Valmentaja lentää persiilleen siksi, ettei Mikko Nousiaisen tulkitsemalla päähenkilöllä ole karismaa. Kuva: Kuusan Kino Ky
Valmentaja lentää persiilleen siksi, ettei Mikko Nousiaisen tulkitsemalla päähenkilöllä ole karismaa. Kuva: Kuusan Kino Ky

Vuoden provosoivimmaksi elokuvaksi kuvailtu Valmentaja kertoo Jari Sarasvuon elämästä 1990-luvulta alkaen. Sen tekemisessä on haastateltu miehen lähipiiriä.

Jari Sarasvuon – niin kuin useimpien businessprofeettojen – suosion selittää yksi asia: karisma. Tuukka Temosen ohjaama elämäkerta Valmentaja lentää persiilleen siksi, ettei Mikko Nousiaisen tulkitsemaa päähenkilöä voi hyvällä tahdollakaan kutsua karismaattiseksi. Vika on pikemminkin Temosessa henkilöohjaajana kuin Nousiaisessa näyttelijänä. Nousiaiselta tällainenkin tulkinta olisi varmasti luonnistunut, mutta Temonen ei ole sitä älynnyt pyytää. Paitsi yhdessä kohtauksessa, joka onkin elokuvan tehokkain. Siinä Sarasvuo saarnaa opetuslapsilleen evankeliumiaan raamatustaan eli valmennusoppaastaan Sisäinen sankari. Kohtaus pelaa nimenomaan Nousiaisen Sarasvuolle kanavoimalla karismalla. Vaikutelma on niin latautunut, että kyynisempikin katsoja ymmärtää, miksi käännynnäiset lankesivat verkkoon.

Tätä kohtausta lukuun ottamatta elokuva on kuin kotivideokooste Sarasvuon elämästä. Draaman kaarta leffasta on turha etsiä. Huppukohtia markkeeraavat valkokankaalle lävähtävät naisten paljaat rinnat tai takamukset. Aina kun menee lujaa, kuten onnistuneiden yrityskauppojen jälkeen, toimiston pöydällä tai strippitangossa vääntelehtii strippari.

Tajunnanvirta on sellaista dadaa, että on mahdotonta tietää, yrittääkö Temonen parodioida, ironisoida vai ylistää päähenkilöään.

Ainut henkilöhahmo, joka vetää katsojan huomion puoleensa kuin magneetti, on aikalainen Jussi Parviainen. Näyttelijä Tatu Sinisalon voimakas läsnäolo sähköistää elokuvan. Nousiaisen Sarasvuokin herää horteestaan kohtauksissa, jossa ystävät kohtaavat. Kohtaamisiin on uskallettu ladata rajua homoeroottista latausta, jota ei kotimaisissa elokuvissa yleensä rohjeta näyttää.

Sinisalon säväyttävä roolityö valitettavasti korostaa entisestään Temosen muilta näyttelijöiltä vaatimaa latteutta. Eniten kärsii Simo Rantalainen, jonka uhosta ja uhmasta Jarkko Lahden tulkinnassa ei ole häivääkään.

Temosen Sarasvuo on  hivenen myötähäpeää herättävä 90-luvun reliikki, johon suhtautuu väkisinkin alentuvalla nostalgialla niin kuin Mobira Cityman 900 -puhelimeen. Vaikutelmaa vahvistaa kerrollinen ratkaisu, jossa Sarasvuo kertaa elämäänsä minäkertojana. Tajunnanvirta on sellaista dadaa, että on mahdotonta tietää, yrittääkö Temonen parodioida, ironisoida vai ylistää päähenkilöään.

Valmentaja

ENSI-ILTA 17.10. **

Crazy Rich Asians -uutuuselokuva on hauska ja koskettava. Siinä on niin paljon kiinnostavia yksityiskohtia, ettei yksi katselukerta edes riitä kaiken bongaamiseen.

On aina mukava yllätys, kun elokuva osoittautuu lähestulkoon mestariteokseksi, vaikka siltä on odottanut aivan jotain muuta. Crazy Rich Asians on juuri tällainen tapaus.

Romanttiset komediat ovat yleensä aika kliseisiä. Niin on myös Crazy Rich Asians. Kliseet tosin voi tehdä monella tavalla. Leffa perustuu Kevin Kwanin samannimiseen vuonna 2013 julkaistuun kirjaan. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvan perusteella sen voisi päätellä olevan modernisoitu tarina Tuhkimosta, joka nousee ryysyistä rikkauteen. Tarinaan on tietenkin lisätty moderneja twistejä sekä aasialaisia elementtejä.

Elokuvan Tuhkimoa eli Rachel Chuta, yliopistossa kansantaloutta opettavaa nuorta professoria näyttelee Constance Wu. Tuhkimon prinssiä eli Kiinasta Singaporeen saapuneen megarikkaan suvun perijää Nick Youngia näyttelee Henry Golding (jonka voi nähdä myös Missä on Emily? -elokuvassa). Rachel ei tosin tiedä, että Nick on sikarikas. Hän on kuitenkin komea ja maanläheinen kaveri, eikä vaikuta mitenkään erilaiselta kundilta.

Pian tulee tilaisuus lähteä Singaporeen Nickin parhaan kaverin häihin, joissa Rachelin on määrä tavata poikaystävänsä suku ensimmäistä kertaa. Eihän tapaaminen tietenkään hyvin mene, kuten asiaan kuuluu.

Elokuvan juonenkäänteitä ahmii kuin paremmankin mysteeritrillerin tapahtumia.

Ja sitten alkavatkin ne kliseet. Leffasta löytyvät tietenkin paha äiti sekä sisarukset, joiden vastapainona ovat hyvät sukulaiset ja kaverit. Soppaan on myös lisätty useita stereotyyppisiä hahmoja, joita ei voisi antaa anteeksi, mikäli ohjaaja John M. Chu ei itse olisi kiinalaisperäinen. Niin törkeän yliampuvia osa hahmoista on.

Onneksi elokuva on kirjoitettu niin taitavasti, ettei tuttuakin tutumpi kaava kyllästytä missään vaiheessa, vaan elokuvan juonenkäänteitä ahmii kuin paremmankin mysteeritrillerin tapahtumia. Tämä on ikään kuin se täydellinen iltapäivän saippuaooppera tiivistettynä leffamuotoon. Ja mikä parasta, koko tarina on kuvattu täysin naisnäkökulmasta.

Elokuva on upean näköinen, ja sen näyttelijät ovat loistavia. Miltei kokonaan aasialaisvoimin tehty Hollywood-elokuva kuulostaa erikoiselta, mutta toimii paremmin kuin vastaavat tusinaleffat. Kyseessä on todellinen hyvän mielen elokuva. On tosin varoitettava, että joitakin kohtauksia varten saattaa tarvita nenäliinoja. Etenkin hääkohtaus on yksi elokuvahistorian kauneimmista.

Crazy Rich Asians on ällistyttävän viihdyttävä elokuva, jolle tehdään jo jatkoa, sillä se menestyi sensaatiomaisella tavalla USA:ssa. Eipä tässä itsekään malta odottaa seuraajaa, onhan kirjojakin jo kolme kappaletta.

Crazy Rich Asians **** ½

Peppermint on tylsän kliseinen kostotarina, vaikka Jennifer Garner parhaansa yrittääkin.

Jennifer Garner tähdittää Taken-ohjaaja Pierre Morelin uutta toimintaelokuvaa Peppermint. Tarina on tuttu ja turvallinen, jopa tylsän kliseinen: Riley Northin (Garner) mies ja tytär tapetaan epäonnisen väärinkäsityksen takia. Riley ei saa oikeutta lain kautta, joten hän ottaa sen omiin käsiinsä. Naisvetoinen Taken? Aika pitkälti.

Siinä missä Liam Neeson oli Takenissa samastuttava ja sai katsojan tuntemaan hahmonsa tuskan, jättää Garnerin hahmo toivomisen varaa kaikilla osa-alueilla. Rileylle ei edes luoda inhimillisiä siteitä muihin hahmoihin. Jopa se tärkein, eli koston oikeuttava väline, perhetragedia jää etäiseksi.

Lopulta Garner tuntuukin vain kostonhimoiselta ja kylmältä sarjamurhaajalta, vaikka hänelle on yritetty kirjoittaa myös jonkinlaista roolia heikkojen ja alistettujen ihmisten auttajana. Tämä onneton juonenkäänne tosin selitetään vain eräässä sivulauseessa ja komean graffitin avulla. Myös varsinaisesta kostosta puuttuu eräänlainen puhdistautumisen tunne, katarsis. Kosto ei merkitse lopulta mitään muuta kuin jatko-osaa. Pettymys.

Vaikka Garner on fyysisesti vakuuttava, ei hän kykene luomaan hohtavan kirkasta tähtiauraa ympärilleen. Eipä hänelle kyllä edes anneta työkaluja (paitsi erilaisia ampuma-aseita), joiden kanssa työskennellä. Myös vastanäyttelijät kompuroivat yrittäessään toistella tönkeröä dialogia.

Suurin ongelma on tietenkin ala-arvoisessa käsikirjoituksessa. Se on kuin huonon televisiosarjan pilottijaksoa varten nopeasti tuherrettu luonnos. Garner muuttuu muutamassa vuodessa ase- ja lähitaisteluekspertiksi, joka pistää tusinoittain latinojengiläisiä kylmäksi melko brutaalein keinoin. Yli-inhimillisesti hän pusertaa läpi haavoittumisten, trauman ja kivun.

On kuitenkin hieno huomata, että Hollywood on juuri tällä hetkellä kiinnostunut naisvetoisista toimintaelokuvista: Mad Max: Fury Roadissa ja Atomic Blondessa perseitä potki Charlize Theron, Jennifer Lawrence oli Red Sparrow ja Nälkäpelin Katniss, Egde of Tomorrow’ssa ja Sicariossa nähtiin Emily Blunt ja nyt Garner yrittää hieman siipirikkoisesti luoda omaa imagoaan koston enkelinä. Suurin osa näistä tarinoista on vieläpä ollut erinomaisia. Upea juttu!

Peppermint **