Me Naiset
|
Martta Kaukonen
Taidekauhuelokuva The House That Jack Built kertoo sarjamurhaaja Jackista (Matt Dillon). Kuva: Nordisk Film
Taidekauhuelokuva The House That Jack Built kertoo sarjamurhaaja Jackista (Matt Dillon). Kuva: Nordisk Film

Lars von Trier on kuin teini, joka kerjää huomiota keinolla millä hyvänsä. The House That Jack Built -elokuvassa väkivalta kohdistuu naisiin, pikkulapsiin ja eläimiin.

Tanskalaisella kohuohjaajalla Lars von Trierillä on tapana provosoida. Ohjaajan uusi 1970-luvulle sijoittuva taidekauhuelokuva The House That Jack Built ratsastaa sarjamurhaajabuumilla. Päähenkilö on Matt Dillonin näyttelemä sarjamurhaaja Jack. Yhtenä Jackin uhreista nähdään Uma Thurman.

Elokuva nousi viime toukokuussa otsikoihin, kun yli sata katsojaa marssi Cannesin elokuvafestivaaleilla leffan ensi-iltanäytöksestä kesken kaiken pois. Miksi? Lähtivätkö he siinä vaiheessa, kun Jack löi yhtä naisuhreistaan tunkilla kasvoihin? Vai vasta silloinko, kun valkokankaalla nähdään groteskia arkistomateriaalia keskitysleirien ruumiskasoista ja päähenkilö vertaa Hitleriä hirmutekoja taiteen suuriin mestariteoksiin?

Elokuvassa seurataan Jackin hurmeisia murhareissuja. Väkivaltaa on paljon. Se on suorasukaista, veristä, realistista ja äärimmäisen sadistista. Elokuvan ikäraja on (K18) – luokitus, jonka edes harvat kauhuelokuvat saavat. Ja kun väkivalta vielä kohdistuu naisiin, pikkulapsiin ja eläimiin, siitä on vaikea olla provosoitumatta. Puhumattakaan kohtauksista, joissa ylistetään natsien hirmutekoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mutta. Yllä kuvattuja kohtauksia lukuun ottamatta elokuva on kuolettavan tylsä. Leffa kestää kaksi ja puoli tuntia. Hyvin suuri osa siitä kuluu Jackin manifestiin. Kohtauksissa Jack luennoi antiikin roomalaiselle runoilijalle Vergiliukselle (Bruno Ganz) maailmankuvastaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Katsoja joutuu ponnistelemaan pysyäkseen hereillä kuunnellessaan pseudofilofista horinaa taiteen ja murhien yhtymäkohdista sekä keittiöpsykologisia teorioita psykopatian luonteesta. Myös Jackin murhat koettelevat katsojan kärsivällisyyttä. Niitä pohjustetaan pitkään eikä itse asiaan tunnuta pääsevän sitten millään.

Von Trier on kuin teini, joka kerjää huomiota keinolla millä hyvänsä. Vaikka osa katsojista äänestäkin jaloillaan, von Trierin ongelma on se, että faneja on vaikeampi sokeerata. Fanit vaativat ohjaajan elokuvilta yhä enemmän sokkiarvoa, mutta toisaalta pätevät sillä, että ovat jo nähneet ”kaiken” eivätkö siksi provosoidu mistään.

Von Trierin tragedia onkin, ettei hän voi ohjata snuffelokuvia eli leffoja, joissa tapetaan ja kidutetaan ihmisiä oikeasti, vaan hän joutuu tyytymään fiktioon. Sillä vaikka fiktioelokuva olisi kuinka sokeeraava hyvänsä, sen voi aina kuitata toteamalla, että ”sehän on vain elokuvaa”. 

The House That Jack Built

Job

Ja toisaalta muilta suomalaisilta kriitikoilta saanut esimerkiksi 4/5* ( kannattaa googlettaa ja lukea). En oikein ymmärtänyt, minkälaista leffaa arvioitsija odotti näkevänsä. Von Trierin leffat ovat aina olleet provosoivia/shokeeravia, mutta samalla ne ovat sisältäneet myös syvällisiä teemoja ja taiteellisia aspekteja ( ja ovat olleet myös kriitikoiden ylistämiä). Kirjoittaja toisaalta valittaa elokuvan pitkäpiimäisyydestä, mutta jos elokuva olisi keskittynyt ainoastaan väkivallalla mässäilyyn niin tuskinpa tämäkään olisi kelvannut. Omasta mielestäni Von Trier on hieman Nietzschen kaltainen henkilöitymä:asettelee kaikki arvot ja normit uudelleen, pilkkaa yhteiskuntaa ja tekee tämän kaiken hienon taiteen muodossa.

Maria A.

Myös Hesarin lyttäävän arvostelun oli kirjoittanut kiihtynyt naiskriitikko. Ei kannattaisi ottaa niin vakavasti. Itse olen ihmis- ja eläinoikeuksien puolustaja, mutta se ei tuota ongelmaa katsoa elokuvaa, jossa ketään ei oikeasti vahingoiteta. Von Trier on virkistävä poikkeus nykyohjaajien joukossa ja tämäkin leffa menee takuulla katselulistalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla