Me Naiset
|
Susanna Laari
”Ihmisen minäkuva voi olla uskomattomassa ristiriidassa sen kanssa, miten toinen hänet näkee”, valokuvaaja Outi Törmälä sanoo. Kuvat Törmälän ja toimittaja Venla Rossin näyttelystä Kehtaanko mennä kauppaan?, joka avautuu 5. syyskuuta.
”Ihmisen minäkuva voi olla uskomattomassa ristiriidassa sen kanssa, miten toinen hänet näkee”, valokuvaaja Outi Törmälä sanoo. Kuvat Törmälän ja toimittaja Venla Rossin näyttelystä Kehtaanko mennä kauppaan?, joka avautuu 5. syyskuuta.

Kehtaanko mennä kauppaan? -valokuvanäyttely pohtii naisten kroonista tyytymättömyyttä ulkomuotoonsa.

Inari Aaltojärvi, 42, muistaa, miltä tuntui, kun häntä yläasteen pihalla haukuttiin laudaksi. 

– Se oli rankkaa. Tuntui, etten kuulu joukkoon, hän kertoo. 

Sanavalmis ja kärkevä tyttö ei ikinä mahtunut nätin tytön muottiin. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Olisi pitänyt olla pitkä, kihara tukka. Ja tietenkin vaalea, mutta minä olin tumma eikä auttanut, vaikka miten väkisin yritin, hän sanoo. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aaltojärvi on yksi niistä paristakymmenestä naisesta, jotka halusivat osallistua valokuvaaja Outi Törmälän valokuvaprojektiin.

Törmälä oli työssään huomannut, että joka ikinen kuvattavaksi tuleva nainen vähättelee omaa ulkonäköään ja päätti tutkia asiaa enemmän. 
Hän etsi Facebook-ilmoituksella ulkonäköönsä tyytymättömiä naisia ja sai takaisin vastausvyöryn. 

”Ihmisen minäkuva saattaa olla uskomattomassa ristiriidassa sen kanssa, miten toinen näkee hänet.”

Törmälän kuvat ja toimittaja Venla Rossin haastattelutekstit ovat ensi viikosta alkaen nähtävissä Kehtaanko mennä kauppaan? -näyttelyssä Galleria Lapinlahdessa Helsingissä.  

– En halunnut tehdä superihania kuvia, vaan muotokuvia, jotka eivät millään tavalla osoittele ongelmakohtaa. En aina edes tiennyt, mikä se oli, sillä ihmisen minäkuva saattaa olla uskomattomassa ristiriidassa sen kanssa, miten toinen näkee hänet, Törmälä kertoo. 

Usein tyytymättömyys ei ollutkaan mikään huonojen ominaisuuksien lista, vaan kokonaisvaltainen paha olo, joka muistutti masennusta, Törmälä kertoo. 

Peilistä katsoo äiti

Aaltojärvi on miettinyt ulkonäköasioita koko elämänsä. 

Vastaiskuna ulkoapäin tuleviin nätin ja kiltin tytön odotuksiin hän ajoi teininä hiuksensa kokonaan pois ja myöhemmin värjäsi ne Marlboro-askin punaiseksi.

– Olen tuntenut itseni aina ulkopuoliseksi yhteiskunnan sukupuoli- ja ulkonäkönormeista, mutta keski-ikä ja lapset ovat helpottaneet oloa, Aaltojärvi kertoo. 

Inari Aaltojärvi halusi osallistua valokuvaprojektiin, koska oli aina vihannut valokuvattavana olemista ja halusi haastaa itsensä. Kuva: Outi Törmälä
Inari Aaltojärvi halusi osallistua valokuvaprojektiin, koska oli aina vihannut valokuvattavana olemista ja halusi haastaa itsensä. Kuva: Outi Törmälä

Ulla-Riikka Tapionlinna, 67, on kuvattavien naisten seniori. Hänellä ei elämässään ollut aikaa miettiä ulkonäköä, ennen kuin hänet irtisanottiin vähän ennen eläkeikää.

– Kun katsoin silloin peiliin, näytin ihan äidiltäni. Tunsin itseni syrjään siirretyksi, vanhaksi ihmiseksi ja mietin, että tässäkö tämä nyt oli, Tapionlinna kertoo. 

Siitä alkoi prosessi, jonka aikana Tapionlinna kävi läpi problemaattista äitisuhdettaan. Lopulta hän käänsi tyytymättömyyden moottorikseen. 

– Vielä näyttelyyn otetussa kuvassa olen sitonut tukkani niskasta kiinni, kuten äidilläni oli tapana. Sen jälkeen leikkasin hiukseni lyhyeksi eikä peilikuvasta enää katso takaisin äiti.

Ruma = lahjaton

Näyttelyä tehdessään Rossi ja Törmälä huomasivat, että tyytymättömyys vaikutti yllättävän paljon naisten elämään joka päivä. Se saattoi estää heitä käymästä uimahallissa tai vaikuttaa jopa siihen, mille alalle he elämässään hakeutuivat.

– Me naiset olemme oppineet syyttämään ulkonäköämme erilaisista asioista. Jos meitä ei valita työpaikkaan, ajattelemme, että ’se johtuu varmaan siitä, että olen ruma’, Rossi sanoo. 

Myös Aaltojärvi välttelee paikkoja, joissa kokee erottuvansa androgyynin ulkonäkönsä takia. 

– Väärissä baareissa miehet nimittelevät ja huutelevat minua lesboksi.

Ulla-Riikka Tapionlinna leikkasi pitkät hiuksensa heti kuvauksen jälkeen, sillä ne muistuttivat liikaa hänen äitinsä kampausta. Kuva: Outi Törmälä
Ulla-Riikka Tapionlinna leikkasi pitkät hiuksensa heti kuvauksen jälkeen, sillä ne muistuttivat liikaa hänen äitinsä kampausta. Kuva: Outi Törmälä

Tapionlinnakin käy edelleen silloin tällöin keskusteluja peilikuvansa kanssa. Varsinkin silloin, kun on lähdössä rockkeikalle ja valmistautuu muiden ihmisten kommentteihin.

– Minulta on Tavastian eturivissä kysytty, tarvitsenko vettä. Mutta enää en itse mieti ulkonäköäni tai ikääni. Se on muiden ongelma.

Valokuvaaja Törmälä toivoo, että näyttely avaisi mahdollisimman monen silmät sille, että ulkonäköpaineet ovat yhteiskunnan, ei yksilön ongelma. 

– Tyytymättömyyden tunteet vähenisivät, jos ihmiset uskaltaisivat puhua niistä enemmän, vaikkapa ystäviensä kanssa.

Kehtaanko mennä kauppaan? -näyttely Galleria Lapinlahdessa Helsingissä 5.23.9.2018.

Vierailija

Olen aina ollut niin ulkonäöltäni kuin tyyliltänikin androgyyni nainen, enkä omasta mielestäni ole koskaan sopinut vallitseviin kauneusihanteisiin. En esimerkiksi ole kokenut painetta meikata tai käyttää korkeakorkoisia kenkiä. En myöskään ajele karvojani, en edes säärikarvojani. Mutta jostain syystä en ajattele sitä lainkaan. Eli kehtaan mennä kauppaan ja uimahalliin, enkä voisi vähempää välittää, mitä muut ihmiset ajattelevat ulkonäöstäni.

Omalla kohdallani kuitenkin tiedän, mistä ulkonäköön liittyvä itsevarmuuteni johtuu. Olen näet kotoisin Pohjois-Lapista, ja sukuni naiset ovat aina olleet luonnollisia ja vahvoja ja pukeutuneet käytännöllisesti. Nykyisinkin vain pari sukuni nuorempaa naista käyttää ajoittain meikkiä tai ajelee säärikarvansa. Porometsässä tai järvellä ei ketään kiinnosta, onko naisella ripsiväriä vai ei, eikä kelkkahaalarin alta karvat pahemmin vilku.

Minulla oli siis pienestä pitäen ympärilläni esikuvia, jotka jättivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Siksi en häpeä itseäni, ja miksi häpeäisinkään. Olen ihminen, en mikään photoshopattu mainoskuva.

Vierailija

Ulkonäköpaineita on ollut naisilla ja miehillä kautta historian. Ihmisellä on sosiaalisena otuksena taipumus pyrkiä kuulumaan laumaansa. Vaikka eletään aikaa, jossa yksilöllisyyttä ihannoidaan, taustalla elää se ikiaikainen lauma-, heimoihminen, jolle ulkopuolelle joutuminen on rangaistuksista pahin. Siksihän eristäminen on yksi rankimmista rangaistuksista.

Vaan siihen lauman johtoon eivät koskaan kaikki mahdu, eikä niiden ihannoiduimpien osakaan ole helppo. Kuten sanotaan, huipulle on vaikea kiivetä, mutta alas pääsee helposti. Ihanteet vaihtuva ja muutaman vuoden kuluttua saatatkin olla se, joka sysätään ulos.

Koko ulkonäköpaineiden taustalla saattaakin olla se, kuinka hahmotat paikkasi laumassa. Se kun muuttuu koko ajan. Jos sinulle tärkeintä on olla se nuori ja halutuin, ongelmat ovat edessä. Et voi olla nuori ja halutuin koko ikäsi. Vaan mikäli tunnistat itsesi hyvät puolet, ja kyllä - meillä jokaisella ne on, pystyt tekemään parasta mahdollista sillä mitä on. Samalla se toisten hyväksynnän hakeminen vähenee ja alat olla tyytyväinen itseesi. Huomaamatta toimit siten, että myös ne ulkonäkösi parhaat puolet nousevat esille ilman tarvetta häpeillä huonoja puolia.

Muuten - nykyisin kun katson peilistä, sieltä kasoo minun itseni lisäksi isoäitini. Tietenkin. Onhan meillä samoja geenejä. Eikä se haittaa. Se on vain muistutus siitä, että elämä jatkuu. Jonain päivänä lapsenlapseni katsoo peilistä kuvaansa ja kuvajaisessa välähtää minun piirteeni. Ja hänen lapsenlapsensa näkee hänen piirteensä. Aina kun näen isoäitini piirteet kasvoissani tiedän, suku on se lauma johon kuulun aina, vaikka kaikki muut laumat ja heimot heittäisivät kankaalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla