Kuvat
Ninna Lindström
Maria Hakkarainen ei ole viime vuosina ollut kesälomailija.
Maria Hakkarainen ei ole viime vuosina ollut kesälomailija.

Maria Hakkaraiselle yrittäminen on tapa ratkaista ongelmia. Ensimmäisen firmansa hän perusti, kun piti saada itselle töitä. Toisen, jotta lapsilla olisi tulevaisuus.

Alku on yhtä kitkutusta, ainakin pari vuotta. Rahaa ei tule, mutta sen sijaan tulee takapakkeja ja kokemusta kantapään kautta. Jos sen kestää, jotenkin pärjäilee ja jaksaa tehdä paljon töitä, yritys ehkä alkaa menestyä. Sellaista yrittäminen usein on, ja Maria Hakkarainen, 44, sen tietää: hän on aloittanut oman bisneksen jo kaksi kertaa. Ensimmäinen yritys oli siivousfirma, toisen ideana on opettaa lapsille koodausta ja robotiikkaa.

Uudempi yritys, Robbo, on neljä vuotta vanha, ja sen hankalimmat alkuajat vaikuttaisivat nyt olevan ohi. Työ alkaa tuottaa, ja tämän vuoden alussa Maria uskalsi luopua siivousfirmasta. Moni asiakas yllättyi, kun tuttu siistijä laittoi normaaliin tapaan mattoja paikalleen, mutta totesi sitten lopettavansa nämä hommat ja vaihtavansa it-alalle.

– Oli ihanaa sanoa, että vaihdan alaa. Olen kuitenkin sielultani enemmän insinööri.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Aika aikaa kutakin

Kuluva kevät on ollut vaikeaa aikaa Mariankin firmalle. Kerhotoiminta keskeytettiin, myynti pysähtyi kuin seinään ja palkat piti puolittaa. Toisaalta, online-kerhoja saatiin käyntiin nopeammin kuin uskottiinkaan ja Maria on taas optimistinen. Kotisiivous on takanapäin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Siivousfirma oli hyvä yritys ja sopi elämäntilanteeseen silloin. Nyt ei vain enää riitä aika.

Maria ei ole koulutukseltaan alun perin siistijä eikä koodari: hän on materiaalitekniikan insinööri, Pietarin teknillisestä korkeakoulusta valmistunut. Marian lapsuudessa kotikaupungin nimi oli vielä Leningrad.

– Neuvostoliitossa kaikki lapset halusivat avaruusmiehiksi, lääkäreiksi tai poliiseiksi. Minä piirsin hyvin ja harkitsin taidekoulua yhtenä vaihtoehtona.

Toinen lempipuuha oli vaarin kanssa puuhailu. Marian vaari rakensi työkseen laivoja tehtaalla, ja vapaalla hän teki aina jotain käsillään: korjasi polkupyörää tai rakensi taloa.

– Minusta oli kiinnostavaa katsella hänen tekemistään. Mietin vaarin kanssa, miten mikäkin ongelma kannattaisi ratkaista, ja sitten kokeiltiin käytännössä. Siksi minusta kai tuli insinööri.

"Neuvostoliitossa kaikki lapset halusivat avaruusmiehiksi, lääkäreiksi tai poliiseiksi."

Maria pääsi opiskelemaan insinööriksi, ja vuosituhannen vaihteessa hänellä oli tutkinto ja oman alan työpaikka vaateteollisuuden parissa. Elämä ei kuitenkaan ollut vielä valmis: Maria tapasi suomalaisen miehen, rakastui ja muutti Suomeen. Venäläinen diplomi ei Suomessa kelvannut, eikä alan työpaikkoja ollut.

– Suomessa ei ollut tekstiiliteollisuutta, joka olisi ollut minun osaamisalani. Yhtäkkiä minulla ei ollut uraa eikä kavereita vaan kaksi pientä lasta ja mies, joka oli koko ajan töissä.

Kaikki piti aloittaa alusta. Maria päätti, että opiskelut saivat riittää. Töitä oli löydyttävä muilla keinoin.

Ensimmäinen yritys

Maria sai kuin saikin työpaikan. Se oli siivoustyötä Vantaalla, tuntipalkka oli kuusi euroa ja työpäivät keskimäärin 12-tuntisia.

– Olin itse onnellinen uudesta työstä, mutta mieheni sanoi, että tämä ei vetele. Hän ehdotti, että perustaisin oman yrityksen.

Maria ei ole varma, oliko puoliso tosissaan, mutta hän itse innostui: tässähän on kiinnostava projekti. Sopiva ala, kotisiivous, löytyi läheltä omaa arkea. Maria laskeskeli, että siivoustyö joustaisi tarpeeksi, se olisi helppoa saada alkuun, ja hän ehtisi lasten päiväkotipäivän aikana hoitaa yrityksen. Maria perusti toiminimen, hankki välineet ja aloitti.

– Yllättäen asiakkaita tuli nopeasti. He olivat tyytyväisiä ja kertoivat kavereilleen, eikä minun tarvinnut juuri mainostaa.

Siivousyritys toimi juuri niin kuin Maria oli miettinyt. Se sopi elämäntilanteeseen, tarjosi työtä ja työllisti Marian lisäksi pian muitakin. Silti Maria haaveili jostain muusta. Hän halusi oppia lisää, ratkoa uusia ongelmia ja kehittyä. Siivoojana sai välillä myös huomata, että alan arvostus ei ole kohdallaan.

– Toiset asiakkaat suhtautuivat kuin tasaveroiseen ihmiseen ja kohtasivat aina hymyn kanssa. Toiset taas… no, meitä on erilaisia.

Tulevaisuuden taidot?

Kun Marian lapset kasvoivat kouluikään ja alkoivat harrastaa, tuli uutta mietittävää. Mitäköhän heistä tulee isona? Millaisia taitoja tulevaisuudessa tarvitaan?

– Suomessahan on hyvät urheiluharrastukset lapsille. Minunkin poikani harrasti jalkapalloa ja tyttö tennistä. Mutta ei heistä urheilijoita tule. Mietin, voisiko jokin harrastus antaa lapsille enemmän tulevaisuuden taitoja.

Marian mielestä näytti siltä, että koulussa opeteltavat asiat eivät välttämättä ole tulevaisuuden kannalta parhaita mahdollisia. Vieraita kieliä ei tarvitse kohta enää opetella itse: sovellukset ovat pian tarpeeksi taitavia kääntämään. Muutenkin robotiikka tulee kovaa.

– Siihen hommaan ihmisiä edelleen tarvitaan: ihmisiä, jotka osaavat puhua robottien kieltä.

Kun Maria jutteli kavereidensa kanssa ajatuksistaan, idea alkoi kehittyä. Ehkä jo alle kouluikäisille lapsille voisi opettaa koodaustaitoja. Markkinoilla on 3d-tulostettavia robotteja, jotka lapset voisivat saada tekemään mitä haluavat – vaikka seuraamaan perheen lemmikkikoiraa tai tanssimaan. Marian ystäväpiiristä löytyi monen alan osaajia, ja idea lasten koodausopetuksesta alkoi näyttää mahdolliselta. Päätettiin perustaa tiimi yhdessä, ja sillä oli tavoite:

– Kasvattaa lapsista insinöörejä!

”Ei me osata”

Mariasta tuli uuden yrityksen, Robbon, toimitusjohtaja.

– Minä en ole mikään koodari, heitä riittää kyllä. Minä olen se veturi. Osaan miettiä, miten ja missä järjestyksessä asioita tehdään ja ongelmia ratkotaan.

Ensimmäinen ratkaistava ongelma on tietysti raha. Marian tiimi löysi bisnesenkelin Skolkovan yritystapahtumasta, joka on vähän kuin Venäjän Slush. Sen perustaja, suomalainen Pekka Viljakainen, päätti auttaa yritystä. Rahan jälkeen piti miettiä, mitä sillä tehdään.

"Koodareita riittää kyllä. Minä olen se veturi."

Maria alkoi järjestää Robbon toimintaa Suomessa, ja Venäjällä toimii toinen tiimi. Konseptia hiottiin, tilat, välineet ja ohjaajat löydettiin ja kerhot saatiin pyörimään. Espooseen ja Vantaalle on palkattu kerhonohjaajat, jotka tulostavat lasten kanssa omat robotit ja opettavat heille Scratch-ohjelmointikieltä. Koodauskerho sopii Marian mukaan kaikille yli 5-vuotiaille, vaikka monissa kasvattajissa elää vielä ajatus, että koodaus on pojille sopivampaa hommaa kuin tytöille.

– Olemme järjestäneet kouluissa työpajoja, ja sielläkin sen huomaa: tytöt sanovat alussa, että ”ei me osata”. Viidentoista minuutin päästä kaikkien robotit toimivat ja tytöt huomaavat, että he osaavat ihan hyvin.

Robbon koodauskerhoa myydään myös franchising-tuotteena kansainvälisesti.

– Meillä on nyt hirveän hyvä paketti: pedagogiset materiaalit, opetussuunnitelma, offline- ja online-kerhot. Nyt täytyy vain toivoa, että myynti piristyy taas.

Marian alkuperäinen idea lähti omista lapsista, mutta heihin Marian insinööriksi kasvattamisen idea ei vedonnut. He alkavat olla pian aikuisia. Yrittäminen sen sijaan kiinnostaa jo toisessa polvessa: sekä tytär että poika ovat alkaneet puhua kauppakorkeakoulusta.

IT-ympyröissä

”Let me ask you a question. Are you ready for the future?”

Maria on löytänyt itsensä viime vuosina jännittävistä tilanteista, esimerkiksi teknologiatapahtuma Hub.Berlinin lavalta pitämässä esitystä bisneksestään. Aluksi iski paniikki, kun esiintymisvuoroa tarjottiin.

– Ajattelin, että en todellakaan uskalla! Mutta suustani tuli ’kyllä kiitos’. Esityksen alku meni tosi hyvin, mutta aika vain oli liian lyhyt!

8 000 ihmistä näki Marian pitchauksen, ja kun hän palasi hotellille, joku tuntematon tuli kiittämään esityksestä. Seuraava kerta ei enää jännitä yhtä paljon.

Vaikka bisnes on aina palapelin rakentamista, it-bisneksessä on siivousalaan verrattuna eroja. Nykyään Maria matkustelee, bisnespukeutuu ja verkostoituu. Tuttavapiiri on yhtäkkiä kansainvälinen, ja siihen kuuluu oman alansa vaikuttajia.

– Siihen tottuu: kertomaan itsestään kuuluisille tyypeille. En ole ikinä halunnut olla piireissä, mutta olen koettanut kuunnella ja oppia. Sitten verkostoja alkaa vain syntyä.

Jaksaa, kun kiinnostaa

Marialla on koko ajan jokin sähköposti odottamassa vastaamista ja projekti tulilla. Saadaanko syksyksi Suomeen scratch-koodauksen kansainväliset kisat? Milloin käynnistyy Nigerian Robbo-kerho? Robbon olemassaolon aikana Maria on pitänyt yhden loman. Hän oli viime vuonna kaksi viikkoa Espanjassa. Marian mielestä ihminen ehtii ja jaksaa tehdä kaikkea, mikä kiinnostaa, mutta kai silläkin on rajansa…?

– Totta kai olen välillä ajatellut, että nyt annan olla. Tulee epätoivon hetkiä. Mutta sitten otan kupin kahvia ja alan tarpoa taas. Saan onneksi muulta tiimiltä apua, ja olen aika tottunut myös aloittamaan aina alusta. Saan siitä adrenaliinia.

"Minusta Suomessa on ihan hyvä yrittää."

Maria ei oikein lähde valittamaan yrittämisen raskaudesta. Jos stressi uhkaa, hän laittaa saunan lämpenemään. Syksyisin hän lähtee yksin sienimetsään: siellä mieli lepää. Mariaa auttaa jaksamaan myös ajatus siitä, että toinen vaihtoehto yrittämiselle olisi olla jonkun alainen.

– Enemmän minä sittenkin olen yrittäjä. Pienellä rahalla ja vapaalla tässä toki on pitänyt pärjätä, mutta sellaista se on. Minusta Suomessa on ihan hyvä yrittää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla