Vaikka BlaKkKlansman-elokuva sijoittuu 1970-luvulle, siitä löytyy selkeitä viittauksia Donald Trumpiin.

Usko tai älä, mutta tämä tarina on tosi. Afroamerikkalainen poliisi Ron Stallworth (s. 1953) onnistui vuonna 1979 soluttautumaan Ku Klux Klaniin ja jopa pääsemään klaanin jäseneksi. Hän piti yhteyttä klaanilaisiin puhelimitse, ja valkoinen poliisi esiintyi hänenä klaanin tapaamisissa.

Ohjaaja Spike Lee tunnetaan yhteiskunnallisesti kantaaottavista elokuvistaan, jotka käsittelevät usein afroamerikkalaisiin kohdistuvaa rasismia, kuten Do The Right Thing – Kuuma päivä (1989) ja Malcolm X (1992). Lee oli juuri oikea ohjaaja filmatisoimaan Stallworthin uskomattomat muistelmat. Tuloksena on rohkea ja räväkkä BlacKkKlansman.

Suomalaisia elokuva kiinnostanee myös siksi, että mukana on Jasper Pääkkönen.

Lee sortuu välillä helmasyntiinsä eli opettamaan kansankynttilän elkein katsojille afroamerikkalaisten historiaa lynkkauksista Martin Luther Kingin murhaan. Karttakepin heilutuksen antaa kuitenkin anteeksi, sillä amerikkalaisissa koulukirjoissa afroamerikkalaisten historia jää vieläkin enimmäkseen marginaaleihin.

Vakavista teemoistaan huolimatta elokuvan sävy on enimmäkseen kevyt ja viihdyttävä niin kuin rikoskomedian lajityyppiin kuuluukin. Katsoja saa nauraa erityisesti tahattoman koomisesti käyttäytyvien klaanilaisten kustannuksella.

Elokuva on järkyttävällä tavalla ajankohtainen.

Pääosissa nähdään John David Washington Ron Stallworthina ja Adam Driver hänen alter egonaan, poliisi Flip Zimmermanina, jonka on peitetehtävässä kätkettävä juutalaisuutensa. Suomalaisia elokuva kiinnostanee myös siksi, että mukana on Jasper Pääkkönen. Pääkkönen hoitaa roolinsa liipasinherkkänä klaanin jäsenenä kunnialla.

Vaikka elokuva sijoittuu 1970-luvulle, se on järkyttävällä tavalla ajankohtainen. Leffassa on kohtaus, jossa KKK:n johtaja David Duke pitää palopuhetta. Ei ole sattumaa, että hän päättää puheensa Donald Trumpilta lainattuun fraasiin ”Make America Great Again”. Lee lopettaa elokuvansa uutispätkiin Charlottesvillen väkivaltaisuuksista ja Trumpin puheesta, jossa hän ei tuominnut rasisteja teoistaan.

BlacKkKlansman

ENSI-ILTA 10.8. Arvio: ****

 Minaj saa levyilleen kenet vain, milloin vain. 

Nicki Minajin neljäs albumi Queen on tehty vain yhden tavoitteen savuttamiseksi; paaluttamaan Onika Tanya Marajin asema hiphopin kiistattomana kuningattarena. Some-seuraajien ja Spotify-kuuntelijoiden määrissä mitattuna asiasta ei ole ollut epäselvyyttä pitkään aikaan, mutta nyt Minaj haastaa myös miespuoliset kollegansa.

Atmosfäärisen, kokeilevan räpin sekä puhtaiden radiopoppisten kesken musiikillisesti jakautuvissa kappaleissa hän antaa sanansäilän heilua niin rivosti, että se saa monet miespuoliset jenkkiräppärit kuulostamaan pyhäkoulupojilta. Esimerkiksi Barbie Dreams siekailematon seksismi saa pohtimaan afroamerikkalaisen kulttuurin ronskia ilmaisunvapautta suhteessa keskiluokkaiseen pohjoismaiseen estetiikkakäsitykseen. Ei ole sattumaa, että Yhdysvalloissa listaykköseksi nousevat hiphop-levyt jäävät Suomessa uein kokonaan top-20:n ulkopuolelle. 

Mutta kyllä jotkut valkonaamatkin Minajin kyydissä pysyvät. Eminemin Majesty-kappaleessa valonnopeudella ampuma vierailijaverse, yksi hänen uran sähäkimmistä, pönkittää sekin Minajin asemaa hiphopin ylipapittarena; hän saa levyilleen kenet vain, milloin vain. 

Nicki Minaj: Queen (Cash Money)

 

Listen to #Queen on @spotify now!!!!!

A post shared by Barbie® (@nickiminaj) on

 

Hittiromaanin filmatisointi kertoo paperittomuudesta ja pakolaisuudesta huumorin keikoin.

Intialainen huijarifakiiri Aja (Dhanush) joutuu ihmeelliselle matkalle ympäri maailman. Kaikki saa alkunsa siitä, kun hän matkustaa Ranskaan etsimään isäänsä, jota ei ole koskaan tavannut. Ajan lapsuus kului Ikean katalogia selaillen ja länsimaisesta elintasosta haaveillen. Niinpä hän suuntaa Pariisissa ensimmäisenä lähimpään huonekaluliikkeeseen. Ajalla ei ole varaa yösijaan, joten hän päättää yöpyä vaatekaapissa. Valitettavasti juuri kyseinen kaappi raijataan Britanniaan ja Aja päätyy sen mukana vahingossa Lontooseen.

Ranskalaisen Romain Puértolasin vuonna 2013 ilmestynyt esikoisromaani Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin oli kansainvälinen hitti. Satiiri kritisoi globalisaatiota ja käsitteli sen lieveilmiöitä huumorin avulla. Kanadalainen Ken Scott on filmatisoinut kirjasta elokuvan Fakiiri joka juuttui vaatekaappiin. Tuntuu siltä, ettei ohjaaja ole osannut päättää, missä tyylilajissa tarinan kertoisi, joten hän on hosunut vähän joka suuntaan. Tehosekoittimeen on sullottu romanttista komediaa, vakavahenkistä draamaa, aikuisten satua, heittäytyvätpä henkilöhahmot välillä laulamaan ja tanssimaan kuin Bollywood-musikaalissa konsanaan. Juonikaan ei meinaa pysyä kasassa, vaan rönsyilee hallitsemattomasti sinne tänne.

Tyylillisiä esikuvia ovat Intiaan sijoittuvat hyvän tuulen elokuvat Slummien miljonääri ja The Best Exotic Marigold Hotel. Ensin mainitulta on lainattu rakenne: Aja kertoo kokemuksistaan samaan tapaan takaumin kuin Slummien miljonäärin päähenkilö Jamal. Jälkimmäisestä puolestaan on imetty vaikutteita visuaaliseen ilmeeseen. Kummassakin elokuvassa Intia hehkuu lämpimissä väreissä ja katsottavaa ja ihmeteltävää riittää. Myös Pariisissa ja Roomassa herkutellaan nähtävyyksillä.

Teemojaan eli paperittomuutta ja pakolaisuutta elokuva käsittelee melko naiivisti. Silti se onnistuu antamaan pakolaisille kasvot ja esittämään heidät tavallisina ihmisinä, joilla on toiveita ja unelmia, sen sijaan, että heitä kuvattaisiin vain kasvottomina ”pakolaistulvana” vyöryvän massan osana. 

Fakiiri joka juuttui vaatekaappiin ** ½