Kuvat
Mikkon Lehtimäki
Kaisa Leinonen kaipaa sairaanhoitajan työstä vain työyhteisöä.
Kaisa Leinonen kaipaa sairaanhoitajan työstä vain työyhteisöä.

Kaisa Leinonen, 34, väsyi sairaanhoitajan työhön, mutta unelma kosmetologin urastakaan ei toteutunut helpolla.

Sairaanhoitaja Kaisa Leinonen oli tullut työvuoroonsa Vaasan keskussairaalan leikkaussaliin tavalliseen tapaan yhdeltä iltapäivällä. Vuoronsa aikana Kaisan tehtävänä oli avustaa leikkaavaa kirurgia.

Juuri ennen Kaisan työvuoron päättymistä sairaalaan tuli kiireellistä leikkausta vaatinut potilas, ja Kaisa hälytettiin mukaan leikkaukseen. Työpäivä venyi aamuun, 15-tuntiseksi. Leikkauksessa Kaisa ei meinannut saada haavaa peiteltyä, koska häntä nauratti niin paljon.

–Valvominen todella vastaa humalatilaa. Olisi pitänyt olla skarppina, mutta se oli valvomisen takia mahdotonta, Kaisa kertoo.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sairaalassa pitkiksi venyneet työrupeamat olivat tavallisia. Kaisan työvuorot kestivät yleensä yhteentoista illalla, mutta niiden jälkeen oli oltava päivystysvalmiudessa seuraavaan aamuun saakka. Kaisa pääsi usein kotiin nukkumaan, kunhan oli tarvittaessa valmis palaamaan takaisin leikkaussaliin 20 minuutissa. Ennen nukahtamista Kaisa asetteli aina vaatteet sängyn viereen oikeaan järjestykseen, jotta saisi ne puoliunessa takaisin ylleen mahdollisimman nopeasti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaisa oli ryhtynyt sairaanhoitajaksi, koska tahtoi auttaa ihmisiä. Todellisuus iski nopeasti päin kasvoja.

– Jos ei työskentele itse hoitoalalla, ei voi käsittää, millaista se on. Työolot ovat kohtuuttomat. Välillä leikkaussalissa seistään kahdeksan tuntia syömättä, juomatta ja käymättä vessassa.

Kaisan kokemuksen mukaan sairaalan arki on samanlaista sairaalasta tai osastosta riippumatta.

– Sairaalamaailmassa on tiukka hierarkia. Hoitajien ja lääkärien välillä on tarkka nokkimisjärjestys, ja kiireessä hoitaja saa usein kuulla kunniansa. Kerran eräs kirurgi jopa suutuspäissään läimäytti kättäni. Koska hoitajat ovat niin sanotusti kutsumusammatissaan, heiltä vaaditaan joustavuutta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että töitä tehdään alimiehityksellä.

Enää Kaisa ei pue sairaanhoitajan vaatteita ylleen. Nykyään hän on kosmetologiyrittäjä.

Onko se edes oikeaa työtä?

Kaisan päivät kuluvat tällä hetkellä kotona perheen 6- ja 2-vuotiaiden lasten kanssa. Kun Kaisan insinööripuoliso tulee töistä kotiin varttia vaille neljä, on Kaisan vuoro lähteä töihin. Hän tekee kosmetologin hoitoja työhuoneessaan perheen omakotitalon toisessa päädyssä. Yleensä Kaisa lopettaa työt niin, että ehtii nukuttamaan lapset.

–Nykyisessä työssäni ei ole muita huonoja puolia kuin epävarmuus toimeentulosta, Kaisa sanoo.Kaisan valinta herättää ihmisissä usein hämmennystä. Sairaanhoitajan ammattia arvostetaan, vaikka se ei palkassa näkyisikään. Kosmetologin ammatti ei taas arvostusta juuri nauti. Kaisakin haaveili jo nuorena maskeeraajan työstä, mutta ei osannut ajatella sitä oikeana ammattina, vaan pikemminkin mukavana harrastuksena.Kaisan äiti oli fysioterapeutti, ja Kaisakin ajatteli, että haluaisi tehdä työtä, jossa saattaisi auttaa ihmisiä ja edistää heidän terveyttään.

Kaisa valmistui leikkaussalihoitajaksi 2008 ja pääsi ensin töihin neurokirurgian vuodeosastolle, sitten leikkaussaliin. Viiden vuoden ajan Kaisa paiski töitä sairaalassa ensin Tampereella ja sitten Vaasassa.

Jossain vaiheessa töihin lähteminen alkoi tuntua Kaisasta epämiellyttävältä. Väsymyksen huomasi Kaisan lähipiirikin.

Tammikuussa 2013 Kaisa jäi äitiyslomalle. Yhtäkkiä hänellä oli aikaa pysähtyä ja miettiä tulevaa. Mitä pidemmälle äityisloma eteni, sitä ahdistavammalta töihinpaluu alkoi tuntua. Pienen lapsen vanhempana kiire ja pitkät työvuorot pelottivat jo etukäteen.

– Tunsin koko kehossani, etten voisi enää palata. Kun ajattelin sitä, miten ahtaalle töissä jouduin, tuntui kuin en olisi saanut henkeä. Työ on niin iso osa arkea, että se vaikuttaa koko elämään.

Etäisyys sairaalamaailmaan oli kuitenkin selkeyttänyt ajatuksia.

–Yhtäkkiä vain tiesin selvästi, että kosmetologin työ on sitä, mitä haluan tehdä.

Uuvuttava unelma

Ovet ammattikoulun kosmetologilinjalle eivät kuitenkaan auenneet heti, sillä yhteishaussa Kaisan edelle menivät kaikki, joilla ei ollut vielä tutkintoa.

Lopulta Kaisa ajatteli, että ainoa vaihtoehto alanvaihtoon oli oppisopimuskoulutus. Sopivan paikan löytäminen ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä kukaan ei halunnut palkata työntekijää, joka ei käytännössä osannut vielä mitään.

Kesti lähes vuoden, ennen kuin oppisopimuspaikka vihdoin löytyi vaasalaisesta kauneushoitolasta. Ensiksi Kaisa opiskeli omakustanteisesti tekemään ripsien pidennyksiä. Harjoittelupaikan omistaja opetti Kaisalle sokerointia ja kuumakivihierontaa, jotta hän pystyisi heti tekemään tuottavaa työtä.

Pian Kaisa alkoi myös tehdä kasvohoitoja sekä ripsien ja kulmien värjäyksiä.

– Tuntui, että tein jokaisen euron eteen ihan jumalattomasti töitä. Jos en tehnyt kosmetologin hommia, hoidin juoksevia asioita yrittäjän puolesta, hain hänelle ruokaa, siivosin, tein somepäivityksiä ja keitin kahvia. En halunnut olla hetkeäkään ilman asiakkaita ja vain istua. Se oli henkisesti raskasta aikaa.

Ankaruus vei uupumukseen

Oppisopimukseen kuuluvat teoriatunnit Kaisa suoritti Tampereella yksityisessä kosmetologikoulussa. Kaisan lapsi oli tuolloin puolitoistavuotias.

– Tunsin syyllisyyttä poissaolostani. Lapsellani oli vaikeaa päiväkodissa, enkä saanut töissä juurikaan ohjausta. Arki oli todella kuormittavaa, ja aika pian olin epätoivoinen ja valmis luopumaan unelmastani.

Onnekseen Kaisa keksi kuitenkin kysyä uudestaan opiskelupaikkaa paikallisesta ammattikoulusta. Se järjestyikin talvella 2015, sillä moni koulun aloittanut nuori oli jo ehtinyt lopettaa opintonsa.

Arki helpottui hieman, mutta Kaisa ei osannut höllätä. Hän matkusti työharjoitteluun tunnin junamatkan päähän, kävi salilla töiden alkua odotellessa, teki täyden työpäivän ja palasi jälleen tunnin matkan kotiin hoitamaan lastaan. Jos vapaa-aikaa oli, hän teki kosmetologin töitä kotoa käsin oman toiminimensä kautta.

–Sitten yhtenä päivänä tein kotona pitsaa enkä jaksanut enää painella pohjaa pellille. Lysähdin olohuoneen lattialle itkemään.

Nyt Kaisa tietää, että yksi syy uupumukseen ja siitä seuranneisiin paniikkikohtauksiin oli ankaruus itseä kohtaan. Nykyään Kaisa pyrkii huolehtimaan, ettei hän kahmi töitä liikaa.

– Arki ei saa muodostua liian raskaaksi. Kroppani ei kestä enää samalla tavoin kuin ennen.

Intohimon hinta

Tutkimuksen mukaan suurimmalle osalle suomalaisista tärkein arvo työssä on palkka. Elinkeinoelämän Valtuuskunnan tuoreen arvo- ja asennetutkimuksen mukaan vain joka viides suomalainen kävisi töissä, jos niin ei tarvitsisi tehdä taloudellisista syistä.

Kaisa kuitenkin päätyi vaihtamaan kuukausipalkasta työhön, jossa toimeentulosta ei ole varmuutta.

– Löysin intohimoni vasta aikuisena, kun jouduin miettimään, mitä minun pitäisi elämässäni muuttaa, jotta voisin paremmin. Tajusin, että haluan työn, josta voin nauttia.

Kaisalle on myös tärkeää saada olla lastensa kanssa kotona. Esikoisen kanssa siihen ei ollut mahdollisuutta, ja hän yrittääkin ottaa tämän kanssa menetettyä aikaa takaisin.

– Kaipasin vapautta päättää itseni omasta ajankäytöstäni; aikaa itselleni että perheelleni.

Yrittäjänä Kaisa on joutunut opettelemaan elämään säästeliäästi ja sietämään epävarmuutta.

– Olen tarkka firman rahojen suhteen enkä nosta itselleni niin paljon palkkaa kuin voisin. Teen kuitenkin töitä vain puolipäiväisesti: suhteessa siihen tienaan nyt enemmän kuin sairaanhoitajana. Raha ei kuitenkaan ohjaa valintojani. Minulle riittää, että tulen toimeen.

Kaisan nykyinen työnkuva kasvohoitoineen, hierontoineen ja ripsipidennyksineen on hyvin erilainen kuin entinen pesti sairaalan leikkaussalissa.

– Olennaisin ero on se, että nyt saan tehdä työni rauhassa. Sairaalassa oli aina kiire, enkä voinut tehdä työtäni niin hyvin kuin olisin halunnut. Enää kukaan ei huohota niskaani. Ei haittaa, jos hoitoaika venähtää, jos minulla on asiakkaalle vielä annettavaa.

Positiivista palautettakin Kaisa saa enemmän kuin ennen, esimerkiksi silloin, kun asiakas on kokenut saavansa apua iho-ongelmiinsa.

– Sairaalamaailmassa ei saa kannustusta. Sen sijaan jos jokin on mennyt pieleen, niin siitä kuulee kyllä. Siellä pitää vain itse tietää, onko hyvä työssään.

Vanhasta työstään Kaisa kaipaa vain työyhteisöä; yrittäjänä hän on välillä aika yksin. Onneksi ovat kuitenkin asiakkaat.

–Monen kanssa keskustelemme todella syvällisiäkin juttuja. Tahdon, että asiakkaani kokevat tulevansa kuulluiksi ja nähdyiksi. Minusta tuntuu usein, että nyt vasta autan todella ihmisiä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ilman ukkoa ei olis tehnyt vaihtoa, koska hän tuo rahan kotiin. Uikun Uikun. Ehkä et osannut sairaanhoitajana vaatia parempia oloja, ja et kokemattomana osannut ajatella että mitä pystyt, mitä et.

Kieltämättä insinöörimies on varmasti helpottanut asiaa, mutta että vaatimalla sais paremmat työolot sairaalassa, niin salli mun nauraa. :D Sitä pitäis kuulemma itse kehittää omaa työtään ja työyhteisöään, mutta vissiin omalla vapaa-ajalla, koska töissä juokset tukka hulmuten potilaan luota toisen luo, syöt jos kerkeet ja töistä lähdet pää aivan ylikierroksilla kotiin pyörittämään omaa arkea.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ilman ukkoa ei olis tehnyt vaihtoa, koska hän tuo rahan kotiin. Uikun Uikun. Ehkä et osannut sairaanhoitajana vaatia parempia oloja, ja et kokemattomana osannut ajatella että mitä pystyt, mitä et.

Mielestäni asiaton ja toisen kokemuksia vähättelevä kommentti. Tuskin yksi sairaanhoitaja noin vain voi vaatia työvuoroihin suuria muutoksia. Työpaikkaa voi toki muuttaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla