Sekä työntekijöitä että asiakkaita harmittaa, kun mihinkään ei ole kunnolla aikaa. Kuva: Shutterstock
Sekä työntekijöitä että asiakkaita harmittaa, kun mihinkään ei ole kunnolla aikaa. Kuva: Shutterstock

Emmi Koskinen kirjoitti Facebookissa oman kokemuksensa kotihoitajan työstä.

– Multa kysytää tosi usein siitä, että miks en tee lähihoitajan töitä. Ja jotenki aina kun yritän sitä jolleki selittää, nii tulee vaa edellee tosi paha mieli, jotenki surullinen ja vihanen.

– Ajattelin tähän nyt läväyttää kaiken sen, mitä kotihoidosta tulee mieleen, kirjoittaa Emmi Koskinen Facebook-sivuillaan julkaisemassaan tekstissä.

Päivitys on kerännyt kahdessa päivässä yli 21 000 tykkäystä sekä useita tuhansia kommentteja ja jakoja.

Emmin aamut alkavat asiakaslistan näkemisellä. Asiakkaita on aivan liikaa ja usein, kun joku työntekijöistä on poissa, samat työt tehdään pienemmällä määrällä hoitajia. Asiakkaiden luona ei ehdi olemaan kauaa, vaikka ihmiset kaipaisivat jutteluseuraa. 

– Mummokin toteaa, että ei teillä oo koskaan aikaa, mietitte vaan sitä seuraavaa paikkaa. Niinpä. 

Samaa rataa jatkuu helposti pitkälle iltapäivään.

–  Kun aamusta on jotenki selvitty, pitää koukata toimiston kautta vaihtamassa avaimia ynnä muuta. Siinä voiki sitte samalla käydä vaikka vessassa, jos on edes jossain kohtaa muistanu juoda. Katotaan sitä ruokataukoa sitten myöhemmin, autossa taitaa olla joku patukka, Emmi kirjoittaa.

”Lähtiessäs mietit, että miten voit jättää tämmösen ihmisen yksin tänne.”

– Päivä jatkuu muistisairailla mummoilla, jotka ei varmaan edes tiedä, kuka tuli ja miksi. Osaat niiden hokemat jo ulkoa. Yrität saada yhen pesulle, mut se vaan huutaa ja hakkaa. Ei sitä voi pakottaa, vaikka viime kerrasta on pari viikkoa. Yrität tehä niiden olon mukavaks, mut lähtiessäs mietit, että miten voit jättää tämmösen ihmisen yksin tänne.

Emmi toteaa, että työstä tulee nopeasti liukuhihnamaista. Vaikka koko päivän onkin raatanut niska limassa, kotona ei tunnu siltä, että päivä olisi millään lailla onnistunut.

– Kun viimein pääset töistä kotiin, se ei oo helpotus. Itkettää se, miten paska hoitaja olit koko päivän ja sitä samaa on edessä huomenna.

Emmin päivitys on herättänyt kommentoijien kesken paljon tunteita. Emmin kuvailemat työpäivät ovat monelle tavallisia.

”Alalla, jossa hoidetaan ihmisiä, on kurja jättää työtä puolitiehen resurssien takia.”

Lähihoitajien ammattiliitto SuPerin puheenjohtaja Silja Paavola kertoo, että suurimassa osassa alan yrityksissä on samanlainen tilanne, sillä kuntien sotebudjetit ovat alimitoitettuja.

Lisäksi naisvaltaisella alalla on usein poissaoloja, sillä yhteiskunnassa usein äiti on se, joka jää kotiin lapsen sairastuessa.

– Valitettavasti potilaat eivät saa sitä hoitoa, jota heille on luvattu ja jota he tarvitsevat. Alalla, jossa hoidetaan ihmisiä, on kurja jättää työtä puolitiehen resurssien takia, Paavola sanoo.

 

Näyttelijä Antti Holma paljastaa yksityiskohtia taloudenpidostaan uudessa rahaoppaassa Kaikki rahasta.

Näyttelijä Antti Holma oppi taloudellisuutta uransa alkuaikoina, kun tienestit olivat epäsäännöllisiä. Jossain kuussa palkkaa saattoi tulla 4000 euroa, minkä Antti pisti välittömästi sileäksi. Seuraavassa kuussa tilille tuli vain 120 euroa.

– Kun rahaa ei ollut enkä tiennyt, koska sitä tulee, pääni ympärillä oli koko ajan vanne, joka kiristi valtavasti. Tästä ajasta opin, ettei pidä katsoa, paljonko nyt on tilillä vaan miettiä, paljonko sinne on tulossa, Holma muistelee Julia Thurénin tuoreessa talousraamatussa Kaikki rahasta (Gummerus).

Thurén on haastatellut talousoppaaseen muitakin tunnettuja suomalaisia: raha-asioistaan avautuvat muiden muassa Vappu Pimiä, Iina Kuustonen, Maria Veitola ja Hjallis Harkimo.

Antti Holma kertoo kirjassa, kuinka hän on opetellut suunnittelemaan rahankäyttöä pitkällä tähtäimellä.

– En ole tarjoushaukka, mutta olen hirveän iloinen, jos saan jotain halvemmalla. Omistan kaikki kanta-asiakaskortit, koska minua harmittaa valtavasti, jos olisin saanut jonkun tuotteen kortin avulla kolme euroa halvemmalla. Ajattelen pikkuporvarillisesti, että taksiin pitää olla aina rahaa, Holma kertoo.

”Omistan kaikki kanta-asiakaskortit, koska minua harmittaa valtavasti, jos olisin saanut jonkun tuotteen kortin avulla kolme euroa halvemmalla.”

Holma mainitsee jemmaavansa rahaa säästötilille ja vakuutussäästötilille, johon hän laittoi könttäsumman myydessään asuntonsa. Lisäksi hänellä on vielä yksi sijoitusasunto Suomessa.

Lontoossa asuvalla näyttelijällä kuluu arjessa rahaa vähänlaisesti: huoneen vuokra on edullinen, eikä ruokalaskuun mene kuin joitakin kymppejä viikossa.

– Sen sijaan törsään tyhmiin juttuihin, kuten lentoluokan korottamiseen turistiluokasta bisnesluokkaan tai vaikka hienoon laukkuun. Jos haluan jotain isompaa, vaikkapa digijärkkärin, säästän siivun seuraavasta kolmesta palkkiosta, minkä jälkeen teen ostoksen, Holma kertoo kirjassa.

Viime vuonna Holma kertoi bisnesluokkaharrastuksestaan myös Me Naisille.

– En ikinä säästä lennoissa, vaikka varmaan pitäisi oppia. Mutta mieluummin maksan, että voin marssia jonottamatta suoraan koneeseen ja pitää oman tilani, Holma perusteli.

”Olisin ihan hyvin voinut lainata rahaa ja elää enemmän.”

Hän mainitsi tuolloin myös katuvansa, ettei aikanaan ottanut enempää opintolainaa, vaan teki kaikki loma-ajat töitä tunnollisesti töitä ravintola-alalla ja matkusteli tosi vähän.

– Olisin ihan hyvin voinut lainata rahaa ja elää enemmän. Nuoruus on niin kertaluonteinen asia, ettei sitä olisi kannattanut kuluttaa baaritöihin.

Taannoin Antti Holma paljasti Facebookissa myös kurinalaisen vaatefilosofiansa, johon kuuluu iso läjä pelkästään mustia sukkia. Holma kertoi heittävänsä vuosittain kaikki sukkansa roskiin ja ostavansa tilalle uudet.

– Jos joskus löydän parittoman sukan, vien sen välittömästi ulos talosta, ulkoroskikseen. Näin se ei pääse levittämään entropiaansa jo valmiiksi sotkuiseen elämääni, Antti selitti.

– Luonto ei ehkä kiitä, mutta toisaalta en tee lapsia tähän lohduttomaan väestöräjähdykseen luonnonvaroja kuluttamaan, joten tasoissa ollaan, saatana.

Nykyään Saara Helkala on freelancer-graafikko ja tekee töitä Suomeen Lissabonista käsin. Hän elää huomattavasti pienemmällä budjetilla kuin Suomessa.

Vähän yli kolmekymppisenä Saara Helkala, 38, irtisanottiin kultaisen kädenpuristuksen kera mainostoimiston graafikon paikalta. Hän sai pian uusia töitä, mutta tilille jäi mukava pesämuna, joka innosti Helkalaa säästämään lisää.

– Säästin nelisen vuotta ilman tarkempaa suunnitelmaa. Haaveilin, että olisi kiva tehdä irtiotto, mennä vaikka yksin Nepaliin vuorelle istumaan.

Saara ei kuitenkaan päätynyt Aasiaan, sillä eräällä lomareissulla Lissabonissa hän rakastui kaupunkiin päättömästi. Hän oli haaveillut myös maisteritutkinnon suorittamisesta, ja kaupungista löytyi mielenkiintoinen designin ja visuaalisen kulttuurin yliopisto-ohjelma. Saara päätti ottaa hyväpalkkaisesta vakityöstään kahden vuoden opintovapaan. Päätöksen jälkeen hän rupesi säästämään toden teolla.

– Sitä ennen olin ollut ostokoukussa. Kun näin jotain kaunista, halusin sen heti itselleni.

Oli motivoivaa olla shoppailulakossa ja elää puoli vuotta linssikeitolla, kun tiesi, että säästöillä voisi ostaa Portugalissa mielenrauhaa. Ennen lähtöpäivää koossa oli kymppitonni. Suomesta saatu 480 euron opintotuki kului lähes kokonaan kuukausittaiseen koulumaksuun, ja Saara eli Lissabonissa säästöillään. Toiseksi opiskeluvuodeksi hän sai stipendin, joka kattoi koko koulumaksun.

Kaksi vuotta kuluivat nopeasti, ja Saara nautti elämästään. Päätös irtisanoutua töistä ja jäädä Lissaboniin lopullisesti oli vaikea mutta oikea. Nykyään Saara on freelancer-graafikko ja tekee töitä Suomeen Lissabonista käsin. Hän elää huomattavasti pienemmällä budjetilla kuin Suomessa.

– Harkitsen kaikkia hankintoja pitkään. Elin esimerkiksi puoli vuotta ilman sänkyä, pelkällä patjalla.

Saaralla ei ole myöskään silitysrautaa tai monia muita asioita, jotka Suomen-kodissa olivat tärkeitä. Ylipäänsä hän on tullut siihen tulokseen, että kodin ei tarvitse olla täydellinen. Suomessa käydessään hän huomasi ajattelutapansa muuttuneen lopullisesti.

”Totta kai kauniit esineet ovat edelleen ihania, mutta nyt minun ei tarvitse omistaa niitä.”

– Eräs ystäväni oli ostanut 90 euron design-herätyskellon. Olin aivan pöyristynyt! Ja samalla tajusin, että kolme vuotta sitten olisin voinut tehdä ihan samoin.

Tavaroiden sijaan Saara sijoittaa vapauteen. Kun jättää jotakin ostamatta, ei ole pakko puurtaa pitkää päivää.

– Totta kai kauniit esineet ovat edelleen ihania, mutta nyt minun ei tarvitse omistaa niitä.

Toisaalta Saara on myös oppinut sen, että mikään päätös ei ole lopullinen. Voi olla, että jonain päivänä hän vielä muuttaa Suomeen ja hankkii sen design-herätyskellon.