Kuvat
Panu Pälviä
Konserttipäivinä Eva Ollikainen nukkuu päiväunet lattialla. ”Laitan kirjat tyynyksi, vedän peiton korville ja kaulahuivin kasvojen päälle. Siinä alkaa syntyä konserttifiilis.”
Konserttipäivinä Eva Ollikainen nukkuu päiväunet lattialla. ”Laitan kirjat tyynyksi, vedän peiton korville ja kaulahuivin kasvojen päälle. Siinä alkaa syntyä konserttifiilis.”

Kapellimestari Eva Ollikainen tuntee jatkuvaa rittämättömyyden tunnetta äitinä ja vaimona. Musiikki tulee silti aina elämässä ykkösenä. – Jos se otettaisiin minulta pois, en tiedä, mitä jäisi jäljelle.
Juttusarjassa oman uransa kulkijat kertovat poikkeuksellisista valinnoistaan. 

Musiikki alkaa hitaana, surullisena virtana ja voimistuu vähitellen tanakaksi hyökkäykseksi. Sävelten vyöryn keskellä seisoo pieni, kiharapäinen nainen, joka pitää välillä silmiä kiinni, puhisee ja hyräilee.

– Not too fast! Se on hurja, mutta ei ihan niin hurja. Jotenkin fleksiibelimmin, ohjeistaa kapellimestari Eva Ollikainen, 37.

Jyväskylä Sinfonia eläytyy Evan johdolla toisen maailmansodan kauhuihin harjoittelemalla Richard Straussin Metamorfooseja. Se on Straussin viimeisimpiä mestariteoksia ja sävelletty aivan sodan loppumetreillä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Itse konsertti on seuraavana päivänä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Metamorfooseja on ihana johtaa, mutta se on todella vaikea teos. Otan sen aina välillä ohjelmistoon ja hakkaan sitten päätäni seinään, Eva kertoo.

Eva oli vasta 21-vuotias voittaessaan kansainvälisen Jorma Panula -kapellimestarikilpailun. Lehdissä kerrottiin, miten ”kunnianhimoinen lupaus” päihitti liudan kokeneempia kapellimestareita.

Nykyään Evalla on koti, aviomies ja kaksi lasta Tanskassa ja kansainvälinen ura kapellimestarina. Eva sanoo suoraan, ettei yhtälö ole helppo.

– Urani oli kuitenkin olemassa jo ennen kuin päätimme perustaa perheen. Oli ihan selviö, että työni on osa minua eikä se tule miksikään muuttumaan. Jos perustaisimme perheen, sen olisi tapahduttava näillä ehdoilla.

Eva oli kotona kummankin vauvan kanssa pari kuukautta, sen jälkeen puoliso piti täydet tanskalaiset isyysvapaat. Roolijako kotona on selvä.

– Olen aina avoimesti kertonut, miten meillä on hoidettu lapset. Ainoa paikka, missä olen kuullut siitä kritiikkiä, on Suomi. Jossain vaiheessa pulssi kohosi jo silloin, kun astuin Suomeen menevään lentokoneeseen. Jo etukäteen otti päähän, että mitä tällä kertaa saisin kuulla.

Aina huono omatunto

Evan mies soittaa oboeta Odensen orkesterissa. Arki toimii, kun koti ja puolison työpaikka ovat kävelymatkan päässä lasten päiväkodista ja koulusta.

– Mieheni ei ole yhtä seikkailunhaluinen kuin minä. Hän viihtyy loistavasti kotona ja on erittäin lapsirakas ihminen. Hänen mielestään kaikki on tosi hyvin. Hänhän pääsee nauttimaan lasten läsnäolosta. Hän ei tunne sitä aukkoa, mikä minussa on.

Kesäkuussa Eva nimitettiin Islannin sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi ja taiteelliseksi johtajaksi. Keikkaa olisi paljon enemmän kuin Eva ehtii tehdä, sillä hän on myös Sundsvallissa toimivan Nordiska Kammarorkesternin ylikapellimestari.

Kapellimestari paitsi suunnittelee orkesterin ohjelmistoa ja strategiaa, myös opettelee teokset, harjoittaa muusikot ja johtaa konsertit. Työrupeamien välissä Eva on usein kotona läsnä kunnolla vain fyysisesti.

– Pääni on niin täynnä musiikkia, että saatan istua ruokapöydän ääressä, elämä jatkuu ympärillä, mutta ajatukseni ovat jossakin ihan muualla. Lapseni saavat kuvan, että äiti on poissaoleva. Minulla on siitä hirveän huono omatunto. Lapsilla on vain yksi ja ainoa lapsuus.

Eva sanoo miettivänsä jatkuvasti sitä, mistä hän jää paitsi perhe-elämässä, parisuhteessa – ja musiikissa.

– Koko nykyistä elämäntilannetta kuvaa jatkuva riittämättömyyden tunne, jota koen joka suuntaan. Minulla ei ole mahdollisuutta olla tarpeeksi äiti fyysisestä etäisyydestä johtuen. Mutta minulla ei myöskään ole tarpeeksi aikaa olla kapellimestari silloin, kun olen kotona. Kapellimestarin ura on aivan loputon työ.

– Enkä missään tapauksessa ehdi olemaan tarpeeksi aviovaimo. Ja jossakin pitäisi olla tilaa myös Evalle. Pitäisi olla Eva myös työn ulkopuolella.

Kymmenen vuotta sitten Eva koki burnoutin ja oli luopua musiikista. Toistamiseen hän ei enää niin tee. 

Liian paljon, liian varhain

Evan lapsuudenkodissa musiikki soi kaikkialla. Äiti opetti pianonsoittoa, isä oli intohimoinen amatöörimuusikko. Eva laitettiin pianotunnille kolmevuotiaana.

Kun Eva oli kuusi, isä teki itsemurhan. Kesti pitkään, teini-ikään asti, ennen kuin Eva kunnolla sisäisti, mitä oli tapahtunut.

Lohtua hän sai musiikista. Eva koki, että se oli kaikki, mitä hänellä oli. Eva harjoitteli soittamista tunteja joka päivä.

Lahjat huomattiin jo varhain. Koulun hän aloitti 6-vuotiaana, 12-vuotiaana hänet valittiin Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen. Oli koulu, läksyt, pianotunnit ja harjoittelu, lauantaisin Sibelius-Akatemian teoriatunnit ja soittotunnit. Millekään muulle, kuten ystäville, ei jäänyt aikaa.

Lukiosta Eva halusi selviytyä mahdollisimman ripeästi. Tapiolan aikuislukiossa opinnot sai tehdä omassa tahdissa. Eva päätti käyttää lukioon kaksi vuotta.

– Se kertoo energiatasostani aika paljon. Olin tosi ahkera ja pidin uuden oppimisesta.

Ylioppilaaksi Eva kirjoitti 17-vuotiaana ja alkoi heti sen jälkeen opiskella pianistiksi Sibelius-Akatemiassa. 19-vuotiaana hän pääsi harvojen ja valittujen kapellimestariluokalle.

Jorma Panula -voiton jälkeen Eva teki töitä hurjaa tahtia. Nuori kapellimestari sai kerralla vähän liikaa.

Eva ei ehtinyt palautua kunnolla keikkojen välillä. Hän alkoi uupua eikä pystynyt lukemaan edes kirjoja, koska ei muistanut lukemastaan mitään.

– Se oli aivan kauheaa aikaa. Olin silloin ihan väärillä raiteilla. Yritin sanoa agentilleni, että en halua tehdä näin paljon, haluan hengähtää, mutta en saanut minkäänlaista vastakaikua.

Eva kesti tahtia vielä pari vuotta, ennen kuin lopetti alkuvuodesta 2011.

– Sinä päivänä en tiennyt, tulenko ikinä tekemään musiikin kanssa töitä. Jos kapellimestari ei rakasta työtään, sitä ei kannata tehdä.

Viimeisen konsertin jälkeen Eva myi koko omaisuutensa antiikkimattoa ja paria taideteosta lukuun ottamatta. Nuottinsa hän lahjoitti Sibelius-Akatemian kirjastoon.

– Oletin, ettei minulla tule enää ikinä olemaan mitään klassisen musiikin kanssa. Oli välttämätöntä puhdistautua.

Laivapojaksi purjelaivaan

Eva lähti hetken mielijohteesta Etelämantereelle, jonne ystävä oli mennyt töihin. Paikka oli tarpeeksi kaukana kaikesta tutusta, eikä Eva ollut koskaan arkaillut rohkeita siirtoja.

Eva päätti pestautua töihin vanhaan purjelaivaan, sillä historia oli aina kiinnostanut häntä. Seuraavat kuukaudet hän matkusti Etelä-Afrikasta Eurooppaan kolmimastoisen parkkilaivan laivapoikana. Eva ompeli purjeita, piti vahtia ja teki huolto- ja keittiöhommia. Mastosta käsin klasarimaailma tuntui merkityksettömältä, elämä avomerellä ainoalta oikealta.

Laivalla Eva löysi rauhan ja alkoi vähitellen myös oppia lepäämään.

– En osannut istua paikoillaan tai huolehtia levosta. Aloin kyseenalaistaa tämän vasta burnoutin myötä. Laivalla aloin nukkua hyvin.

Noin vuoden meriseikkailun jälkeen Eva päätyi Kanadaan opiskelemaan puuveneiden rakentamista. Kun kollegat kerran kuuntelivat työn äärellä musiikkia, Eva päätti soittaa heille Beethovenia.

– Kuuntelimme Eroican, kolme varttia ehkä parasta musiikkia, mitä tiedän. Kokemus jäi voimakkaana mieleen. Sen päivän jälkeen lähdin pitkälle metsäkävelylle. Siellä purin teosta osiin ja mietin, mistä se rakentuu. Tajusin, että juuri näin musiikin kanssa tekemisissä oleminen on se, mistä tykkään.

Halu päästä musiikin pariin alkoi tulla vähitellen takaisin. Eva palasi Eurooppaan ja konserttisaleihin. Pesäero musiikkiin oli kestänyt lähes kaksi vuotta.

– Meni vähän aikaa, ennen kuin fysiikka ja tekniikka alkoivat taas hahmottua. Ne kehittyivät tauon jälkeen ihan toisella tavalla. Tuntui siltä, että nuorempana junnasin ihan paikallaan ja toistin vain itseäni. Silloin ei ollut inspiraatiota tai tilaa kehittyä. 

Äitiys on rauhoittanut Evaa. 

Stoppi hosumiselle

Toista kertaa Eva ei aio musiikista luopua, ei, vaikka se verottaa muuta elämää ja aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. Koko ajatus tuntuu täysin mahdottomalta.

– Musiikki on pääomani. Koko elämäni on ollut musiikkia. Jos musiikki otettaisiin minulta pois, en tiedä, mitä jäisi jäljelle. Se on identiteettini, tärkeä osa minua.

Moni nuori naispuolinen kapellimestari kysyy Evalta, miten perheen ja uran yhdistäminen toimii. Siihen hän ei osaa vastata.

– En uskalla rohkaista ketään toista samaan tilanteeseen. Tällaisessa elämässä on synkkä kääntöpuoli. Omaa suhdetta lapsiin ei voi korvata millään. Eihän se suhde pääse kehittymään, jos vanhempi on paljon poissa.

Eva tietää, että huoli lapsista on ennen kaikkea hänen oma emotionaalinen ongelmansa. Lapsilla on kaikki hyvin.

– Toivon, että pystyn olemaan hyvä äiti tai puoliso, vaikka en ole sitä 24/7. Läsnäolo, lämpö ja huolehtiminen tulevat vain lyhyemmissä hetkissä, Eva sanoo.

Uuden orkesterin eteen meneminen on aina Evasta vähän stressaavaa, sillä jokaisen orkesterin työskentelydynamiikka on erilainen. Perheen perustamisen jälkeen Eva on kuitenkin ollut orkesterin edessä aiempaa lungimpi.

– En hiilly enää juuri ollenkaan. Vaikka orkesteriharjoituksissa olisi kuinka hankalia tilanteita, yksikään muusikko ei vielä tähän päivään mennessä ole heittäytynyt lattialle ja saanut itkupotkuraivareita.

Lasten saaminen on pakottanut myös hiljentämään vihdoin tahtia.

– Olen syntynyt äärimmäisen energisenä ihmisenä, sellaisena duracell-pupuna. Äitiys verottaa sen verran, että energiatasoni on matalampi kuin aiemmin, mutta se on vain hyvä asia. En enää samalla lailla hosu ihmisenä.

Nykyään Eva pitää huolta siitä, ettei kalenteri tule liian täyteen. Kun lapset ovat lomalla koulusta, Eva ei matkusta minnekään.

– Sohvalla makoilu on hyvin uusi ilmiö elämässäni. Alan vähitellen oppia, että sekin on tärkeää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla