Mielensäpahoittaja (Heikki Kinnunen) saa vaivoikseen 17-vuotiaan Sofian (Satu Tuuli Karhu). Kuva: Solar Films / Marek Sabogal
Mielensäpahoittaja (Heikki Kinnunen) saa vaivoikseen 17-vuotiaan Sofian (Satu Tuuli Karhu). Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

Heikki Kinnunen korvaa Antti Litjan Tiina Lymin ohjaamassa komediassa Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja.

Mielensäpahoittajan (Heikki Kinnunen) emäntä (Petra Frey) kuolee 60 avioliittovuoden jälkeen. Elämä menettää merkityksensä. Onneksi raskaana oleva 17-vuotias pojantytär Sofia (Satu Tuuli Karhu) pälähtää yllättäen Mielensäpahoittajan elämään ja antaa sille uuden sisällön.

Tuomas Kyrön luoma filosofinen yrmyilijä on nähty valkokankailla jo kertaalleen Dome Karukosken vuonna 2014 ohjaamassa romaanifilmatisoinnissa Mielensäpahoittaja. Hahmon toisen tulemisen – Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja – on ohjannut Tiina Lymi. Ohjaajan vaihtumista ei huomaa, sillä Lymi ei ota pesäeroa Karukosken tyyliin. Hyvä niin, sillä uutuutta saa kiitellä samoista ansioista kuin ykkösosaa, ennen kaikkea lakonisesta huumorista, joka ammentaa sukupolvien välisestä kuilusta, näppärästä dialogista ja uskalluksesta käsitellä tunteita täysillä – vaikka välillä lipsahdetaankin patetian puolelle.

Suurin muutos ensimmäiseen osaan verrattuna on Mielensäpahoittajan näyttelijän vaihtuminen. Antti Litja näytteli roolin niin mestarillisesti, että oli vaikea uskoa kenenkään voivan korvata häntä. Heikki Kinnunen näyttää epäilijöille jo elokuvan ensi minuuteilla. Hänen näyttelijäntyönsä on pienieleistä, mutta jokainen yksityiskohta on harkittu.

Elokuvan teemat ovat suuria ja niitä käsitellään koskettavasti. Mielensäpahoittaja ei ole osannut osoittaa rakkautta vaimolleen sen enempää kuin lapsilleenkaan. Puhumattomuus ja tunteettomuus on tehnyt hänen toisesta pojastaan Pekasta (mainio Jani Volanen) kylmän suorittajan, joka kirittää tytärtään Sofiaa yhtä armottomasti kuin itseään. Siirtyykö toksinen vanhemmuuden malli seuraavallekin sukupolvelle vai onko mahdollista antaa anteeksi ja aloittaa alusta? Näitä kysymyksiä elokuva pohtii niin koskettavasti, että teatteriin kannattaa varustautua nenäliinapaketilla. Lopun katarsis tosin saavutetaan liiankin helposti. Mielensäpahoittajan ikiroudan peittämä sydän sulaa turhan kivuttomasti. 

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ****