Kuvat
Juha Salminen
ET
Irtisanominen ei katkeroittanut Sonja Virtasta. Työuralta jäi hyviä ystävyyssuhteita.
Irtisanominen ei katkeroittanut Sonja Virtasta. Työuralta jäi hyviä ystävyyssuhteita.

Sonja Virtanen, 61, menetti työpaikkansa ja hoiti iäkkään äitinsä hautaan. Uuden alun elämälleen hän löysi Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnasta.

"Kun minut viisi vuotta sitten irtisanottiin, olin 56-vuotias ja tehnyt liki 40 vuoden mittaisen työrupeaman liikematkatoimistoissa. Aloitin nuorena kesätyöntekijänä Areassa, ja urani päättyi amerikkalaiseen Carlson Wagonlit Traveliin fuusioidussa Kaleva Travelissa.

Noina vuosina alalla tapahtui hurjia muutoksia, kuten nettimyyntiin siirtyminen ja sähköisten varausjärjestelmien kehittyminen.

Lama, lakot sekä Tšernobylin, Aasian tsunamin ja WTC-iskujen kaltaiset tapahtuvat vaikuttivat voimakkaasti, koska matkustaminen on niin sidoksissa lentoliikenteen sujumiseen ja turvallisuuteen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En ollut kovinkaan yllättynyt, kun sain yt-neuvotteluiden tuloksena potkut pitkään hoitamastani palvelupäällikön tehtävästä. Edellisellä kierroksella olin ollut itse irtisanomassa omia alaisiani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Huoli äidistä

Irtisanominen oli iso elämänmuutos. Jouduin jättämään työyhteisön, johon olin pitkään kuulunut.

En silti katkeroitunut, sillä työ oli ollut antoisaa ja jäljelle jäi hyviä ystävyyssuhteita. Toimeentulo luonnollisesti huoletti.

Päätin heti, etten enää yritä takaisin alalle. Vaativa työ isojen yritysten matkapalvelupisteissä oli ollut rankkaa.

Suomen ja Viron päivystysyksiköt olivat alaisuudessani, ja poikkeustilanteet tarkoittivat jatkuvaa varallaoloa. Sitä en jäänyt kaipaamaan.

Sitten yksin asuvalla iäkkäällä äidilläni todettiin muistisairaus.

”Hoidin äitiä intensiivisesti.”

Kuljin Helsingin ja Espoon väliä aluksi vähintään kerran viikossa, mutta sairauden edetessä koko ajan useammin.

En ryhtynyt omaishoitajaksi, mutta käytännössä huolehdin äidistä intensiivisesti kolme vuotta.

Olin läsnä, käytin lääkärissä, tein ruuat ja maksoin laskut. Siivooja äidilläni sentään kävi.

Samoihin aikoihin Eurooppaan iski pakolaiskriisi. Järkytyin tapahtumien ympärillä velloneesta vihapuheesta ja ihmisryhmien epäoikeudenmukaisesta leimaamisesta.

Kun näin kuvat täyteen ahdetuista kumiveneistä, minulle tuli voimakas tarve tehdä jotain auttaakseni.

Satuin Helsingin keskustassa tapahtumaan, jossa vapaa­ehtoisjärjestöt esittelivät toimintaansa.

Jätin yhteystietoni muutamalle järjestölle, kuten Suomen Punaiselle Ristille ja Mannerheimin Lastensuojeluliitolle.

Tausta tarkistetaan

MLL:sta otettiin yhteyttä, ja minut kutsuttiin Uudenmaan piirin koordinaattorin haastatteluun.

Enemmän kuin ammatillista tai muuta kokemusta siinä puntaroitiin hakijan persoonaa ja motivoituneisuutta. Työ on lapsiperheiden arjessa mukana kulkemista, siinä on sen painopiste.

Haastattelun yhteydessä annoin suostumuksen poliisin turvallisuusselvitykselle, jossa tarkistetaan rikosrekisteri.

Se on välttämätön ehto, koska työskentelemme perheiden ja lasten parissa.

”Halusin auttaa nimenomaan maahanmuuttajia.”

Halusin auttaa nimenomaan maahanmuuttajia, kohdata heidät oikeasti enkä pelkästään median välityksellä.

Menin 20 tunnin mittaiselle kummikurssille, jonka suoritettuani minulle osoitettiin ensimmäinen perhe.

Tutustuminen näihin ihmisiin tuotti positiivisia yllätyksiä. Perheessä oli isä, vauvalomalla oleva äiti ja kolme pientä lasta.

Kaiken minkä teimme, teimme yhdessä. Ensimmäisellä tapaamisella joulun alla taisimme leipoa piparkakkuja.

Vielä suruajassa

Vapaaehtoistyö miellytti minua, mutta kun äitini vointi kävi loppua kohden entistä huonommaksi, hän vaati yhä enemmän aikaani.

Perheen tukeminen tuntui siinä rinnalla välillä raskaalta.

Puhelimeni piti olla aina päällä, sillä äiti soitti vähintään kaksi kertaa päivässä.

Hänen mielialansa ei muuttunut millään tavalla, mutta omatoimisuus katosi pala palalta.

”Kotihoito ei toiminut.”

Kotihoidon väki alkoi käydä äidin luona vasta vajaa vuosi ennen hänen kuolemaansa.

Olin yrittänyt saada apua aiemminkin, mutta vaikka äitini oli vanha ja muistisairas, hänellä oli oma tahto, jota ei voinut ohittaa. Pitkään avusta keskusteltiin, samoin vaihtoehdosta muuttaa palvelu­taloon.

En ollut kotihoitoon tyytyväinen, se ei toiminut sovitulla tavalla. Esimerkiksi ruokailu jäi valvomatta.

Tämä vaihe ei onneksi kestänyt kauan. Äitini kuoli viime keväänä 95-vuotiaana. Elän vielä suruaikaa.

Lapset ovat tulevaisuus

Koska minulla ei ole omia lapsia ja kummilapsetkin ovat kasvaneet aikuisiksi, nautin tukiperheen lasten kanssa olemisesta.

He edustavat tulevaisuutta, ja heiltä palaute tulee suoraan.

Minulla on nyt menossa jo kolmas kummipestini, olen kesään asti kummina arabitaustaiselle perheelle.

Kyse on ollut kahden vuoden pestistä, vaikka tavallisesti tukena ollaan vuosi.

Yhteistä kieltä ja sanoja ei aina löydy, vaikka perhe opiskelee suomea.

”Perheen isä tokaisi, että kohta tulee uusi vaimo.”

Kun he olivat muuttamassa, kyselin muuton ajankohtaa. Isä sanoi, että sitten kun uusi vaimo tulee. Kauhistuin, mutta ”vanha” vaimo ja poika istuivat aivan tyynenä vieressä.

Kun selvisi, että isä olikin tarkoittanut avaimia, nauroimme kaikki yhdessä kielikukkaselle. Vaikeimmissa tilanteissa turvaudumme kännykän kielenkääntäjän apuun.

Ruoka on yhteinen kieli

Tapaamme vähintään pari kertaa kuussa, joskus useamminkin.

Viime syksynä kävimme kaverini mökillä poimimassa omenoita, ja hiljattain kutsuin perheen äidin torille kahville. Ei se sen kummempaa ole.

Meitä yhdistää rakkaus ruokaan. On hauskaa, että olen voinut olla ruuanlaitossa avuksi.

Perheen äiti halusi tehdä perinteisiä täytettyjä dolma-viininlehtikääryleitä, mutta viininlehtiä saa Suomessa kaupoista vain suolaliemeen säilöttynä.

Ystävälläni kasvaa pihalla viiniköynnös, ja keräsin syksyllä siitä pussillisen lehtiä. Vein ne perheen äidille.

Seurasin, kuinka hän avasi pussin ja nuuhki lehtiä ilahtuneena. Yhdelle pienet asiat voivat olla toiselle tosi suuria.

”Usein tukea tarvitsevat eniten äiti ja lapsi.”

Minulla on ollut onni saada tuettavakseni kokonaisia perheitä, vaikka usein tukea tarvitsevat eniten äiti ja lapsi.

Perheiden ongelmien taustalla ei välttämättä ole heikko taloudellinen tilanne, vaan enemmänkin turvaverkon puute.

Se voi johtua muutosta vieraalle paikkakunnalle tai muusta elämäntilanteen muutoksesta.

Isovanhemmat ja sukulaiset ovat jossain kaukana, kenties toisessa maassa.

evat Useimmat perheet tulevat neuvolan, koulun tai sosiaalitoimiston kautta.

Kyse voi olla lyhytaikaisestakin tuen tarpeesta esimerkiksi avioerotilanteessa. Perheen nuori saattaa aiheuttaa huolta.

Tilanne ei ole kuitenkaan niin vakava, että se edellyttäisi järeämpiä toimenpiteitä.

Olemme yleensä perheen kanssa vuoden kerrallaan, ja luonnollisesti pestin päättyminen tuo haikean mielen.

Jonkin verran olen viestitellyt perheiden kanssa jälkikäteen, mutta en ole tavannut heitä.

Rajat pitää asettaa itse

Vapaaehtoistyö on minulle henkireikä. Se vie osan ajastani, muuten päiväni täyttävät satunnaiset työt, ystävien tapaaminen ja harrastukset.

Olen jo ilmoittanut, että haluan jatkaa syksyllä uuden perheen kanssa.

Jos sopivaa ei löydy, voin vaikka ryhtyä ystäväksi maahanmuuttajaäidille. MLL:ssa riittää vaihtoehtoja.

Tukihenkilö tarvitsee tietynlaista rohkeutta ja avointa katsetta.

Uskon, että pitkästä työkokemuksestani on ollut hyötyä, koska asiakaspalvelussa kohtasin kaikenlaisia ihmisiä.

”Tehtäväni on neuvoa, ei hoitaa asioita.”

Minulle ei onneksi ole sattunut hankaluuksia. On tärkeätä osata asettaa rajat.

Tehtäväni on neuvoa esimerkiksi virallisten asioiden hoitamisessa, mutta ei hoitaa niitä.

MLL tukee perhekummeja monin tavoin, mutta osa heistä kokee tarvetta käydä läpi tilanteita.

Olen kouluttautunut myös vertaisohjaajaksi. Voimme puhua perheiden asioista vain toistemme kanssa, koska kaikkein tärkeintä on luottamus.

Luottamus luodaan heti ensitapaamisella, johon mennään yhdessä koordinaattorin kanssa.

On tosi herkkä juttu, kuinka perheen luottamus vieraaseen ihmiseen syntyy. Sen arvoinen täytyy sitten myös olla."

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.

 

Sonja VIrtanen

Syntynyt 1958 Helsingissä, missä asuu edelleen.

Työ Tekee vapaaehtois­työtä Mannerheimin lastensuojeluliiton Uudenmaan piirissä.

Harrastukset Talviuinti, mökkeily, ruuanlaitto, käsityöt, lukeminen.

Voimavivut Merellinen luonto, ystävät ja harrastukset, Helsingin Kallion kaupunginosa.

Lasten parhaaksi

Vuonna 1920 perustettu Mannerheimin Lastensuojelu­liitto on valtakunnallinen kansalaisjärjestö, joka edistää lasten, nuorten ja lapsi­perheiden hyvinvointia nojaten vahvasti vapaaehtoisiin.

Uudenmaan piirissä eri-ikäisiä vapaaehtoisia perhekummeja on noin 300. Varsinkin miehiä tarvittaisiin lisää. Kymmeniä perheitä odottaa jonossa.

Toiminta on arjessa yhdessä olemista, kauppahallissa tai vaikka leikkipuistossa käyntiä. Perhekummi ei ole lasten- tai kodinhoitaja, vaan aikuinen kanssakulkija.

mll.fi

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla