Minna Rytisalon esikoiskirja Lempi oli huikea menestys. Uudessa romaanissaan Rouva C. hän kertoo Minna Canthista nuorena naisena, ystävättärenä ja vaimona. ”Minusta Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina on ihana”. Rytisalo sanoo. Kuva: Gummerus
Minna Rytisalon esikoiskirja Lempi oli huikea menestys. Uudessa romaanissaan Rouva C. hän kertoo Minna Canthista nuorena naisena, ystävättärenä ja vaimona. ”Minusta Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina on ihana”. Rytisalo sanoo. Kuva: Gummerus

Minna Rytisalon Rouva C. on yksi tämän syksyn odotetuimpia romaaneja. 

Kaikki suomalaiset tietävät Minna Canthin tarinan, mutta päätit silti tarttua siihen vielä kerran. Miksi kirjoitit romaanin Rouva C.? 

”Minna Canth on aina esitetty suomalaisen kirjallisuuden tomerana ja kivijalkamaisena hahmona, mutta halusin lisävalaistusta siihen kuvaan. Minua myös ihmetytti, ettei kukaan ollut aiemmin kirjoittanut hänestä taiteilijaromaania. Tuntui, että jonkun täytyy se tehdä!”

Miten uskalsit kirjoittaa fiktiota historiallisesta henkilöstä? Pelottaako, että joku lukija suuttuu siitä, miten menet hänen päänsä sisään?  

”Ei pelota. Ajattelen, että kyse on kunnianosoituksesta. Uskon, että jos faktat ja elämän maanmerkit ovat riittävän hyvin hallussa, voi päästää irti. Emmehän me oikeasti voi tietää, mitä Minnan mies Ferdinand sanoi kosiessaan, sillä juuri mitään kirjeenvaihtoa tai päiväkirjoja ei ole jäljellä. ”

Niin, Ferdinand! Minnan opettaja, joka sai ensin rukkaset, mutta  josta tuli hänen siippansa. Romaanisi esittelee Ferdinandin ihan uudessa valossa. 

”Minusta Minnan ja Ferdinandin rakkaustarina oli ihana! Aiemmin Ferdinand on esitetty dominoivana ja mustasukkaisena aviomiehenä, mutta kaikki faktat puhuvat sitä vastaan: hehän toimittivat yhdessä lehtiä, ja Minna kirjoitti kertomuksia ja novelleja jo miehen eläessä.

”Halusin kuvata onnellista avioliittoa, joka kestää pitkään.”

Halusinkin kuvata onnellista avioliittoa, joka kestää pitkään ja jossa kaksi ihmistä löytää toisistaan kodin. Siinä oli myös intohimoa: syntyihän lapsia säännöllisesti kahden vuoden välein.”

Kaksi intohimohommaa

Mitä muuta yhteistä Minna Canthilla ja sinulla on kuin etunimi ja opettajan ammatti? 

”Olen muuten ihan oikeastikin saanut nimeni Minna Canthilta. Äidilläni oli ihan muu nimi mielessä, mutta isoäitini, maatalon emäntä Pelkosenniemellä, ehdotti, että minut ristittäisiin Canthin mukaan. 

Lisäksi opiskelimme molemmat Jyväskylässä, ja sattumalta luokkahuoneeni Kuusamon lukiossa on nimetty Canthiksi. 

”Kumpikaan meistä ihan hirveästi välitä, mitä muut meistä ajattelevat.”

Uskon myös, ettei kumpikaan meistä ihan hirveästi välitä, mitä muut meistä ajattelevat. Minä en jännitä kirjani kritiikkejä, vaan asenteeni on aika lailla, että ihan sama. Olen itse tyytyväinen, ja hyvä näin.”

Esikoiskirjasi Lempi sai kyllä osakseen niin paljon hehkutusta, ettei olisi ihme, jos toisen teoksen kirjoittaminen olisi tuottanut paineita. 

”Olisi varmasti vaikeaa olla tyhjän päällä kirjan valmistumisen jälkeen ja ihmetellä, mitä seuraavaksi. Mutta minä olen opettaja, se on työni nyt, joten säästyn tuolta huolelta.

Tiesin aina, että haluan opettajaksi, joten nyt minulla on kaksi intohimohommaa. Lukiolaisten kanssa on ihana touhuta.”   

Minkäköhän asioiden puolesta Minna tänään taisteli?

”Luultavasti aika samojen. Hän saattaisi olla osittain pettynytkin siihen, miten hitaasti asiat ovat muuttuneet.

”Hän saattaisi olla pettynytkin siihen, miten hitaasti asiat ovat muuttuneet. ”

Emme vieläkään ole siinä pisteessä, että ihmiset voisivat olla pelkästään ihmisiä, vaan luokittelemme toisiamme aina jonkun piirteen, vaikkapa sukupuolen tai aseman perusteella.”

Crazy Rich Asians -uutuuselokuva on hauska ja koskettava. Siinä on niin paljon kiinnostavia yksityiskohtia, ettei yksi katselukerta edes riitä kaiken bongaamiseen.

On aina mukava yllätys, kun elokuva osoittautuu lähestulkoon mestariteokseksi, vaikka siltä on odottanut aivan jotain muuta. Crazy Rich Asians on juuri tällainen tapaus.

Romanttiset komediat ovat yleensä aika kliseisiä. Niin on myös Crazy Rich Asians. Kliseet tosin voi tehdä monella tavalla. Leffa perustuu Kevin Kwanin samannimiseen vuonna 2013 julkaistuun kirjaan. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvan perusteella sen voisi päätellä olevan modernisoitu tarina Tuhkimosta, joka nousee ryysyistä rikkauteen. Tarinaan on tietenkin lisätty moderneja twistejä sekä aasialaisia elementtejä.

Elokuvan Tuhkimoa eli Rachel Chuta, yliopistossa kansantaloutta opettavaa nuorta professoria näyttelee Constance Wu. Tuhkimon prinssiä eli Kiinasta Singaporeen saapuneen megarikkaan suvun perijää Nick Youngia näyttelee Henry Golding (jonka voi nähdä myös Missä on Emily? -elokuvassa). Rachel ei tosin tiedä, että Nick on sikarikas. Hän on kuitenkin komea ja maanläheinen kaveri, eikä vaikuta mitenkään erilaiselta kundilta.

Pian tulee tilaisuus lähteä Singaporeen Nickin parhaan kaverin häihin, joissa Rachelin on määrä tavata poikaystävänsä suku ensimmäistä kertaa. Eihän tapaaminen tietenkään hyvin mene, kuten asiaan kuuluu.

Elokuvan juonenkäänteitä ahmii kuin paremmankin mysteeritrillerin tapahtumia.

Ja sitten alkavatkin ne kliseet. Leffasta löytyvät tietenkin paha äiti sekä sisarukset, joiden vastapainona ovat hyvät sukulaiset ja kaverit. Soppaan on myös lisätty useita stereotyyppisiä hahmoja, joita ei voisi antaa anteeksi, mikäli ohjaaja John M. Chu ei itse olisi kiinalaisperäinen. Niin törkeän yliampuvia osa hahmoista on.

Onneksi elokuva on kirjoitettu niin taitavasti, ettei tuttuakin tutumpi kaava kyllästytä missään vaiheessa, vaan elokuvan juonenkäänteitä ahmii kuin paremmankin mysteeritrillerin tapahtumia. Tämä on ikään kuin se täydellinen iltapäivän saippuaooppera tiivistettynä leffamuotoon. Ja mikä parasta, koko tarina on kuvattu täysin naisnäkökulmasta.

Elokuva on upean näköinen, ja sen näyttelijät ovat loistavia. Miltei kokonaan aasialaisvoimin tehty Hollywood-elokuva kuulostaa erikoiselta, mutta toimii paremmin kuin vastaavat tusinaleffat. Kyseessä on todellinen hyvän mielen elokuva. On tosin varoitettava, että joitakin kohtauksia varten saattaa tarvita nenäliinoja. Etenkin hääkohtaus on yksi elokuvahistorian kauneimmista.

Crazy Rich Asians on ällistyttävän viihdyttävä elokuva, jolle tehdään jo jatkoa, sillä se menestyi sensaatiomaisella tavalla USA:ssa. Eipä tässä itsekään malta odottaa seuraajaa, onhan kirjojakin jo kolme kappaletta.

Crazy Rich Asians **** ½

Peppermint on tylsän kliseinen kostotarina, vaikka Jennifer Garner parhaansa yrittääkin.

Jennifer Garner tähdittää Taken-ohjaaja Pierre Morelin uutta toimintaelokuvaa Peppermint. Tarina on tuttu ja turvallinen, jopa tylsän kliseinen: Riley Northin (Garner) mies ja tytär tapetaan epäonnisen väärinkäsityksen takia. Riley ei saa oikeutta lain kautta, joten hän ottaa sen omiin käsiinsä. Naisvetoinen Taken? Aika pitkälti.

Siinä missä Liam Neeson oli Takenissa samastuttava ja sai katsojan tuntemaan hahmonsa tuskan, jättää Garnerin hahmo toivomisen varaa kaikilla osa-alueilla. Rileylle ei edes luoda inhimillisiä siteitä muihin hahmoihin. Jopa se tärkein, eli koston oikeuttava väline, perhetragedia jää etäiseksi.

Lopulta Garner tuntuukin vain kostonhimoiselta ja kylmältä sarjamurhaajalta, vaikka hänelle on yritetty kirjoittaa myös jonkinlaista roolia heikkojen ja alistettujen ihmisten auttajana. Tämä onneton juonenkäänne tosin selitetään vain eräässä sivulauseessa ja komean graffitin avulla. Myös varsinaisesta kostosta puuttuu eräänlainen puhdistautumisen tunne, katarsis. Kosto ei merkitse lopulta mitään muuta kuin jatko-osaa. Pettymys.

Vaikka Garner on fyysisesti vakuuttava, ei hän kykene luomaan hohtavan kirkasta tähtiauraa ympärilleen. Eipä hänelle kyllä edes anneta työkaluja (paitsi erilaisia ampuma-aseita), joiden kanssa työskennellä. Myös vastanäyttelijät kompuroivat yrittäessään toistella tönkeröä dialogia.

Suurin ongelma on tietenkin ala-arvoisessa käsikirjoituksessa. Se on kuin huonon televisiosarjan pilottijaksoa varten nopeasti tuherrettu luonnos. Garner muuttuu muutamassa vuodessa ase- ja lähitaisteluekspertiksi, joka pistää tusinoittain latinojengiläisiä kylmäksi melko brutaalein keinoin. Yli-inhimillisesti hän pusertaa läpi haavoittumisten, trauman ja kivun.

On kuitenkin hieno huomata, että Hollywood on juuri tällä hetkellä kiinnostunut naisvetoisista toimintaelokuvista: Mad Max: Fury Roadissa ja Atomic Blondessa perseitä potki Charlize Theron, Jennifer Lawrence oli Red Sparrow ja Nälkäpelin Katniss, Egde of Tomorrow’ssa ja Sicariossa nähtiin Emily Blunt ja nyt Garner yrittää hieman siipirikkoisesti luoda omaa imagoaan koston enkelinä. Suurin osa näistä tarinoista on vieläpä ollut erinomaisia. Upea juttu!

Peppermint **