Kodin Kuvalehti
”Toivoin, että omakin elämäni olisi ollut sellaista kuin Ingallsin perheellä”, muistaa eräs sarjaa lapsena fanittanut. Kuuletko sarjan tunnarin jo korvissasi?
”Toivoin, että omakin elämäni olisi ollut sellaista kuin Ingallsin perheellä”, muistaa eräs sarjaa lapsena fanittanut. Kuuletko sarjan tunnarin jo korvissasi?

Syöpyikö Pieni talo preerialla -sarja sinunkin muistiisi lähtemättömästi? 1970-luvun lopulla alkanut sarja jätti vahvan tunnejäljen. Aina itkettiin!

Yhtäkään sarjan jaksoa ei saanut katsottua loppuun ilman, että silmät olisivat täyttyneet kyynelistä jossain kohdassa. Nellie oli taas ollut ilkeä, mutta lopulta hyvyys voitti ja taas halattiin.

Joillakin oli sarjaa kohtaan viha-rakkaus-suhde: sen sentimentaalinen naivius ärsytti, mutta silti tuttuja roolihahmoja halusi nähdä ja tietää, miten heidän elämänsä etenee. Moni luki teini-iässä myös kirjoja, joihin sarja perustui.

Keski-ikäiset Pieni talo preerialla -fanit kertovat nyt, miksi he muistelevat sarjaa niin suurella lämmöllä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

6 opetusta elämästä, joihin Pieni talo preerialla sai uskomaan

  1. Koti on paikka, jossa kaiken pitäisi illalla olla hyvin. Pieni talo preerialla oli täynnä rakkautta.  Vaikka surut ja murheet painoivat milloin kenenkin mieltä, illalla kaikki oli taas hyvin: isä soitti viulua, ja äiti peitteli sänkyyn. Perhe oli kaikkein tärkein ja toisista huolehdittiin. ”Olisin halunnut olla Laura Ingalls ja asua siellä talossa. Oma elämäni ei ollut niin ihanaa”, kertoo keski-ikäinen nainen.
  2. Rikkaus ei tuo onnea. Sarja sijoittui 1800-luvun lopulle. Ingallsin perhe oli köyhä mutta onnellinen ja eli pienessä talossa, joka riitti heille hyvin. Kodissa oli enemmän onnea kuin vaikkapa rikkaassa kauppiasperheessä, jonka kiharapäinen tytär kauhoi karkkeja itselleen tympeästi hymyillen. Ingallsit ostivat aina velaksi, mutta heille rahaa tärkeämpiä olivat muut asiat, kuten toisten auttaminen ja hyvät käytöstavat. ”Jos joku lapsista ei käyttäytynyt hyvin, isän ei tarvinnut kuin katsoa päin heitä.”
  3. Kadehtiminen ei kannata. Jokin moraalinen opetus oli upotettu jokaisen jakson juoneen: milloin kauppiaan vaimo, rouva Hanson, oli pahansuopa, milloin Laura alkoi kadehtia rikkaampia. ”Isä opetti hänelle, ettei kadehtiminen kannata. Olisin halunnut, että hän olisi ollut minun isäni.”
  4. Kauheista asioista voi selvitä. Perheen vanhin lapsi Mary alkoi tulirokon sairastettuaan menettää näköään ja lopulta sokeutui 15-vuotiaana. ”Muistan sen kauhean hetken, kun Mary sanoi, että minä en näe! Pelkäsin pitkään sen takia tulirokkoa”, muistelee eräs katselija. Mikään suru tai tragedia ei kuitenkaan Ingallseja musertanut, vaan perheenjäsenet tukivat toisiaan. Marynkin elämä jatkui onnellisesti. ”Hän sai rillit ja löysi sokeainkoulusta rakastavan puolison. Sitäkin tragediaa helpotettiin.”
  5. Toisia pitää auttaa. Tämä kantava periaate näyttäytyi sarjassa kaikessa. Opettajatar on todellinen hyvyyden perikuva, kylän lääkäri kaikilla tavoin kunnon mies. Yhdessä jaksossa Charles Ingalls tuo kotiin orvon pojan, jonka perhe myöhemmin adoptoi. Kun kuolemansairas poika haluaa ennen kuolemaansa nähdä meren, hänen unelmaansa autetaan toteutumaan.
  6. Maailmassa on paljon kauneutta. Ingallsien perhe asui Amerikan maaseudulla, jossa he vähän väliä olivat suut hymyssä matkalla jonnekin hevoskärryillä. Maisemia ja perheenjäsenten vaatteita oli ilo ihailla. Hattujen ja mekkojen tyyli toistui kauppojen Sarah Key -tuotteissa, joista tuli todellisia toivelahjoja. Moni muistaa ihailleensa perheen isää Charles Ingallsia. ”Se oli niin komea. Mikä tukka! Katsoin sarjaa lähinnä nähdäkseni hänet.”

Tämä on Kodin Kuvalehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fissä. Lisää Kodin Kuvalehden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/kodinkuvalehti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

saara

Sarjahan perustuu Lauran omiin lapsuusmuistoista kertoviin kirjoihin, toki tv-sarjaksi muokatessa on tullut paljonkin muutoksia mukaan. Ingalssien perhe ym. päähenkilöt ovat siis todellisuudessakin olleet olemassa. Lauran kirjoittamat kirjat olivat mielilukemistani joskus vuosikymmeniä sitten.

Söpöä todellisuutta

Ja paistia riitti joka illalliselle, vaikkei perheellä ollut edes karjaa. Ulkohuusiakaan ei ollut ja polttopuitakin tuinti riittävän vaikkei preerialla ollut juurikaan puita... Oikeasti elämä tuohon aikaan preerialla oli jokapäiväistä hengissä selviytymistä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla