Kuvat
Riina Peuhu
Kirjailija Terhi Rannela tiesi heti äitinsä kuoleman jälkeen, että surusta tulisi pitkä.
Kirjailija Terhi Rannela tiesi heti äitinsä kuoleman jälkeen, että surusta tulisi pitkä.

Kirjailija Terhi Rannelan äiti menehtyi yllättäen. – Vanhempansa myötä ihminen hautaa palan itseään.

Miksi äiti ei vastaa puhelimeen? mietti Terhi Rannela soittaessaan äidilleen yhtenä perjantaina.

Ehkä äiti on kaupassa. Tai kylässä tai lääkärissä – ja on unohtanut puhelimen kotiin, Terhi järkeili.

Harvinaista tämä hiljaisuus kyllä oli. Ja se vain jatkui, kun hän koetti päivän mittaan tavoittaa äitiä yhä uudelleen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tampereella asuvan Terhin ja Outokummussa asuvan äidin suhteessa puhelin oli supertärkeä. Kirjailijantöitä tekevä Terhi vaihtoi äitinsä kanssa kuulumisia monta kertaa viikossa. Aina, kun jotakin mukavaa tapahtui, Terhin ensimmäinen vaistomainen ajatus oli soittaa ja kertoa siitä äidille. Silloin, kun suretti tai harmitti, äiti löysi aina oikeat sanat. 69-vuotias nainen oli lämmin, skarppi ja aktiivinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Terhin aviomieskin ihmetteli joskus puhelujen määrää. Miten juttua voi riittää noin loputtomasti?

Yhtäkkinen hiljaisuus sai selityksen illansuussa. Terhin isosisko pyysi naapureita tarkistamaan, oliko äiti kunnossa. Naapuri löysi äidin kuolleena kotoaan. Poliisi soitti ensin isosiskolle, joka kertoi suru-uutisenTerhille.

– Se puhelu vei jalat altani. Tunto kirjaimellisesti katosi raajoista. Aloin huutaa, Terhi muistaa.

Äidin kuolemasta on nyt neljä vuotta. Terhi oli äitinsä kuollessa 35-vuotias.

– Isän kuolema viisi vuotta aiemmin sai minut tarttumaan päiväkirjaan vielä samana iltana. Äidin kuolema taas mykisti, vei sanat hetkeksi kokonaan. Äiti oli minulle paljon isää läheisempi.

Jotakin konkreettista Terhi kuitenkin sai tehdyksi. Otti paksun mustan tussin ja piirsi ristin perjantain päälle.

Hylätyn lapsen kiukku

Sydänperäinen äkkikuolema. Niin sai Terhi lukea virallisista papereista paljon myöhemmin, kuukausia tapahtuneen jälkeen. Se kuulosti epäoikeudenmukaiselta ja julmalta.

Sanapari ei jättänyt Terhiä rauhaan. Se vaivasi, aivan kuten sekin tieto, että äiti oli saanut ensimmäisen, lievän infarktin noin viikkoa ennen kuolemaansa. Minkäänlaisia aiempia sydänongelmia äidillä ei ollut ollut.

– Äiti valitteli puhelimessa minulle selkäkipua, kävi akupunktiossa ja lääkärissäkin viimeisinä elinpäivinään. Kukaan ei kuitenkaan tajunnut, että ongelma oli sydämessä, josta kipu heijastui selän puolelle, Terhi kuvailee.

Viimeisen kerran hän vaihtoi äidin kanssa WhatsApp-viestejä torstai-iltana. Silloin äiti kertoi olevansa jalkeilla, olon tuntuvan ehkä jo aavistuksen paremmalta.

– Kehotin häntä menemään saunaan. Jälkeenpäin olen miettinyt paljon sitä, nopeuttiko saunominen toisen kohtauksen tuloa. Tiedän, että on hyödytöntä tuntea syyllisyyttä. Silti kannoin sitä tunnetta pitkään.

Surun ja syyllisyyden lisäksi Terhi murehti myös sitä, ettei äiti, ikänsä yksityisyrittäjänä suutarin ammatissa ahertanut nainen, saanut nauttia ansaituista eläkepäivistään kuin puolisen vuotta.

Ja sitä, ettei saanut koskaan tilaisuutta hyvästellä äitiä, kiittää kaikesta ja pitää kädestä.

Ehkä vähän yllättäen surun ja menetyksen tunteisiin sekoittui myös suuttumusta.

– Tunsin hylätyn lapsen kiukkua: miksi teit näin, äiti? Miksi menit kuolemaan? Ei tällaisesta ollut mitään puhetta, Terhi sanoo.

– Välillä ajattelin, että tämän täytyy olla erehdys. Ei näin ollut tarkoitus käydä. Meillä piti olla edessä vielä monta hyvää yhteistä vuotta.

"Piti hyväksyä se, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Elämä ei ole meidän hallittavissamme."
"Piti hyväksyä se, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Elämä ei ole meidän hallittavissamme."

Toisinaan Terhistä tuntui siltä, että äiti oli ihan lähellä häntä, kuin ohuen lasin takana, jota kumpikin hakkasi omalta puoleltaan pääsemättä toisen luo.

– Jo alussa ymmärsin, että tämä tulee olemaan minulle pitkä prosessi, elämän mittainen suru.

Vei kuukausia ennen kuin ristiriitaisten tunteiden alta alkoi löytyä jonkinlainen rauha.

– Piti hyväksyä se, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Elämä ei ole meidän hallittavissamme. Tämä oivallus toi sanat takaisin, auttoi minua muistamaan asioita ja kirjoittamaan äidistä, Terhi sanoo.

– Nyt osaan jo ajatella, että äkkikuolema on omalla laillaan armollinen. Sain pitää äidin viimeiseen puheluumme asti omana itsenään, viisaana ja lämpimänä ihmisenä.

Tavallinen mutta ainutlaatuinen

Terhin menetyksen tunteista syntyi lopulta kirja Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (Karisto).

Se on kertomus surusta ja siitä selviytymisestä, mutta samalla kirja on rakkaudentunnustus eräälle äidille. Työteliäälle ja rakastavalle suomalaiselle naiselle, 1940-luvulla syntyneelle suurten ikäluokkien lapselle.

Terhin äiti oli käsityöihminen, joka oli aina huolissaan siitä, paleliko hänen lapsiaan, ja kutoi heille väsymättä villasukkia.

Hän oli Laila Hirvisaaren kirjojen ja teatterin fani, ja lyhyeksi jääneestä koulupolustaan huolimatta paljon lukeva ja valveutunut ihminen. Älypuhelimen hankittuaan hän ihastui syvästi emojeihin ja Angry Birds -peliin.

Äiti oli myös kiltiksi kasvatettu ja epäitsekäs – vaimo, joka eli vuosikymmeniä autoritäärisen aviomiehensä varjossa.

Muiden silmissä hän oli ehkä tavallinen, mutta kahdelle tyttärelleen ja lapsenlapsilleen täysin ainutlaatuinen ihminen.

– Minulla on rakas puoliso, ihana sisko, upeat siskonpojat ja paljon ystäviä, mutta äitiä ei voi korvata kukaan, Terhi sanoo.

– Kun ajattelen äitiä, ajattelen lämpöä. Ainoa asia, jonka olisin toivonut hänen tehneen toisin, oli meidän tyttärien kasvattaminen liian kilteiksi.

Suru ei tottele

Kosminen yksinäisyyden tunne. Niillä sanoilla Terhi kuvaa äidin menetyksen sisimpäänsä jättämää autiutta.

– Kulttuurissamme suruun liittyy tietynlainen reippauden vaatimus, oletus siitä, että tapahtunut käsitellään nopeasti ja sitten mennään eteenpäin. Vanhempansa kuolemaa surevalle saatetaan esimerkiksi tokaista, että kaikkihan me täältä aikanaan lähdemme. Se ei paljon lohduta, Terhi hymähtää.

– Menetämme vanhempamme vain kerran. Vaikka olemme aikuisia, suhteessa isään ja äitiin olemme aina heidän lapsiaan. Vanhemman myötä ihminen hautaa myös palan itseään, miljoona muistoa lapsuudesta ja nuoruudesta.

"Toisenkin vanhemman menetys pakottaa ihmisen kasvamaan lopullisesti aikuiseksi."
"Toisenkin vanhemman menetys pakottaa ihmisen kasvamaan lopullisesti aikuiseksi."

Suru ei katoa, ei tottele tahtoa tai määräystä eikä noudata mitään ennalta määrättyä kaavaa. Se vain muuttaa vähitellen muotoaan.

– Äidin kuolemasta on nyt neljä vuotta. Joskus näen kadulla ihmisiä, jotka selästä katsoen muistuttavat häntä. Kyyneleet saattavat tulla yllättävissä tilanteissa, Terhi Rannela sanoo.

– Kaipuuni tiivistyy aina lopulta yhteen lauseeseen: olisipa vielä äiti.

Raitamatto ja kukkakupit

Kuoleman jälkeen omaisen pitää nopeasti siirtyä suoritusvaihteelle. On niin paljon selviteltävää – hautajaiset, perunkirjoitus, usein vielä lapsuudenkodin tyhjennys, siivous ja myynti. Terhi antaa äitinsä kuoleman käytännön järjestelyiden sujumisesta kiitosta isosiskolleen, järjestelmälliselle ja johdonmukaiselle esikoiselle. Minkäänlaista riitaa tai erimielisyyttä tilanne ei siskosten välille poikinut.

– Joutavasta tavarasta kiistelyyn ei kannata käyttää energiaa. Viha ja katkeruus vievät ihmiseltä voimia, joita tarvitaan surutyöhön.

– Uskon, että kaikkein viimeksi vanhemmat tahtoisivat lastensa riitelevän turhista.

Nykyään ihmiset konmarittavat ja järjestelevät kotejaan uutterasti ja asuvat kalliissa neliöissä pienissä kaupunkiasunnoissa – kuka edes kaipaa ylimääräistä tavaraa?

– En halunnut tehdä minun ja puolisoni kerrostalokolmiosta Tampereella mitään museota äidin muistolle. Suurin osa hänen irtaimistostaan meni hyväntekeväisyyteen. Pidin vain ne tavarat, joihin liittyi tunnearvoa, ja siskoni teki samoin, Terhi sanoo.

Äidistä muistuttavat nyt oranssikukkaiset Primavera-kupit keittiössä ja äidin tekemä raitamatto eteisen lattialla. Lapsuudenkodin valokuva-albumit odottavat läpikäyntiä varastossa.

– Toisenkin vanhemman menetys pakottaa ihmisen kasvamaan lopullisesti aikuiseksi. Ei ole enää ketään, jolta kysyä, miten asiat pitäisi järjestää tai mitä vainaja olisi halunnut, Terhi sanoo.

– Eniten olen harmitellut sitä, etten koskaan tullut kysyneeksi äidiltä, millaisia hautajaisia hän olisi toivonut tai sitä, mitä hän omasta kuolemastaan ajatteli. Äiti oli niin hyvässä kunnossa, ettei minulle koskaan tullut edes mieleen, että sellainen olisi ajankohtaista.

Lohdutettavasta lohduttajaksi

Suru ja menetys saavat ihmisen usein neuvottomaksi. Miten osoittaa myötätuntoa? Mikä on sopivaa, mikä liian tungettelevaa? Yksiselitteistä vastausta ei ole. Esimerkiksi jenkkielokuvista ja -sarjoista tutun vuokaruokien tuomisen oven taakse Terhi olisi kokenut ahdistavaksi ja epäsuomalaiseksi.

Äidin kuoleman jälkeisinä pitkinä viikkona häntä auttoivat esimerkiksi runot, jotka eräs ystävä kirjoitti käsin paperille ja lähetti hänelle kirjeenä.

Myös suru-uutiselle somessa annetut sydän-emojit hän koki lohdullisiksi.

– Halaus, hyvät käytöstavat ja ääneen lausuttu osanotto auttavat jo pitkälle, Terhi Rannela sanoo.

– Ilahduin myös kukista, joita ystäväni lähettivät, sekä pehmolelukoirasta, joka sai nimekseen Antero.

Siliteltävällä ja syliin sopivalla koiralla oli myöhemmin tärkeä symbolinen merkitys. Kun Terhin ystävä pari vuotta myöhemmin menetti puolisonsa, lohtukoira jatkoi matkaansa uuteen osoitteeseen.

– Kun annoin sen eteenpäin, tajusin vihdoin muuttuneeni lohdutettavasta lohduttajaksi.

Terhi Rannela

*Syntyi 10.5.1980 Outokummussa. Kirjailija, toimittaja ja sanataideohjaaja.

*Kirjoittanut mm. nuortenromaaneja, fantasiatrilogian, historiallisia romaaneja ja kirjoitusoppaita.

*Avioliitossa, asuu Tampereella.

Hienosti kirjoitettu, juuri tuolta varhaisessa eläkeiässä olevan leskiäidin äkillinen menettäminen tuntuu. Kunpa olisikin ollut vielä vuosia jäljellä, yhteisiä juttuja, vaan nyt ne on tempaistu iäksi pois. Ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä - se todella sattui sydämeen. Vielä kun isän kuolinvuoteella luvattiin pitää äidistä huolta - sattuu vielä enemmän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla