Kovaksi keitetty nukkeyksityisetsivä Phil Philips yhdistää vastentahtoisesti voimansa ihmispoliisi Connie Edwardsin (Melissa McCarthy) kanssa selvittääkseen, kuka murhaa 1980-luvun hittisarjan The Happytime Gang näyttelijöitä. Kuva: SF Film
Kovaksi keitetty nukkeyksityisetsivä Phil Philips yhdistää vastentahtoisesti voimansa ihmispoliisi Connie Edwardsin (Melissa McCarthy) kanssa selvittääkseen, kuka murhaa 1980-luvun hittisarjan The Happytime Gang näyttelijöitä. Kuva: SF Film

Nukkeyksityisetsivä Phil Philips ja ihmispoliisi Connie Edwards (Melissa McCarthy) selvittävät, kuka murhaa hittisarjan The Happytime Gang näyttelijöitä. Huumoria revitään siitä, että söpöt pehmot sikailevat.

Jim Hensonin luomat Muppet-nuket tulivat tunnetuiksi paitsi The Muppet Show -sarjasta myös lapsille suunnatusta opetusohjelmasta Seesamtie. Hensonin poika Brian on jatkanut isänsä työtä Muppettien parissa, mutta hänen ohjaamansa seksikomedia The Happy Time Murders antaa isukille syytä pyöriä haudassaan. Elokuvassa ei sentään nähdä Muppetteja, mutta kyllä kovin niitä muistuttavia huopanukkeja. Onneksi Miss Piggy säästyi tältä nöyryytykseltä!

Juoni parodioi film noir -elokuvia. Kovaksi keitetty nukkeyksityisetsivä Phil Philips yhdistää vastentahtoisesti voimansa ihmispoliisi Connie Edwardsin (Melissa McCarthy) kanssa selvittääkseen, kuka murhaa 1980-luvun hittisarjan The Happytime Gang näyttelijöitä.

Huumoria revitään siitä, että söpöt pehmot käyttäytyvät törkeästi. Idea on tuttu Mark Wahlbergin tähdittämistä Ted-komedioista, joissa aikuisen miehen paras ystävä, suloinen pehmonalle, syytää sovinistisia törkeyksiä. #metoo-kampanjan jälkimainingeissa tämä etäännytys, jossa poliittisesti epäkorrektit repliikit kirjoitetaan pehmojen suuhun, ei tyydyttänyt enää edes leffan tekijöitä itseään.

Melissa McCarthyn henkilöhahmo opettaa toistuvasti elokuvan muille hahmoille, että naisia ei saa huoritella. McCarthy on tehnyt leffan käsikirjoitukseen muutoksia, joskin niin pieniä, ettei hänen panostaan edes mainita elokuvan lopputeksteissä. Kenties juuri nämä kohtaukset ovat näyttelijän käsialaa? Ehkä hän on pyrkinyt niiden avulla siistimään komediaa ja oikeuttamaan siten itselleen ja katsojille, että on mukana niin tunkkaisen seksistisessä kyhäyksessä, että se voisi olla yhtä hyvin tehty 1970-luvun ahtaassa asenneilmapiirissä.

The Happy Time Murders * 1/2

 

Charlie Hunnam on uusi Steve McQueen vankilapakoelokuvan Papillon uusintafilmatisoinnissa.

Franklin J. Schaffnerin vuonna 1973 ensi-iltansa saanut vankilapakoelokuva Papillon on klassikko. Sen pääosia näyttelivät ajan suurimmat miestähdet Dustin Hoffman ja Steve McQueen. Aikalaiskatsojia järkytti, että elinkautisvankien kärsimyksien Ranskan Guayanassa sijainneessa vankilassa kerrottiin pohjaavan tositapahtumiin.

Leffa perustui ranskalaisen rikollisen Henri ”Papillon” Charrièren (s. 1906–1973) vuonna 1969 ilmestyneeseen muistelmateokseen Vanki nimeltä Papillon. Kirja kertoo Charrièren joutuneen työleirille vuonna 1933. Siellä hän ystävystyi väärentäjä Louis Degan kanssa ja ystävykset alkoivat suunnitella pakoa. Muistelmien todenperäisyydestä on sittemmin kiistelty. Se kuitenkin on varmaa, että vuosina 1852–1946 toimineen vankilan olot olivat niin äärimmäisen kurjat, että sinne vuosikymmenten aikana vangitusta 80 000 vangista juuri kukaan ei enää palannut Ranskaan elävänä.

Papillon on taas ajankohtainen, sillä tanskalainen Michael Noer on filmatisoinut elokuvan uudelleen. Rohkea temppu, sillä klassikoihin kajoaminen herättää monissa filmihulluissa närää. Noer ei kuitenkaan ratsasta alkuperäisteoksella, vaan hänellä on tarinaan oma vahva näkemys. Pääosissa nähdään Charlie Hunnam Papillonina ja Rami Malek Degana.

Eniten elokuvat eroavat siinä, että uutuus on huomattavasti verisempi ja raaempi kuin alkuperäinen. Esimerkiksi vankilassa tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa kuvataan avoimemmin. Välillä ohjaajan ote on niin vimmainen, että tulkintaa tekee mieli kehua jopa alkuperäistä paremmaksi.

Erityisesti Noer ansaitsee kiitosta siitä, miten hän kuvittaa Papillonin eristyssellissä kokemat psykoottiset harhat. Sen sijaan, että syytäisi vaivaannuttavia kliseitä, mihin useimmat ohjaajat olisivat varmasti tyytyneet, Noerin harhaiset näyt vakuuttavat.

Noer käyttää elokuvan alkupuolella paljon aikaa varmistaakseen, ettei katsoja vahingossakaan erehdy luulemaan, että Papillonin ja Degan suhteessa on mitään homoseksuaalisuuteen vivahtavaakaan. Eikö miesten välistä ystävyyttä muka voi vieläkään kuvata takomalla ensin katsojan kaaliin, että kyse ei ole mistään muusta? Ja ennen kaikkea: mitä sitten, vaikka olisikin?

Myös Noerin tapa kuvata Papillonin vierailu Hondurasissa ihmetyttää. Onko vielä vuonna 2018 välttämätöntä esittää saari länsimaisen heteromiehen paratiisina ja siellä asuvat naiset eksoottisia alkuasukkaina, jotka hoivaavat tulokasta innoissaan rinnat paljaina?

Papillon *** 1/2

 

Kuva: Warner
Kuva: Warner

Jenni Vartiaisen odotettu uutuuslevy on silkkaa täsmäohjattua tunnekuohua, pohtii kriitikko Mikko Aaltonen.

Jenni Vartiainen on viimeisiä 2000-luvulla uransa aloittaneita artisteja, jotka yhä uskovat albumiin. Vartiaisen neljäs, Monologi, todistaa, että se onkin edelleen toimivin formaatti sellaisille kompakteille kokonaisuuksille, jotka tarkastelevat koko mitassaan tiettyä teemaa.

Vartiaisen kohdalla tämä on kriisiytynyt parisuhde. Se on tietenkin myös teema, jonka viihdeteollisuus ja taide ovat syväpesseet ja sen jälkeen lingonneet läpeensä puhtaaksi. Vartiainenkaan ei löydä aiheeseen tyystin uusia tai yllättäviä näkökulmia, mutta tekstien omakohtainen klangi höristää kuuntelemaan tavallista tarkemmin. Ei tule mieleenkään epäillä, etteikö Vainot-kappaleen tuskainen mustasukkaisuuskokemus olisi henkilökohtainen. Jos ei ole, se on poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettu.

Musiikillisesti Monologi on ehjä kokonaisuus. Katkeransuloisten tuokiokuvien taustalla vuoroin liihotteleva ja vuoroin pumppaava viileä diskobiitti on kuin Vartiaiselle luotu. Juhlasumuun sukeltava Voulez-vou, rajusta seksistä tunnekokemuksen korvaajana kertova Turvasana ja erilleen kasvamista erittelevä Väärään suuntaan ovat musiikillisesti parasta Jenniä toistaiseksi. 

Jenni Vartiainen: Monologi (Warner)

Vierailija

Jenni Vartiaisen uutuuslevy sukeltaa kriisiytyneen parisuhteen ytimeen – ”musiikillisesti parasta Jenniä”

Itse olen kyllä enemmän rumban linjoilla. Ei näitä jaksa oikeasti kuunnella, vaikka niitä tietenkin pakkosoitetaan jkuvalla syötöllä radiosta. Ennen en sentään koskaan vaihtanut kanavaa autoillessa kun Vartiaista tuli kääntyy heti. Mutta mikäs siinä se on makuasia sanoi koira kun muniansa nuoli.
Lue kommentti