Katja Kallio palaa rakastamiinsa elokuviin yhä uudelleen. Kuva: Elsa Kallonen
Katja Kallio palaa rakastamiinsa elokuviin yhä uudelleen. Kuva: Elsa Kallonen

Katja Kallio on katsonut elokuvia ja kirjoittanut niistä vuosikausia. Parhaat elokuvat herkistävät maailmalle, hän sanoo.

Kirjailija Katja Kallio katsoo elokuvat mielellään monta kertaa. Jotkut elokuvat eivät avaudu yhdellä katsomiskerralla, toisiin hän palaa tietyssä mielialassa.  

– Parhaat elokuvat herkistävät elämälle ja maailmalle, näyttävät ne kirkkaampina ja selkeämpinä ja vähemmän valheellisina. Asghar Farhadin kohtalokuvausten jälkeen en ole oikeastaan kyennyt enää unohtamaan sitä miten valtava vaikutus sattumalla ja muiden ihmisten toimilla on elämääni, Kallio sanoo.

Kallio kirjoittaa elokuvista, näyttelijöistä ja ohjaajista tuoreessa kirjassaan Valkokangastuksia, joka ilmestyy Otavalta 7. helmikuuta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pyysimme häntä nimeämään viime erityisen tärkeitä elokuvia vuosien varrelta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

I, Daniel Blake

”Ken Loachin I, Daniel Blake on järkyttävä selonteko niin sanotun hyvinvointivaltion kansalaisen arvosta.

Elokuvassa on kyse yksilön ja yhteiskunnan välisestä ristiriidasta. Se on minun suuri tarinani, se jota seuraan kaikessa tarinankerronnassa ja myös omassa elämässäni. Se on muodoltaan hieno, läpeensä tyydyttävä elokuva”, Katja Kallio sanoo.

Sound of Music

Sound of Music oli lapsena paras ystäväni. Olin onnellisimmillani, kun sain viettää aikaa sen kanssa. Silloin ei ollut elokuvatallenteita eikä laitteita niiden katsomiseen, mutta minulla oli elokuvan soundtrack lp-levyllä. Kuuntelin sitä, näyttelin itsekseni kaikki roolit ja elin samalla mielessäni elokuvaa.

Se oli yksinäistä touhua. Elokuvan sing-along -näytöksessä pari vuotta sitten oivalsin, että elämäni ensimmäiset 40 vuotta pyrin kauas muista ihmisistä, ja elokuvilla oli tässä eristäytymisessä iso rooli. Kymmenen viime vuotta olen pyrkinyt takaisin muiden luokse. Se pyrkimys konkretisoitui voimakkaasti Sound of Musicin yhteen ääneen laulavan yleisön keskellä.”

Iho jossa elän

”Jotkut elokuvat ovat niin kesyttömiä, että ne pitää kesyttää. Esimerkiksi Pedro Almodóvarin Iho jossa elän on hurja ja harmillinen elokuva, joka lakkasi vaivaamasta minua vasta sitten, kun olin nähnyt sen kolme kertaa. Toiset elokuvat, kuten Frances Ha, ovat kesyjä jo valmiiksi, ja katson niitä uudestaan koska kaipaan niiden seuraa aina tietyssä mielialassa, esimerkiksi kun olen allapäin. Toiset ovat niin upeita ja monisyisiä, että niiden olemus selviää vasta usean katsomiskerran jälkeen, tai ei silloinkaan.”

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla