Alkuvaikeuksien jälkeen avioparin yhteistyö toimii. Ensimmäinen yhteinen satukirja Peloton peltohiiri ilmestyi tänä syksynä.
Alkuvaikeuksien jälkeen avioparin yhteistyö toimii. Ensimmäinen yhteinen satukirja Peloton peltohiiri ilmestyi tänä syksynä.

Lastenkirjailija Meri Korpela ajatteli pitkään, että hänen on saatava hyvä työ ja omistusasunto. Tavattuaan puolisonsa Aleksin hän alkoi miettiä, ovatko ne todella omia unelmia – vai muiden odotuksia?

Meri Korpela, 29:

”Tein asioita, joista en pitänyt”

”Joskus ajattelin, että minulla pitää olla hyvä työ, kiva omistusasunto ja normien mukainen elämä. Ajattelin, että elämää pitää elää tietyllä tavalla: hankkia hyvä koulutus ja työpaikka, mennä saman kaavan mukaan kuin kaikki muutkin. Tein asioita, joista en pitänyt, koska tunsin ulkopuolista painetta tehdä niin.

Nyt asun puolisoni kanssa 30-neliöisessä yksiössä, teen osa-aikatöitä kassalla ja pankkitilini saldo ei päätä huimaa. Silti olen onnellisempi kuin koskaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Puolisoltani Aleksi Korpelalta olen oppinut, että voimme luoda täysin oman polkumme. Meidän ei tarvitse välittää siitä, mitä yhteiskunta sanoo tai muut ajattelevat. Aleksi on auttanut minua löytämään itseni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Opiskelen arkkitehdiksi, mutta opintoni ovat nyt tauolla. Haluan keskittyä minun ja Aleksin yhteiseen projektiin, lastenkirjasarjaan Peloton peltohiiri, jonka ensimmäinen osa ilmestyi juuri. Tarina on minun kirjoittamani, mutta olemme kehittäneet hahmot yhdessä. Aleksi on maalannut kirjan lopulliset kuvat.

Tapasimme Aleksin kanssa vuonna 2010, kun aloitimme teollisen muotoilun opinnot Hämeenlinnassa samalla luokalla. Pidin Aleksia heti kiinnostavana tyyppinä, mutta en ajatellut hänestä mitään romanttista. Olimme tuolloin molemmat parisuhteissa.

Kahden vuoden opiskelun jälkeen Aleksi kertoi lopettavansa koulun. Hän oli päässyt Turkuun opiskelemaan taidemaalausta. Se oli minulle kova pala, vaikka esitin muuta. Tiesin, ettei minusta ikinä tulisi teollista muotoilijaa, mutta suoritin kiltisti opinnot loppuun. En ollut vielä tuolloin yhtä rohkea kuin Aleksi.

Aloimme seurustella, vaikka asuimme eri kaupungeissa. Kun Aleksi valmistui taidemaalariksi keväällä 2016, hän muutti luokseni Tampereelle. Olin valmistunut teolliseksi muotoilijaksi ja alkanut opiskella arkkitehdiksi Tampereella.

Siinä me sitten yhtäkkiä olimme, nokikkain 30neliöisessä yksiössäni. Minä ja tulinen kekäle, joka näytti tunteensa paljon avoimemmin kuin mihin olin tottunut. Ainoa huone, jossa sai oven kiinni, oli vessa. Olen erakkoluonne, joka tarvitsee omaa tilaa. Aleksi sen sijaan halusi viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Ristiriita aiheutti konflikteja, joita sitten setvittiin, välillä kyynelten kera.

Suurimmaksi osaksi arki sujui kuitenkin hyvin. Aloimme heti unelmoida sitä, että voisimme työskennellä yhdessä.

Kesällä 2017 makoilin auringossa ja mietin erästä aiemmin keksimääni hahmoa, pelokasta peltohiirtä, joka päättää ryhtyä supersankariksi. Tuntui, että tuossa hahmossa voisi olla potentiaalia. Siksi päätin yrittää kirjoittaa hiiren tarinan, vaikka olin aina kammonnut kirjoittamista.

Aleksi luki käsikirjoituksen ja antoi siitä kritiikkiä. Sanat vihlaisivat syvältä. Olin laittanut tekstiin sydänvereni, ja nyt hänellä oli otsaa arvostella sitä! Jouduin menemään itseeni ja miettimään, että jos haluamme tehdä töitä yhdessä, minun on opittava ottamaan palautetta vastaan Aleksilta.

Karikkoisen alun jälkeen yhteistyömme alkoi sujua. Muokkasimme yhdessä tekstiä ja teimme sen pohjalta kuvituksia. Aleksi maalasi lopulliset kuvat, vaikka minun oli vaikea päästää ohjaksista. Olin tuossa vaiheessa oppinut Aleksilta rohkeutta ja sisukkuutta ja pelkäsin, että päälleni tallotaan.

Vaikka Aleksi on meistä enemmän taiteilijasielu, hänellä on myös erittäin tiukka työmoraali. Hän on se, joka nousee aamulla ennen herätyskelloa ja herättää minut. Omatoiminen arkemme toimii hänen takiaan. Itse loikoilisin aina kymmeneen asti sängyssä.

Yhdessä työskentely on ollut todellinen parisuhdekoulu. Tunteita ja riitoja ei voi lakaista maton alle, vaan ne on pakko käsitellä heti. Muuten työskentely kärsii.

Meidän on ollut pakko opetella hyväksymään luonteidemme erilaisuudet. Se, että molemmilla on omat vahvuutemme, tekee meistä työparina paremman.

Olen tyyppinä sellainen, että ideoita ja huolia purskahtelee mieleeni varsinkin nukkumaan mennessä. On aivan parasta, että vieressäni on tyyppi, jonka kanssa voin jakaa ne heti. Toinen tietää tismalleen, mistä puhun.

Itsensä elättäminen taiteella tai kirjoja tekemällä on haastavaa, vaikka haaveilemmekin siitä. Toistaiseksi minun on kuitenkin myös työskenneltävä kaupan kassalla ja Aleksin muuttofirmassa.

Joku voisi ajatella, että olemme luopuneet paljosta unelmamme eteen, mutta en ajattele, että olisimme köyhiä. Tulemme toimeen vähällä ja nautimme asioista, joihin ei tarvitse rahaa, kuten lukemisesta ja luonnossa liikkumisesta. Meiltä ei puutu mitään, ja jotenkin mystisesti rahat riittävät joka kuukausi.

Maksamme asunnon ja työhuoneen vuokraa, käymme välillä syömässä ulkona ja matkustelemmekin. Emme elä askeesissa. Olen ajatellut niin, että jos varat jossain vaiheessa hupenevat, otan lisää kassavuoroja. Ei tässä tyhjän päälle tipu.”

”Nyt tuntuu, etten voisi enää tehdä töitä kenenkään muun kuin Merin kanssa”, Aleksi sanoo. 

Aleksi Korpela, 32:

”Olemme ystäväpiirimme outolinnut”

”Kun kerroin Merille ensimmäisen kerran tunteistani, hänen vastauksensa oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Olin kirjoittanut Merille pitkän sähköpostin, ja hän vastasi, että haluaa meidän olevan vain kavereita.

Se siitä sitten, ajattelin dramaattisesti. Tuo kuvastaa hyvin luonteidemme eroja: minä halusin hypätä suhteeseen heti täysillä, Meri tarvitsi enemmän aikaa. Hän oli tuolloin vasta eronnut eikä ollut valmis aloittamaan heti uutta parisuhdetta.

Muutin Turkuun ja yritin jatkaa eteenpäin. Pian aloin kuitenkin saada häneltä viestejä ja siitä se sitten lähti.

Kun aloimme seurustella, tiesin nopeasti, että Meri on tuleva vaimoni. Samalla ymmärsin, että minun pitäisi alkaa ottaa asioista vastuuta aivan eri tavalla kuin ennen. Olen aina ollut melkoinen huithapeli. Kun muutimme yhteen, kyse ei ollut enää pelkästään minun asioistani. Nyt olen jo oppinut hoitamaan tärkeät jutut ajallaan.

Aloimme haaveilla jo suhteen alussa siitä, että voisimme tehdä töitä yhdessä. Kun sitten aloitimme yhteisen kirjaprojektin, minua mietitytti, miten luonteemme sopisivat yhteen työparina. Olemme molemmat luovia tyyppejä ja meillä on oma vahva visio, josta emme tingi helpolla.

Haastavinta oli luoda toimiva työnjako. Sen muotoutuminen vaati riitoja ja sovitteluita. Konflikteja tulee edelleen, mutta olemme oppineet sopimaan ne nopeasti. Yleensä ne aiheutuvat näkemyseroista ja siitä, että toisen ylpeyteen kolahtaa.

Emme koskaan pidä mykkäkoulua, vaan puhumme asiat halki. On ollut pakko kohdata oman luonteen kipupisteet. Vaikka työskentely tekee suhteesta aaltoilevampaa, on raikastavaa, että ilmaa puhdistetaan tasaisin väliajoin.

Välillä on kuitenkin vaikea erotella työtä ja vapaa-ajasta. Minä viettäisin työhuoneella helposti päivät yötä myöten. Meri pitää tarkemmin huolta siitä, että elämässämme on muutakin kuin työ. Hän saattaa esimerkiksi määrätä, että tänä iltana työasiat ovat täysin pannassa.

Kun tekee töitä kumppanin kanssa, on myös tärkeää, että molemmilla on jotakin ihan omaa. Meillä molemmilla on omat rakkaat harrastuksemme: minä pelaan salibandya ja Meri tanssii. Nuo ovat sellaisia elämän osa-alueita, joihin toisella ei ole mitään asiaa.

Nyt tuntuu jo, etten voisi enää tehdä kenenkään muun kanssa töitä. Meri ymmärtää minua paljon paremmin kuin kukaan muu. Luominen on kovaa ja puuduttavaa työtä, ei todellakaan mitään punaviinin litkimistä ja ajatusten heittelyä. Puskemme toisiamme eteenpäin silloin, kun työ tuntuu erityisen tuskastuttavalta.

Oli uskomaton tunne, kun saimme tietää kustannussopimuksesta. Kahden vuoden uurastus palkittiin. Kaikista parasta oli, että sen tunteen saattoi jakaa kaikista rakkaimman ihmisen kanssa. Kyllähän puolison menestyksestä aina iloitsee, mutta nyt onnistumisen tunne oli aidosti yhteinen.

Huomasimme jo suhteen alussa sen, että kumpikin kärsii ajatuksesta, että pitäisi elää yhteiskunnan oletusten mukaan. Puhuimme siitä, että meillä voi olla aivan oma tie. Saimme toisistamme rohkeutta olla juuri sitä, mitä oikeasti haluamme. Tämä elämäntyyli on siis molempien yhteinen valinta.

Olemme ystäväpiirissämme tietyllä tapaa outolintuja. Meille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti. Monet kaverit ovat valinneet perinteisemmän elämän asunnonostoineen ja virka-aikoineen, mutta kukaan ei ole koskaan arvostellut meidän valintojamme – ainakaan päin naamaa.

Ehkä ihmiset ovat hienotunteisia raha-asioiden suhteen. Teemme muita töitä juuri sen verran kuin elämistä varten tarvitaan. Emme hanki mitään ylimääräistä.

Pelottoman peltohiiren ydinajatus on se, että into unelman tavoittelusta voittaa pelot. Ajattelen niin, että jos ihminen elää pelkojensa vankina ja pitää itsensä aina mukavuusalueella, hän ei saa koskaan täydellistä tyydytystä. Siksi mekin olemme päättäneet elää täysin omalla tyylillämme.”

Ketkä?

Meri Korpela on 29-vuotias taiteilija ja arkkitehtiopiskelija. Aleksi Korpela on 32-vuotias taiteilija. Pariskunta asuu Tampereella. Julkaisivat tänä syksynä ensimmäisen lastenkirjansa Peloton peltohiiri. 

Vierailija

"Meidän ei tarvitse välittää siitä, mitä yhteiskunta sanoo tai muut ajattelevat"

Juuri näin. Elämä on ihmisen ainoa omaisuus. Ei ole missään lakiin kirjoitettu sitä, että Suomen kansalaisella pitää olla omistusasunto, hyväpalkkainen työ, lomamatkat, tietyt statussymbolit.

Perustuslakiin on sen sijaan kirjattu, että jokaisella on vapaus ja oikeus hankkia elantons valitsemallaan ammatilla, valita asunpaikkansa, kotirauhaa ei saa häiritä edes poliisi miten sattuu.

Moralisoijien mielipiteet eivät koskaan nouse lain yläpuolelle - eivät varsinkaan perustuslain. Perustuslaki on tämän yhteiskunnan pohja, jolle kaikki rakentuu. Ja yhteiskunta olemme me - joka ikinen ihminen tässä maassa.

Huhhuh

Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei katsota hyvällä ketään, joka ui vastavirtaan eli keksii elämälleen muutakin käyttöä kuin seinistä maksamisen. Erittäin paljon yhteiskunnan mädäntyneistä arvoista kertoo jo se, että tällainen pariskunta joutuu elämään vuokrayksiössä. Mutta sellainen on Suomi: Itsestään liikoja kuvitteleva narsistisen ahdasmielinen syrjäkylä, jossa väärin ajatteleville tehdään viimeistään taloudellisesti selväksi, että itsenäisiä valintoja seuraa rangaistus eli huonoin mahdollinen elintaso.

Niin että kun tämä pariskunta on päättänyt olla taiteilijoita, niin meidän muiden pitäisi kustantaa heille tilava omistusasunto vai? Ei minua millään tavalla haittaa tai häiritse heidän itsensä valitsema elämäntapa, itse olen valinnut toisin enkä ole tippaakaan ahdistunut omasta valinnastani, mutta ilmeisesti pitäisi olla? Ja siksi minun pitäisi oman asuntolainani lisäksi maksaa sitä heille? Todella outo kommentti :O

Sisältö jatkuu mainoksen alla