Kodin Kuvalehti
Päivi Sappinen on 37-vuotias viestintäyrittäjä ja kolmen lapsen äiti Uudestakaupungista. Hän purkaa ruuhkavuosiaan Nakit ja Mutsi -blogissa. Kuva: Jussi Partanen
Päivi Sappinen on 37-vuotias viestintäyrittäjä ja kolmen lapsen äiti Uudestakaupungista. Hän purkaa ruuhkavuosiaan Nakit ja Mutsi -blogissa. Kuva: Jussi Partanen

Päivi Sappinen tietää, miltä tuntuu, kun aikuinen kommentoi lapsen ylipainoa. Tässä hänen kolme teesiään ulkonäköpuheesta.

1. Pää kiinni lapsen painosta!

”Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä läskittelynimien kirjoa, jota aikuiset päästivät suustaan, kun olin lapsi. Mitä he oikein ajattelivat? Lapselle ei sanota sellaista, niin ei vain tehdä.

Aikuiset saattoivat jutella vähän kuin keskenään, vaikka minä olin paikalla. He sanoivat, että tämä tyttö se on ollut ruoka-aikaan kotona ja puhuivat sadan kilon keijukaisesta. Ajattelivat varmaan, ettei tyhmä lapsi ymmärrä, kenestä tässä puhutaan. Totta kai minä ymmärsin. Ymmärsin olevani vääränlainen.

Olen yrittänyt pitää tosi tarkasti kiinni siitä, etten kommentoi omien lasteni ulkonäköä enkä mollaa omaani heidän kuultensa. Yritän kaikin voimin tehdä selväksi heille ja itsellenikin, että ei ole normaalia keskustella koko ajan ulkonäöstä. Eikö meillä tosiaan ole muuta puhuttavaa? Kun en keksi sanottavaa, haukunpa oman takapuoleni ja naapurin kampauksen, niinkö?

Isoäitini sanoi aina, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, kannattaa olla hiljaa. Siinä on viisautta.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

2. Emme tarvitse laihdutusvinkkejä.

”Voi taivas näitä erilaisten kuurien ja jumpparyhmien ehdottajia. Eivät he varmasti pahaa tarkoita eivätkä tule ajatelleeksi, että voisivat jotenkin loukata. Sitä he kyllä tuntuvat ajattelevan, että lihavat ovat vähän ressukoita: eivät ymmärrä, mitä heidän pitäisi tehdä, etteivät enää olisi lihavia.

”Joku aina muisti sanoa, että Päivihän se syö viimeisen kakkupalan, koska on valmiiksi vähän pyöreä”

Hyvää tarkoittavia vinkkaajia riitti jo lapsuudessani. Jos oli juhlat, joku aina muisti sanoa, että Päivihän se syö viimeisen kakkupalan, koska on valmiiksi vähän pyöreä – tai että Päivin ei ainakaan pidä syödä viimeistä kakkupalaa, koska on vähän pyöreä.

Nyt osaan jo viitata näille kintaalla. Silti joskus tekee mieli vastata, että kiitos, myös me lihavat osaamme valita harrastuksemme itse. Kaikenlaiset kuuritkin ovat meille entuudestaan tuttuja kaalikeittodieetistä aina syömättömyyteen asti.”

3. Paksukin voi olla onnellinen. 

”Joillekin tuntuu olevan vaikeaa sulattaa sitä, että lihava ihminen ei yritä koko ajan aktiivisesti laihtua vaan on ihan tyytyväinen itseensä. Että mitä tuokin paksukainen tuossa istuu ja naureskelee, eikö sen pitäisi mennä jumppaan tai kiloklubiin. Usein asenne kätketään terveyshuolen alle, mutta takana on ajatus, että hoikkuus on se tavoiteltava ja yleisesti hyväksytty olotila.

Minä olen paksu ja kuitenkin onnellinen. Teen töitä, harrastan, minulla on kiva perhe, paljon ystäviä ja tosi hyvä olla. En edes tiedä, mitä painan. Paino ei ole arvojeni top vitosessa tai edes top kympissä.

”En ole kummajainen vaan aivan tavallinen tyyppi, jolla on samanlainen vartalo kuin aika monella muullakin.”

Kehopositiivisuuden nousu on hieno juttu. Nyt jopa somessa näkee monenlaisia vartaloita. Se on auttanut myös minua katsomaan itseäni armollisemmin. En ole kummajainen vaan aivan tavallinen tyyppi, jolla on samanlainen vartalo kuin aika monella muullakin.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 8/2019. Lisää Kodin Kuvalehden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/kodinkuvalehti.

Tirlittan100

Mulle sanoi vieras nainen kun olin sukuloimassa ja otin kakkua , että olen ollut ruoka-aikaan kotona ja käski puntarille. Enkä ollut lihava, mutten laihakaan. Törkeää käytöstä. Olisinpa uskaltanut sanoa vastaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla