen naisen puheessa kaikuu vankka kainuun murre.

Vanhemmat ihmettelivät, miksi tytär halusi lähteä niin kauas oikeaan ”nälkämaahan”. Suomalaiset tunsivat Etiopian pitkään 1980-luvun alun nälänhädästä. Mutta Maritta oli päätöksensä tehnyt. Ensin hän opiskeli itsensä tartuntatauteihin erikoistuneeksi terveydenhoitaja-diakonissaksi. Maritta uskoi, että siinä ammatissa voisi parhaiten auttaa köyhyydessä eläviä ihmisiä.

– Päätös jättää pohjoisen sielunmaisema ja lähteä maailmalle ei ollut itsestäänselvä, mutta en voinut vaientaa Afrikan kutsua.

Kun Maritta 27-vuotiaana nousi ensimmäistä kertaa lentokoneeseen, se vei hänet Tansanian Kilimanjaroon.

16-vuotias Maritta kotonaan Hyrynsalmen Pekankylässä juhannuksena 1975.
16-vuotias Maritta kotonaan Hyrynsalmen Pekankylässä juhannuksena 1975.

Rakkaus kiinnitti Afrikkaan

Lähetysjärjestön vapaaehtoistöissä Maritta oli edistämässä paimentolaisheimojen terveydenhuoltoa. Pienkoneeseen pakattiin tarvittavat lääkkeet, rokotteet ja neuvolavälineet. Savannilla Marittaa, lääkäriä ja kahta sairaanhoitajaa oli vastassa keihäisiin ja heiluviin punaisiin lannevaatteisiin pukeutuneiden miesten esittämä tervetulotanssi. Marittasta tuntui kuin hän olisi saapunut kotiin.

Lapsilla oli malariaa, ripulia tai hengitystietulehduksia. Päivän aikana oli pidettävä äitiys- ja lastenneuvolaa, sairasvastaanottoa sekä terveyskasvatustunteja.

Työkeikka koukutti Marittan avustustyöhön. Lopullisesti hänet kiinnittivät Afrikan mantereelle dieselkanisterit.

Vuonna 1993 Maritta johti kirkon liikkuvaa terveysklinikkaa Shakisson kultakaivoskaupungissa eteläisessä Etiopiassa. Joka kuukausi kaivosyhtiö antoi 200 litraa dieseliä avustustyöntekijöiden autoon. Yhtiön johtaja hyväksyi aina Marittan anomuksen allekirjoituksellaan.

– Panin merkille hänen komean ulkomuotonsa ja lempeän mutta jämptin käyttäytymisensä. Melko pian lakkasin ottamasta mukaani 50 litran varakanistereita ja pyysin kerralla ainoastaan tankin täyteen. Niin reissuja oli tehtävä useammin.

Kaksi vuotta myöhemmin Maritta ja Tamiru menivät naimisiin. Nyt he ovat olleet naimisissa 24 vuotta.

Maritta teki miehelleen heti selväksi, mikä hän on naisiaan. Sen hän olisi kyllä tehnyt, vaikka aviomies olisi löytynyt naapuripitäjästä.

– Kun aloimme deittailla, sanoin hänelle, etten odota, että olisit vain mieheni tai lasteni isä. Tulee aikoja, jolloin joudut olemaan myös siskoni, veljeni, äitini, isäni tai tyttökaverini. Siinä hän on onnistunut.

Liitto on vaatinut molemminpuolista sopeutumista ja toisen kulttuurin ja luonteen ymmärtämistä.

– Mieheni ymmärtää hyvin minun suomalaista korpiminääni, ja luulen, että hän itsekin nauttii metsäreissuista. Minä olen sopeutunut etiopialaiseen yhteisökeskeisyyteen. Olemme molemmat hyvin perhesidonnaisia.

Kaivosinsinöörinä toiminut Tamiru sai jatko-opiskelupaikan Suomesta. Mies opiskeli suomea, ja molemmat tekivät säännöllistä päivätyötä siihen asti, kunnes perheen pojat tulivat kouluikään. Sitten Afrikka alkoi taas poltella Marittaa. Kun pojat olivat nukkumassa, Maritta surffaili pikkutunneille asti työpaikkoja Etiopiasta. Sinne he pian muuttivatkin.

– Onneksi perhe on tukenut päätöksiäni. Kun on selvä johtotähti, jota seuraa, ei voi katua, olipa polku sitten kuinka kivinen hyvänsä.

Maritta ja Tamiru ovat olleet naimisissa jo 24 vuotta. ”Mieheni ymmärtää minun suomalaista korpiminääni.”
Maritta ja Tamiru ovat olleet naimisissa jo 24 vuotta. ”Mieheni ymmärtää minun suomalaista korpiminääni.”

Pelkoja vastaan

Maritta on tehnyt vuosikausia töitä sen eteen, että kehitysmaiden naisten olisi turvallisempaa synnyttää ja lapset olisivat terveempiä. Hän on valvonut sairaaloiden, koulujen, kaivojen ja vessojen rakentamista, ollut perustamassa pakolaisleirejä ja leireille kouluja.

Etiopiassa yli 80 prosenttia väestöstä asuu maaseudulla. Olot eivät ole kovin kaukana niistä, joissa Marittan kainuulaiset esiäidit lapsiaan hoitivat. Raskaus ja synnytys ovat naiselle terveysriskejä.

– Synnytyspalvelujen taso on äärettömän huono. Synnyttämään on liian pitkä matka tai sinne pitää kävellä, jos ei ole rahaa tai tietä. Jos ehtiikin lähimpään isompaan terveyskeskukseen, siellä ei ehkä ole edes alkeellista vessaa tai puhdasta vettä, Maritta kertoo.

Työ vaativissa olosuhteissa mielletään nuorten miesten hommaksi. Naiset ovat katastrofityöntekijöinä vähemmistössä, äitejä on Marittan mukaan vielä vähemmän. Kaakkois-Aasian tsunamin jälleenrakennusvuosina hän saattoi tehdä vuosittain kymmenenkin viikkojen pituista työkeikkaa ulkomailla. Silloin Tamiru hoiti perheen arjen.

Työ vaativissa olosuhteissa mielletään nuorten miesten hommaksi.

– Hän on ollut valmis luopumaan itselleen tärkeistä asioista perheen hyväksi. Suomeen muutettuamme hän jätti nousujohteisen työuransa Etiopian kultakaivoksella. Tamiru myös esimerkiksi soitteli säännöllisesti vanhemmilleni.

Kun Maritta soitti reissuilta kotiin, toinen pojista tykkäsi puhua puhelimessa ja kertoa päivän tapahtumat. Toinen vastasi lyhyesti, että ”moi äiti, on ikävä, heippa”. Lähdöt olivat vaikeita.

– Mielessä oli aina pahin skenaario: entä jos en palaakaan ja pojat jäävät ilman äitiä?

Kerran Maritta sairastui Indonesiassa Sulawesin saaristossa. Matka Suomeen kesti neljä päivää. Aluksi Maritta matkasi ylilastatun öljynkatkuisen lautan pohjalla 40 asteen kuumeessa. Kun seurue pääsi seuraavalle saarelle, lento Jakartaan oli peruttu. Heidän piti ajaa saaren halki yön pimeydessä. Matkalla viidakkorosvot pysäyttivät auton ja vaativat kuskin ulos.

– Olin jo valmistautunut mielessäni hyppäämään kuskin paikalle ja kaasuttamaan pois. Ajoimme vuoristoista tietä renkaat vinkuen, mutta sitten tie katkesi tulvien takia. Sen neljän päivän aikana olin varma, etten näe enää kotimaatani.

Suomessa Maritta pääsi tutkimuksiin ja joutui eristykseen, mutta selvisi lopulta viikon sairauslomalla.

Alitajunta unohtaa

Urallaan Maritta on kokenut luonnonkatastrofeja, kuivuutta ja maanjäristyksiä. Hän on tehnyt pakolaistyötä Kreikassa ja koordinoinut tsunamin jälleenrakennustyötä Aasiassa. Vuonna 2012 Maritta oli Nigerissä perustamassa pakolaisleiriä Malin sisällissotaa paenneille. Avustustyöntekijät löysivät kylän, johon oli rakentunut spontaani pakolaisleiri.

– Lapset olivat matkanneet viikkoja. He olivat aliravittuja, pölyisiä ja niin pelokkaita, että piiloutuivat vanhempiensa taakse, kun yritin lähestyä. En ollut koskaan nähnyt niin huonossa kunnossa olevia lapsia. Se liikuttaa yhä.

Alitajunta unohtaa ja pyyhkii karuimpia asioita pois. On pakko, jotta energia uusiutuu ja työtä pystyy jatkamaan. Sankarinviitta ei riitä motivaatioksi.

– On tilanteita, jolloin tässä työssä joutuu sisäiseen kamppailuun itsensä kanssa. Kun näkee maailman mielettömyyden, on pakko kysyä kaiken tarkoitusta ja sitä, miksi minä yksi ihminen teen tätä.

Maritta ei kuitenkaan luovuta kovin helposti. Hän ajattelee pystyvänsä muuttamaan maailmaa, isojen tai pienten asioiden kautta.

– Uskon, että minulla on lahja tähän, ja toki myös koulutus, kokemus ja kulttuurien tuntemus.

Hänestä jokainen ihminen voi osallistua omalla tavallaan.

– Tämä on ollut minun polkuni. Jollekin se voi olla se, että auttaa naapuria lumitöissä, käy tälle kaupassa tai huomioi läheisen muuten.

Suomesta Maritta ikävöi Kainuuta, luonnonrauhaa, metson ja teeren soidinlaulua, mökkisaunaa ja rahkapullaa.
Suomesta Maritta ikävöi Kainuuta, luonnonrauhaa, metson ja teeren soidinlaulua, mökkisaunaa ja rahkapullaa.

Ikävä mökkisaunaa ja rahkapullaa

Maritta ja Tamiru ovat asuneet Etiopiassa nyt kolme vuotta.

– Kun katson taaksepäin, mietin, olisiko joissakin tilanteissa pitänyt kuitenkin kuunnella lähipiiriä. Mutta ei siitä seuraa mitään hyvää, jos teen valintoja toisten mielen mukaan, Maritta pohtii.

– En ole varma, oliko Etiopiaan muutto oikea päätös, mutta Tamirun oli hyvä hetki palata takaisin synnyinmaahansa. Epäröin, oliko liian aikaista jättää pojat selviytymään itsekseen, ja mietin, mistä kaikesta he ovat joutuneet luopumaan päätöksemme vuoksi.

Suomesta Maritta ikävöi Kainuuta, luonnonrauhaa, metson ja teeren soidinlaulua, mökkisaunaa ja rahkapullaa. Niistä luopuminen tuntuukin yhtäkkiä liian suurelta uhraukselta.

– Oli myös haikea olo, kun Oodi avattiin. Ajattelin, että perkele, Suomessa tapahtuu vaikka mitä, ja jään siitäkin paitsi. Olen täällä, missä netti toimii huonosti, suihkusta ei tule lämmintä vettä ja sähköt katkeilevat. Välillä se turhauttaa.

Maritta on nyt 60-vuotias, ja työ vaikeissa oloissa vaatii entistä pidempää palautumista.

– Vanheneminen tympii. Fyysiset rajoitteet alkavat tulla vastaan. En tunne itseäni enää yhtä ketteräksi ja energiseksi. Pitää ruveta hyväksymään omat rajat.

Myös henkisesti alkaa tuntua siltä, että tehtävä on suoritettu.

– Olen tehnyt voitavani, palvellut ihmiskuntaa yhden elämän verran ammattitaidollani ja sydämelläni.

Monta muuta elämänaluetta on vielä tutkimatta.

– Suurin intohimoni on istuttaa puita, Suomessa tai Etiopiassa. Matkustelusta olen saanut tarpeekseni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla