Paula Vesalan odotettu toinen levy on täällä, mutta kriitikko Mikko Aaltonen olisi kaivannut tähän vuodenaikaan jotain lämmittävämpää.

Paula Vesalan, taiteilijanimeltään Vesalan, toinen sooloalbumi Etsimässä rauhaa on paikoin raskasta kuultavaa. Levyn kappaleissa ei todellakaan juoda salmaria aamunkoittoon ja juhlita festarilta toiselle, kuten PMMP vielä tapasi tehdä. Ehkä sellainen olisikin nelikymppiselle luonnotonta? 

Vesala ainakin kokee keski-ikänsä, omansa tai joidenkin toisten, pohjamutia myöten. Kappaleissa lähdetään, koska päätetään olla ”kestämättä sun vihaa”, epäillään kumppania pettämisestä, etsitään rauhaa muttei löydetä. Melankoliaan hukkuva kuulija alkaa albumin puolivälin paikkeilla odotella valoa tunnelin päähän kuin ensimmäistä pakkaspäivää kolmen viikon matalapaineen jälkeen – turhaan.

Kuningas-diskobilehiletyksessä sentään löydetään rakastumisen huuma, mutta hehkutus kuulostaa albumin alkupuolen synkistelymaratonin jälkeen vain kliseeltä, joka on eksynyt väärään paikkaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mielen valtaa epäuskoinen hölmistyneisyys. Miten popin supermenestyjistämme tuleekin aina näin kamalan ahdistuneita? Ehkä menestys on kirouksista pahin. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kappaleiden synkkiä aiheita alleviivaa kylmä, kolkko ja teollisesti kolahteleva tuotanto. Vaikutelmaa lähestyvästä tai toteutuneesta katastrofista lisää kappaleiden laahaava tempo. Kuvaako se askeleen raskautta silloin, kun tallustaa päivästä toiseen masentuneena, ahdistuneena tai peloissaan? Kovaa ja korkealta välähtävä toivonpilkahdus kasvattaa energiatasoja sentään hetkeksi, kuten kaamoksesta pinnan yläpuolelle nouseva ilonpilkahdus Uusia unelmia osoittaa.

Kokonaisuutena Etsimässä rauhaa tuntuu toteavan: Onnea on turha etsiä, koska sitä ei voi löytää, sillä onnea ei ole. On tyydyttävä rauhaan. 

Tähän vuodenaikaan olisi kaivattu jotain lämmittävämpää, mutta onneksi jo taivallamme kohti kevättä ja valoa.

Vesala: Etsimässä rauhaa

Vierailija

No jo oli huono levyarvostelu.

Mielestäni Paula on sellaisella tasolla, että olisi ihan kiva jos kriitikkokin hieman yrittäisi.

En ole kuunnellut levyä, mutta täytyy sanoa, että odotan ilolla jos suomalainen musiikki alkaa palata kunnolla juurilleen sinne mollivoittoiseen mokomaiseen melankoliaan jossa humalassa itsensä hirttänyt mies roikkuu metsässä korppien nokkiessa silmiä raadon huojuessa tuulessa kuset ja paskat housuissa,  kun elämä on käynyt liian raskaaksi kaikkien yltiöpositiivareiden hymiömaailmassa jossa paskaemoji on jyrkin kannanotto ja sekin on jotenkin söpö...

Maailman onnellisin kansa, vittu kun hävettää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla