Kesäloma ja lomakirja, mikä täydellinen yhdistelmä. Kuva: Shutterstock
Kesäloma ja lomakirja, mikä täydellinen yhdistelmä. Kuva: Shutterstock

Me Naisten arvovaltainen ja kulttuurikylläinen toimitus suosittelee kesälukemista, jonka saa käsiinsä ilman varausjonoja. Näiden kirjojen pariin tekee mieli palata uudestaan ja uudestaan.

Erlend Loe: Supernaiivi

”Tartun Supernaiiviin aina, kun oma oleminen tuntuu hankalalta ja elämä merkityksettömältä. Kepeä ja sympaattinen teos saa eksistentiaalisen kriisin aina ainakin vähän höllentymään. Kirjassa vaihtelevat lystikkäät yksityiskohdat ja rauhallinen pohdiskelu. Yhdistelmä tarjoaa lähes terapeuttista samastumispintaa silloin, kun omassa päässä pyörii turhan ärhäköitä ajatuksia.

Supernaiivin isoin anti jokaisella lukukerralla on se, että teos muistuttaa kaiken kääntyvän lopulta ihan hyväksi. Lisäksi kirja herättää lohdullisen tunteen siitä, ettei ole omien vatvomistensa kanssa yksin. Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän puolivalmiita – ja se on aivan ok.”

Tove Jansson: Kesäkirja

”Palaan usein Tove Janssonin teksteihin. Kesäkirja sopii lomalukemiseksi, Taikatalvi joulunpyhiin. Erityinen suosikkini on novelli Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin kirjasta Näkymätön lapsi ja muista kertomuksia. Sitä ei tosin ehkä kannata lukea myrskyisenä päivänä mökillä. Etenkään, jos on yksin.”

”John Irvingin kieli ja huumori viehättävät, ja hänen tuttujen kirjojensa lukeminen on vähän kuin pitkästä aikaa turisisi jonkun tooooosi vanhan kaverin kanssa.”

John Irving: Ystäväni Owen Meany

”Kodinraivaamisvimmoissani olen hävittänyt suurimman osan kirjoistani, mutta John Irvingin kirjoista en luovu koskaan. Voin lukea monia niistä uudelleen, mutta Ystäväni Owen Meanyyn palaan säännöllisesti. Kuultavakorvainen pikkupoika tuntuu jo niin tutulta hahmolta, että välillä hän tulee mieleen kuin joku oikea tuttava. Joskus saatan lukea romaanista vain pätkiä, ja sen fiilis sekä tapahtumat palaavat mieleen kirkkaina. John Irvingin kieli ja huumori viehättävät, ja hänen tuttujen kirjojensa lukeminen on vähän kuin pitkästä aikaa turisisi jonkun tooooosi vanhan kaverin kanssa.”

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

”Lempikirjani on Tolstoin Sota ja rauha, jonka voisin lukea aina uudelleen. Viimeksi luin sen uutena englanninnoksena, josta minulle vasta selvisi, että Tolstoi kirjoitti kirjan alkuosan ranskaksi, ja syystä. Ylipäätään suuriin rakkaustarinoihin on ihana palata. Olen jo nuorena rakastunut Andrei Bolkonskiin eikä se tunne haihdu.”


Fred Vargas: Pystyyn, kuolleet!

”Ranskalaisen Vargasin dekkarit ovat ihan parasta kesälukemista. Älykkäät teokset ovat täynnä eksentrisiä henkilöhahmoja, sympaattisia käänteitä ja mystisiä murhia. Niiden ei soisi koskaan loppuvan. Onneksi jonkun hetken päästä kirjan voi aloittaa uudestaan alusta.”

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin 

”Lohtuluettavaa ihmiselle, joka koko ajan joutuu keskeytetyksi. Ihania novelleja ja koskettavia kohtaloita. Gavaldan kirjoista jää lämmin olo. Tätä juuri elämä on.”

”Absurdi huumori kestää suurten rakkaustarinoiden lisäksi parhaiten useita lukukertoja.”

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

”Kirjat, joihin on kiva palata, ovat kaikki klassikoita. Joistakin alkuperäiset suomennokset ovat olleet kehnoja. Niinpä esimerkiksi Dostojevskin Rikos ja rangaistus on ollut kiva lukea uudelleen uutena suomennoksena. Sisällön ymmärtää aikuisena eri tavalla kuin nuorena. Myös Anna Karenina näyttäytyy aikuisena ihan eri teokselta kuin nuorena, samoin Mika Waltarin Sinuhe. Eduard Uspenskin Fedja-sedän seikkailut naurattavat aina vain yhtä paljon. Luulen, että absurdi huumori kestää suurten rakkaustarinoiden lisäksi parhaiten useita lukukertoja.”

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

”En lue usein, mutta kun luen, luen aina uudestaan tämän dekkarin. Jotenkin yllätyn aina uudelleen loppuratkaisusta. Juoni on hienosti rakennettu ja tarina vie takaisin lapsuusvuosiin.”

Myös kesän ruokahuolto on pelastettu, sillä kaikki tarpeellinen tieto löytyy näistä kahdesta kirjasta.

Alex Nieminen ja Riikka Sukula: Vege!

”Tästä löytyy kaikki parhaat kasvisruokareseptit! Ihminen ei oikeastaan muita kokkikirjoja tarvitse.”

Yläasteen keittokirja Hyvää pataa: kotitalouden taitokirja

”Tässä kirjassa on kaikki tarpeellinen. Kiisseliohjeet, kaikki parhaat taikinat, mahtava pannukakkuresepti. Ainoa asia, mitä ihmettelen, on puuhaarukan jatkuva käyttö. Miksei puulasta käy? Olen toki silti ostanut puuhaarukan.”

Charlie Hunnam on uusi Steve McQueen vankilapakoelokuvan Papillon uusintafilmatisoinnissa.

Franklin J. Schaffnerin vuonna 1973 ensi-iltansa saanut vankilapakoelokuva Papillon on klassikko. Sen pääosia näyttelivät ajan suurimmat miestähdet Dustin Hoffman ja Steve McQueen. Aikalaiskatsojia järkytti, että elinkautisvankien kärsimyksien Ranskan Guayanassa sijainneessa vankilassa kerrottiin pohjaavan tositapahtumiin.

Leffa perustui ranskalaisen rikollisen Henri ”Papillon” Charrièren (s. 1906–1973) vuonna 1969 ilmestyneeseen muistelmateokseen Vanki nimeltä Papillon. Kirja kertoo Charrièren joutuneen työleirille vuonna 1933. Siellä hän ystävystyi väärentäjä Louis Degan kanssa ja ystävykset alkoivat suunnitella pakoa. Muistelmien todenperäisyydestä on sittemmin kiistelty. Se kuitenkin on varmaa, että vuosina 1852–1946 toimineen vankilan olot olivat niin äärimmäisen kurjat, että sinne vuosikymmenten aikana vangitusta 80 000 vangista juuri kukaan ei enää palannut Ranskaan elävänä.

Papillon on taas ajankohtainen, sillä tanskalainen Michael Noer on filmatisoinut elokuvan uudelleen. Rohkea temppu, sillä klassikoihin kajoaminen herättää monissa filmihulluissa närää. Noer ei kuitenkaan ratsasta alkuperäisteoksella, vaan hänellä on tarinaan oma vahva näkemys. Pääosissa nähdään Charlie Hunnam Papillonina ja Rami Malek Degana.

Eniten elokuvat eroavat siinä, että uutuus on huomattavasti verisempi ja raaempi kuin alkuperäinen. Esimerkiksi vankilassa tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa kuvataan avoimemmin. Välillä ohjaajan ote on niin vimmainen, että tulkintaa tekee mieli kehua jopa alkuperäistä paremmaksi.

Erityisesti Noer ansaitsee kiitosta siitä, miten hän kuvittaa Papillonin eristyssellissä kokemat psykoottiset harhat. Sen sijaan, että syytäisi vaivaannuttavia kliseitä, mihin useimmat ohjaajat olisivat varmasti tyytyneet, Noerin harhaiset näyt vakuuttavat.

Noer käyttää elokuvan alkupuolella paljon aikaa varmistaakseen, ettei katsoja vahingossakaan erehdy luulemaan, että Papillonin ja Degan suhteessa on mitään homoseksuaalisuuteen vivahtavaakaan. Eikö miesten välistä ystävyyttä muka voi vieläkään kuvata takomalla ensin katsojan kaaliin, että kyse ei ole mistään muusta? Ja ennen kaikkea: mitä sitten, vaikka olisikin?

Myös Noerin tapa kuvata Papillonin vierailu Hondurasissa ihmetyttää. Onko vielä vuonna 2018 välttämätöntä esittää saari länsimaisen heteromiehen paratiisina ja siellä asuvat naiset eksoottisia alkuasukkaina, jotka hoivaavat tulokasta innoissaan rinnat paljaina?

Papillon *** 1/2

 

Kuva: Warner
Kuva: Warner

Jenni Vartiaisen odotettu uutuuslevy on silkkaa täsmäohjattua tunnekuohua, pohtii kriitikko Mikko Aaltonen.

Jenni Vartiainen on viimeisiä 2000-luvulla uransa aloittaneita artisteja, jotka yhä uskovat albumiin. Vartiaisen neljäs, Monologi, todistaa, että se onkin edelleen toimivin formaatti sellaisille kompakteille kokonaisuuksille, jotka tarkastelevat koko mitassaan tiettyä teemaa.

Vartiaisen kohdalla tämä on kriisiytynyt parisuhde. Se on tietenkin myös teema, jonka viihdeteollisuus ja taide ovat syväpesseet ja sen jälkeen lingonneet läpeensä puhtaaksi. Vartiainenkaan ei löydä aiheeseen tyystin uusia tai yllättäviä näkökulmia, mutta tekstien omakohtainen klangi höristää kuuntelemaan tavallista tarkemmin. Ei tule mieleenkään epäillä, etteikö Vainot-kappaleen tuskainen mustasukkaisuuskokemus olisi henkilökohtainen. Jos ei ole, se on poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettu.

Musiikillisesti Monologi on ehjä kokonaisuus. Katkeransuloisten tuokiokuvien taustalla vuoroin liihotteleva ja vuoroin pumppaava viileä diskobiitti on kuin Vartiaiselle luotu. Juhlasumuun sukeltava Voulez-vou, rajusta seksistä tunnekokemuksen korvaajana kertova Turvasana ja erilleen kasvamista erittelevä Väärään suuntaan ovat musiikillisesti parasta Jenniä toistaiseksi. 

Jenni Vartiainen: Monologi (Warner)

Vierailija

Jenni Vartiaisen uutuuslevy sukeltaa kriisiytyneen parisuhteen ytimeen – ”musiikillisesti parasta Jenniä”

Itse olen kyllä enemmän rumban linjoilla. Ei näitä jaksa oikeasti kuunnella, vaikka niitä tietenkin pakkosoitetaan jkuvalla syötöllä radiosta. Ennen en sentään koskaan vaihtanut kanavaa autoillessa kun Vartiaista tuli kääntyy heti. Mutta mikäs siinä se on makuasia sanoi koira kun muniansa nuoli.
Lue kommentti