Kuvat
Panu Pälviä
Zahra ja Amina myös harrastavat auttamista: kumpikin tekee vapaaehtoistyötä.
Zahra ja Amina myös harrastavat auttamista: kumpikin tekee vapaaehtoistyötä.

Amina Alimy pakeni sotaa Afganistanista Suomeen ja opiskeli lähihoitajaksi. Hänen Zahra-tyttärestään tulee lääkäri. Molemmat ovat oppineet, että sitkeys kannattaa. Aisapari-juttusarjassa kaksi työn yhdistämää kertoo havaintoja itsestään, toisistaan ja suhteestaan.

Opiskelija Zahra Alimy, 22:

”Minulla on ollut helppo elämä”

”Haluan työn, jota voi tehdä missä tahansa. Juureni ovat Afganistanissa, ja jos haluan joskus muuttaa sinne, voin tehdä lääkärin töitä myös siellä. Maan jälleenrakennusta edistäisi se, että kaltaiseni, muualla kouluttautuneet ihmiset palaisivat maahan. Suomessa on hyvät edellytykset terveelle elämälle, mutta Afganistanissa ei ole samanlaista terveydenhuoltoa, infrastruktuuria tai hygieniaa.

Auttamishaluni kumpuaa taustastani. Olen joutunut aktiivisesti ajattelemaan sitä, miten onnekas olen. Minulla on ollut ihan superhelppo elämä. Ei tarvitse mennä kuin yksi sukupolvi taaksepäin, ja tilanne on ihan eri. Äitini elämässä on ollut tosi paljon vastoinkäymisiä, vaikeuksia ja sotaa. Vanhemmilleni ja muille afganistanilaisille aikuisille sellaiset asiat ovat todellisuutta, joita lähinnä lukee kirjoista tai katsoo elokuvista. Se pistää miettimään.

Olen tosi ylpeä äidistäni, joka on pakolaisena rakentanut meille hyvän elämän. Tiedän, ettei muutos ole ollut hänelle helppo. Hän oli Suomeen tullessaan kolmen pienen lapsen äiti, eikä osannut yhtään kieltä, mutta halusi silti opiskella. Kun äitini ryhtyy johonkin, hän tekee sen myös loppuun. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Luulen, että äitini ja isäni ammatit ovat alitajuisesti vaikuttaneet siihen, mille polulle olen lähtenyt. Isäni on lääkäri ja äiti lähihoitaja. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Opiskelin lukiossa kemiaa ja biologiaa, ja lääkärin ammatti tuntui sopivalta jatkumolta niille. Lääkäreille on myös varmasti töitä.

Kun kerroin, että lääkärin ammatti kiinnostaisi minua, äitini kannusti. Hän sanoi, että jos haluan tätä, niin kannattaa yrittää. Kulttuuriimme liitetään usein stereotypia, että vanhemmat painostavat lapsiaan ammatinvalinnassa. Olen tosi iloinen, etteivät minun vanhempani tehneet niin. Silti uravalintaani vaikutti se, että uskoin vanhempieni olevan siihen tyytyväisiä. Minulle on tärkeää, ettei vanhempieni tarvitse murehtia tai olla huolissaan tulevaisuudestani. 

Oma etu pitää kuitenkin pistää etusijalle. Jos minua olisi kiinnostanut enemmän joku muu ammatti, olisin valinnut sen. 

Hain lääkikseen tosissani vasta toisella kerralla, mutten päässyt. Kun olin jo kerran panostanut hakuun, en halunnut enää luovuttaa. Kotona lohdutettiin, mutta asiasta ei tehty isoa numeroa. Kahden välivuoteni aikana ehdin sijaistaa vanhassa koulussani, tehdä lastenhoitokeikkaa, työskennellä Hesburgerissa ja toimia järjestöissä.

Kolmannella kerralla onnistuin. Olin ajatellut, että lääkikseen pääseminen olisi ihan mahdotonta, joten tavoitteen saavuttaminen antoi tosi paljon itsevarmuutta. Samalla se oli tilaisuus rikkoa stereotypioita. Harva odottaa minun edes osaavan suomea. Nyt saan osoittaa, että kyllä mekin pystymme ja kouluttaudumme.

Haluan kouluttautua pitkälle ja olla mahdollisimman hyvä lääkäri. Suomessa minulla on kaikki valmiudet siihen. Ainoa syy, miksen pääsisi tavoitteisiini, on minä itse: etten yritä tarpeeksi.

Zahra ja Amina juttelevat joka päivittäin.
Zahra ja Amina juttelevat joka päivittäin.

Minulle mikä vain on ollut mahdollista. Äidilläni on ollut ihan erilaiset lähtökohdat. Hänen valintojaan ovat ohjanneet pikemminkin ympäristö ja elämäntilanne. Lähihoitajaksi opiskeleminen oli hänelle se, mikä osui kohdalle. Äidin haaveena oli joskus olla opettaja ja tavallaan hän tekeekin sitä nyt päiväkodissa. En yhtään vähättele sitä, mitä hän nyt tekee, mutta olen varma, että jos hänen elämäntilanteensa olisi ollut toisenlainen, hän olisi opiskellut pitkäjänteisemmin. 

Välillä äiti kokee olevansa erilainen kuin muut ja on epävarma. Jos hän on mielestään vaikka sanonut jonkin sanan väärin, hän jää miettimään sitä tosi pitkäksi aikaa. Sellaisissa tilanteissa hän tulee aina puhumaan minulle, ja minä olen kuuntelijan ja lohduttajan roolissa. 

On kivaa, että äiti luottaa ja arvostaa mielipidettäni, mutta välillä olen sitä mieltä, että hän miettii turhaan. En kuitenkaan sano hetkittäisestä turhautumisestani ääneen. Kehotan vain äitiä olemaan itsevarma ja luottamaan siihen, mitä tekee.

Äiti on meistä tosi paljon tunnollisempi. Minua ei haittaa, jos vaikka myöhästyn kerran luennolta. Silloin, kun äitini kulkee töihin bussilla, hän pitää huolen, että seisoo pysäkillä kymmenen minuuttia etukäteen. Toivoisin, että minäkin olisin yhtä skarppi.”

Lähihoitaja Amina Alimy, 42:

”Onneksi Zahra ei ole kokenut sotaa”

”Zahra on seurannut jalanjälkiäni monessa asiassa, ja olemme usein samaa mieltä. Zahra haluaa viettää normaalia elämää ja olla hyvä ihminen yhteiskunnassa; opiskella, saada lapsia ja auttaa ihmisiä. Monet nuoret tytöt sanovat nykyään, etteivät halua lapsia tai miestä. Tai että he eivät halua tehdä töitä tai opiskella. Zahra on vahva ja valmis tekemään töitä. Hän hyväksyy, että työnteko kuuluu elämään.

Yritän olla sellainen äiti, joka ei pakota lastaan mihinkään. Lapseen pitää luottaa ja hänelle pitää antaa aikaa. Minäkin olen luottanut Zahraan. Olen aina sanonut, että hänen pitää mennä opiskelemaan sitä, mitä hän itse haluaa. Tämä on hänen elämänsä.

Se, että Zahran isä on lääkäri, on vaikuttanut paljon hänen ammatinvalintaansa. Mutta jos Zahra olisi mennyt vaikka ammattikorkeakouluun opiskelemaan, sekin olisi ollut minulle ihan ok.

Kun Zahra ei pariin vuoteen päässyt opiskelemaan, sanoin aina, että sinulla on vielä aikaa. Sinä osaat ja pärjäät. Olen tukenut tekemällä ruokaa ja kannustanut, että kyllä sinä pääset kouluun. En halunnut sanoa, että aikasi meni ohi tai mikset opiskele kunnolla, koska tiesin, että Zahra oli koko ajan opiskelemassa.

Zahra on vahva tyttö ja persoona. Jos hän haluaa jotain, hän yrittää aina päästä siihen loppuun asti, eikä kyllästy helposti. Kolmantena vuonna hän pääsi opiskelemaan. Olen ylpeä, että hän saavutti sen, mitä oli itse halunnut. Se oli elämäni paras päivä.

Olin totta kai todella iloinen, että Zahra pääsi vieläpä Helsinkiin. Olin ollut vähän huolissani, että hän lähtee eri kaupunkiin. Zahra on minulle läheinen ihminen, ja minulle olisi ollut vaikeaa, jos olisin nähnyt häntä vain kerran viikossa.

Zahra on kasvanut täällä Suomessa turvallisessa ympäristössä, minulla oli ihan erilainen, vaikea lapsuus. Kasvoin sodassa ja koin paljon pahoja asioita. Kun olin pieni, taloomme osui raketti, ja on ihme, että perheeni jäi eloon. Jouduimme myös monta kertaa pakenemaan kotoa, kun talibanit tulivat. Silloin ihmiset juoksivat ja huusivat pelosta. Aina pommin räjähtäessä kaikki heittäytyivät maahan.

Onneksi Zahra ei ole kokenut samanlaista. Sodan vaikutukset näkyvät arjessani ja jaksamisessani edelleen.

Vuonna 2000 Afganistanissa oli tosi vaikea tilanne, ja meidän oli sodan takia pakko lähteä kotimaastamme pois. Olin opiskellut lukiossa, mutta opinnot jäivät vähän kesken, kun talibanit tulivat, ja me pakenimme Suomeen. En tiennyt etukäteen, missä Suomi sijaitsee.

Aloitimme Suomessa kaiken alusta. Kaikki lähiomaiset, äiti, isä sukulaiset ja sisarukset, jäivät Afganistaniin.

Sopeutuminen oli aluksi hankalaa, koska muutos oli niin suuri. Pimeys ja kylmyys olivat minulle uutta, kuten myös kulttuuri ja suomalainen elämäntapa.

Suomessa kaikilla kansalaisilla on samat oikeudet. Silloin kaksikymmentä vuotta sitten Afganistanissa elämä pyöri miesten ympärillä, ja heitä arvostettiin enemmän kuin naisia. Naiset eivät saaneet lähteä edes kotoa ilman miestä, ja meidän oli pakko käyttää burkaa. Koska oli sota, en ollut myöskään saanut kunnollista opetusta.

Suomessa valtion työntekijät eivät olleet korruptoituneita ja köyhistä huolehdittiin. Mutta ennen kaikkea täällä vallitsi rauha. Afganistankin voisi kukoistaa, jos siellä ei olisi sotaa.

Zahra on äitinsä paras ystävä.
Zahra on äitinsä paras ystävä.

Luulen, että Zahra on tyytyväinen, että hänen äitinsä käy töissä. Minulla on omat tulot, maksan veroja ja autan perhettäni myös taloudellisesti.

Suomeen tultuamme olin aluksi vain kotona, koska meillä oli kolme pientä lasta. Vuoden päästä kävin suomen kielen kurssin. Kun kaverini näki lehdessä ilmoituksen lähihoitajakoulusta, hain ja pääsin. Aloitin opinnot vuonna 2003.

Opiskelu oli alussa vaikeaa, koska suomen kieleni oli huonoa. Mieheni yritti, että pääsisin Suomessa lukioon ja sitten sieltä eteenpäin. Lukio kuitenkin pelotti minua kieliongelman takia ja päätin, että opiskelen ensin lähihoitajaksi ja jatkan sitten opintoja. Jäin kuitenkin lähihoitajaksi.

Valmistuin joulukuussa 2005 ja pääsin heti tammikuun alussa 2006 töihin päiväkotiin. Siinä auttoi itsevarmuus. Piti ajatella, että olen ihminen ja osaan olla yhteydessä suomalaisten kanssa.

Mieheni ja perheeni ovat myös auttaneet paljon.

Olen ollut nyt samassa työpaikassa noin 13 vuotta ja viihtynyt todella hyvin. Parasta on nähdä, kun lapset kasvavat, oppivat puhumaan ja kävelemään.

Sijaispula on töissä välillä haastavaa. Ja melu. Välillä, kun on ollut raskas päivä ja jokin harmittaa minua, juttelen Zahran kanssa. Hän on luotettava, kuuntelee rauhallisesti ja halaa. Se helpottaa paljon.

Vaikka minä olen äiti, tarvitsen välillä Zahran tukea. Hän on paras kaverini.

Puhumme Zahran kanssa päivittäin. Hän kertoo minulle aina, miten koulussa menee, missä hän on hyvä tai onko hän on saanut uusia kavereita. Minä olen vähän herkkä, Zahra on rauhallisempi. Välillä suutun, jos Zahra ei vastaa puhelimeen, vaikka olen lähettänyt hänelle viestin tai soittanut monta kertaa. Meillä ei kuitenkaan kestä pitkään, kun sovimme. Silloin saan kukkia ja suklaata Zahralta.

Yritämme molemmat Zahran kanssa aina auttaa ihmisiä ja teemme paljon vapaaehtoistyötä. Kun aloitin yhdessä järjestössä rahastonhoitajana ilman aiempaa kokemusta, pyysin Zahran näyttämään, miten tietokoneella käytetään tarvittavia ohjelmia.

Uskon, että Zahran ahkeruudesta, kärsivällisyydestä ja rauhallisuudesta on hyötyä kaikissa elämäntilanteissa. Esimerkiksi huivin käyttö ei häiritse häntä yhtään. Vaikka elämässä tulee vastaan ongelmia, hän ei ota niitä vakavasti tai sorru valittamiseen. Uskon, että Zahrasta tulee hyvä lääkäri.”

Ketkä?

Päiväkodissa työskentelevä lähihoitaja Amina Alimy, 42, ja Helsingin yliopistossa lääkäriksi opiskeleva Zahra Alimy, 22 ovat äiti ja tytär. Molemmat tekevät myös vapaaehtoistyötä.

Asuvat Espoossa. Perheeseen kuuluu lisäksi isä ja kolme muuta siskosta, joista vanhin asuu ja opiskelee lääkäriksi Ruotsissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla