Kuva: Warner
Kuva: Warner

Jenni Vartiaisen odotettu uutuuslevy on silkkaa täsmäohjattua tunnekuohua, pohtii kriitikko Mikko Aaltonen.

Jenni Vartiainen on viimeisiä 2000-luvulla uransa aloittaneita artisteja, jotka yhä uskovat albumiin. Vartiaisen neljäs, Monologi, todistaa, että se onkin edelleen toimivin formaatti sellaisille kompakteille kokonaisuuksille, jotka tarkastelevat koko mitassaan tiettyä teemaa.

Vartiaisen kohdalla tämä on kriisiytynyt parisuhde. Se on tietenkin myös teema, jonka viihdeteollisuus ja taide ovat syväpesseet ja sen jälkeen lingonneet läpeensä puhtaaksi. Vartiainenkaan ei löydä aiheeseen tyystin uusia tai yllättäviä näkökulmia, mutta tekstien omakohtainen klangi höristää kuuntelemaan tavallista tarkemmin. Ei tule mieleenkään epäillä, etteikö Vainot-kappaleen tuskainen mustasukkaisuuskokemus olisi henkilökohtainen. Jos ei ole, se on poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettu.

Musiikillisesti Monologi on ehjä kokonaisuus. Katkeransuloisten tuokiokuvien taustalla vuoroin liihotteleva ja vuoroin pumppaava viileä diskobiitti on kuin Vartiaiselle luotu. Juhlasumuun sukeltava Voulez-vou, rajusta seksistä tunnekokemuksen korvaajana kertova Turvasana ja erilleen kasvamista erittelevä Väärään suuntaan ovat musiikillisesti parasta Jenniä toistaiseksi. 

Jenni Vartiainen: Monologi (Warner)

Vierailija

Jenni Vartiaisen uutuuslevy sukeltaa kriisiytyneen parisuhteen ytimeen – ”musiikillisesti parasta Jenniä”

Itse olen kyllä enemmän rumban linjoilla. Ei näitä jaksa oikeasti kuunnella, vaikka niitä tietenkin pakkosoitetaan jkuvalla syötöllä radiosta. Ennen en sentään koskaan vaihtanut kanavaa autoillessa kun Vartiaista tuli kääntyy heti. Mutta mikäs siinä se on makuasia sanoi koira kun muniansa nuoli.
Lue kommentti