Asioihin puuttuva työntekijä on helposti hankala hahmo, kertoo lähihoitajana työskennellyt Liisa.

Mitä tapahtuu, kun puuttuu työpaikallaan epäkohtiin? Tähän kysymykseen saatiin pari viikkoa sitten yksi vastaus, kun lähihoitaja Tarja Parkatti jakoi Me Naisissa oman kokemuksensa. Tarja nosti työpaikallaan Esperi Caressa esiin lukuisia epäkohtia, minkä jälkeen Tarjan työt loppuivat yllättäen.

Tarja Parkatista kertova juttu keräsi useita kommentteja, joissa hoitoalan ihmiset kertoivat törmänneensä vastaaviin tapauksiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yksi kommentoineista oli eteläsuomalainen lähihoitaja Liisa, joka halusi kertoa omista kokemuksistaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Minullehan kävi samalla lailla. Olin ollut oikein hyvä työntekijä, mutta kun aloin puuttua epäkohtiin, työt loppuivat, Liisa kertoo.

Liisa on nykyään taas töissä, mutta hänen ansioluettelossaan näkyy muutaman vuoden työttömyysjakso. Sen ajan hän muun muassa haki töitä, teki rikosilmoituksen työsyrjinnästä – ja voitti lopulta oikeusjutun.

”Nostan Parkatille hattua.”

Hän toivottaa Tarja Parkatille tsemppiä ja rohkaisee hakemaan oikeutta itselleen.

– Siitä on minun jäljiltäni ennakkotapaus, ja se on nähtävillä netissäkin.

Liisa toteaa, että laki velvoittaa hoitajaa ilmoittamaan, jos hän näkee hoidossa epäkohtia. Se vaatii kuitenkin rohkeutta.

– Nostan Parkatille hattua. Hän on todennäköisesti hyvä työntekijä, mutta onhan hänessä riskinsä: työnantajat pelkäävät, että tuo tarttuu meilläkin johonkin epäkohtaan. Itse ajattelen, että työpaikalla pitäisi olla asiat niin, että sinne voisi tulla tarkastaja milloin vain.

Liisan oma tarina menee näin:

Olen tehnyt lähihoitajan töitä vasta noin viisikymppisestä asti. Työskentelin 30 vuotta hierojana, mutta sitten päätin kokeilla, vieläkö pärjäisin ihmisten ilmoilla. Menin laitoshuoltajaksi Naistenklinikalle. Olin kerran siellä lohduttamassa yhtä synnyttänyttä äitiä, joka tihrusti itkua, kun pelkäsi, ettei osaa hoitaa lastaan. Totesin hänelle, että lyön kahvit vetoa, että kuukauden päästä sinä neuvot muita lastenhoidossa. Silloin kuulin äänen ovelta: ’Liisa, kansliaan.’

Mietin, että mitähän on tullut mokattua, mutta pomo sanoikin, että ’nyt on sillä tavalla, että sinun lahjasi menevät laitoshuoltajana hukkaan, haet lähihoitajakoulutukseen’. Hain ja pääsin.

Sain valmistuttuani töitä terveyskeskuksesta. Olen hyvä hoitaja: saan ihmiset sängystä ylös ja kuntoutumaan. Olen kyllä kipakka tyyppi ja varmasti jaan mielipiteitä, mutta en ole mikään jyrä. Minulle potilas tulee aina ensin, sitten työkaverit ja sitten vasta talo. Ristimänimeni on Liisa, mutta esimiehelle olin Liisukka: ilmeisesti olin hänen mielestään hyvä työntekijä.

”Kävi ilmi, että minua pidettiin luonnevikaisena.”

Epäoikeudenmukaisuutta en kestä. Sitä näkyi työvuorolistoissa, ja olin merkinnyt kahvihuoneen pöydällä olevaan listaan, että se ei ollut tasapuolinen. Sain myöhemmin kuulla, että olin puuttunut esimiehen tehtäviin. Lisäksi en pöytäkirjantarkastajana hyväksynyt yhtä työpalaverin pöytäkirjaa, kun sitä muutettiin puhtaaksikirjoitusvaiheessa. Kyse oli tupakoinnista; esimies poisti merkinnän siitä, että savuttoman sairaalan alueella tupakointiin on oikeus puuttua. Hänen suosikkinsa kävivät tupakalla.

Yllättäen määräaikaista työsopimustani ei jatkettu, vaikka työsopimuksiani oli ketjutettu jo kaksi vuotta. Muita hoitajia palkattiin, mutta minä en päässyt enää haastatteluihin, vaikka hain paikkoja. Se oli minusta omituista ja menin kaupungin rekrytointitoimistoon ilmoittautumaan työnhakijaksi. Kävi ilmi, että osastonhoitajan esimies oli lisännyt minusta merkinnän ’ei palkata’. Penäsin perusteluja, mutta niitä ei annettu. Soitin esimiehelleni.

Luonnevikainen ja liinavaras

Kävi ilmi, että minua pidettiin luonnevikaisena. Kysyin, miten minusta yhtäkkiä on tullut luonnevikainen, ja vastaus kuului, että ’ihminen muuttuu’. Ei piru vie muutu enää tässä iässä!

Mukaan tuli kaikenlaista muutakin. Olin ottanut lähtiessäni kahvihuoneen pöytäliinat kotiin, koska olin ne itse tehnyt ja tuonut työpaikalle. Liinojen viemisestä tehtiin yksi todiste minun luonneviastani.

Otin yhteyttä liittoon, mutta kohtasin siellä väistelyä ja ihmeellistä veivaamista. ’Aina sitä joitain töitä löytyy’, sanoi lakimies sieltä. Aloin kärsiä vatsahaavasta. Mietin muualle muuttamista, mutta tietohan leviäisi perässä.

Tietenkin tällaiset asiat pitäisi käsitellä työpaikalla heti. Mutta kun puheeksi ottaminen on monen mielestä ikävää! Ei vaikeista asioista ole kiva puhua – ja sehän siinä esimiehen työssä on, että siinä pitäisi pystyä olemaan välillä se ikävä tyyppi. Minä tapasin henkilöstöpäällikönkin ensimmäistä kertaa raastuvassa.

”Poliisi suhtautui asiaani vakavasti.”

Sitten yhtenä iltana katselin kotona telkkaria, jossa oli juttua toimittaja Johanna Korhosesta. Hän oli hakenut Rovaniemelle päätoimittajaksi ja saanut paikan, mutta paikka oli peruttu, kun oli käynyt ilmi, että Korhonen asuu naisen kanssa. Korhonen oli tehnyt ilmoituksen työsyrjinnästä. Minä tuijotin silmät pyöreinä: tästähän minunkin kohdallani on kysymys!  

Marssin poliisille ja tein rikosilmoituksen. Poliisi suhtautui asiaani vakavasti. Rikosilmoituksen jälkeen liittokin lupasi kustantaa lakimiehen. Asian tutkinnassa kesti pitkään, koska väliin tuli Hyvinkään ampumistapaus, ja se meni tietenkin tämän minun juttuni edelle.

Oikeusprosessi kesti yhteensä viisi vuotta. Olen tainnut unohtaa siitä aktiivisesti suurimman osan, mutta siellä puhuttiin epäasiallisesta käytöksestäni. Esimiehet syyttelivät toisiaan. Se oli henkisesti äärimmäisen raskasta aikaa: jäin niin yksin. Tuntui, että maailma katoaa jalkojen alta, kun tukea ei tullut liitolta eikä luottamusmiehiltä. Minulla oli pari hyvää ystävää, joiden kanssa kävin asiaa läpi. Sen verran kovaa aikaa se heillekin oli, että tarjosin lounaan, kun oikeusjuttu oli vihdoin ohi.

Ensimmäisen käsittelyn hävisin, mutta hovioikeudessa voitin. Hovioikeus langetti osastonhoitajan esimiehelle tuomion työsyrjinnästä, muut pääsivät kuin koirat veräjästä. Oli valtava helpotus, kun Korkein oikeus ei enää antanut tuomituille valituslupaa. Korvauksiakin tuli, vaikka taloudellisesti koko juttu oli katastrofi. En silti kadu.

Palveluammatissa

Sain onneksi jo ennen oikeusjutun loppumista uudestaan töitä, vähän vahingossa: tuttuni vihjasi, että Hyvinkään sairaalassa, HUSin organisaatiossa, on paikka aukeamassa. Pääsin heti haastatteluun, ja minulta kysyttiin, miksi ansioluettelossani on tyhjiä vuosia. Sanoin, että henkilökohtaisista syistä – en ole ryypännyt enkä ollut kipeä. Haastattelija myös kysyi, voiko soittaa esimiehelleni tai jollekin muulle ja kysyä minusta. Tartuin siihen ’jollekin muulle’ ja annoin entisen työkaverini numeron, jonka tiesin olevan täällä töissä. Hän oli sanonut, että ”hakeeko Liisa meille töihin, ota ihmeessä!”

Olen edelleen sellainen, että nostan epäkohtia pöydälle. Joskus voisin vähän hillitäkin sanomisiani. Mutta minusta tuntuu, että tällä alalla saa olla tosi tarkkana, kun liitto ja luottamusmiehetkin tuntuvat välillä olevan työnantajan puolella.

”Olen edelleen sellainen, että nostan epäkohtia pöydälle.”

Minulla on onneksi nyt todella hyvä esimies, yksi parhaista kohtaamisistani. Esimiestyö on sairaalassa mielestäni usein se isoin ongelma. Toki sairaala on muutenkin erikoinen, hyvin hierarkkinen organisaatio. Vanhemmassa polvessa on vielä lääkäreitä, jotka käyttäytyvät ylimielisesti. Mutta suurin osa heistäkin jo tajuaa, että me teemme tiimityötä potilaan eteen.

Vielä on muuten sellaisia hoitajiakin, jotka nousevat takajaloilleen, jos joku potilas kiittää hyvästä palvelusta. ’Ei täällä saa palvelua, täällä hoidetaan potilaita’, he sanovat.

Kyllä me vaan palveluammatissa ollaan. Ehkä nykyiset 80-vuotiaat ovat vielä auktoriteettiuskoisia, mutta kun seuraavat sukupolvet tulevat hoivakoti-ikään, niin he kyllä tietävät oikeutensa. Heitä ei enää voi kohdella miten vain.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla