Bregman uskoo, että ihmiset, joilla on hienoin LinkedIn-profiili, tekevät usein turhinta työtä. Kuva: Shutterstock
Bregman uskoo, että ihmiset, joilla on hienoin LinkedIn-profiili, tekevät usein turhinta työtä. Kuva: Shutterstock

Rutger Bregman uskoo, että mikäli ihmiset keskittyisivät vähemmän itseensä ja enemmän yhteiskuntaan, moni ongelma ratkeaisi. 

– Nykysukupolvi on pilalle hemmoteltu, toteaa hollantilaiskirjailija Rutger Bregman, 30, joka on tällä hetkellä vierailulla Suomessa. 

Bregmanin mukaan, siinä missä isovanhempamme taistelivat hyvinvointivaltion ja tasa-arvon puolesta, nykyajan ihmiset keskittyvät itseensä. Heitä kiinnostaa vain oma varallisuus, omien ongelmien ratkaiseminen ja hyvännäköinen LinkedIn-profiili. 

– Ennen ihmisillä oli mielenkiintoisia mielipiteitä ja tylsä yksityiselämä. Nykyään ihmisten henkilökohtainen elämä on jännittävää ja julkinen elämä todella tylsää. 

Et oikeasti ole niin erityinen

– Syy, miksi ihmiset ovat itsekkäitä ja masentuneita on, että he uskovat olevansa erityisiä. Vielä 1950-luvulla vain 12 prosenttia ihmisistä vastasi kyllä, jos heiltä kysyttiin, ovatko he erityisiä. Nykyään tuo osuus oin jopa 80 prosenttia. Todellisuudessa emme kuitenkaan ole niin erityisiä, Bregman kertoo.

– Siinä missä McDonald's on myrkkyä keholle, televisio on myrkkyä mielelle. Jos minulta kysytään, kaikkien pitäisi heittää televisio ikkunasta ulos, hän esittää. 

Bregmanin mukaan ei ole sattumaa, että nykyään yhä useammat kärsivät masennuksesta, ahdistumisesta tai loppuunpalamisesta. 

– Itsensä sijaan ihmisten tulisi keskittyä ympäröivään yhteiskuntaan ja toimia yhdessä. Masennusta kohdellaan yksilön ongelmana ja siihen annetaan lääkkeitä. Todellisuudessa pitäisi keskittyä siihen, mitä yhteiskunnassa voisi muuuttaa, etteivät ihmiset olisi niin masentuneita, hän ehdottaa. 

Rutger Bregman uskoo myös perustuloon ja 15 tunnin työviikkoihin. Kuva: Stephan Vanfleteren

Työelämän vaiettu salaisuus: suurin osa työstä on paskaa

Bregman ei uskokaan onnellisuuden tavoitteluun, vaan merkityksellisyyden. 

– Kukaan ei halua olla koko aikaa lomalla, edes rikkaat eivät tee niin. Sen sijaan ihmiset ovat kiinnostuneita hyvästä ja merkityksellisestä elämästä. Joskus siihen kuuluu kärsimystä ja takapakkia. 

Bregmanin mukaan työelämän vaiettu salaisuus on, että suurin osa työstä on paskaa. Kun nuoret miettivät, mitä he haluavat tehdä elämällään, heidän vanhempansa kehottavat hankkimaan työn, josta maksetaan hyvin. 40-vuotiaina he tajuavat olevansa masentuneita ja tekevänsä paskaduunia rahoittaakseen asioita, jotka ovat heille tärkeitä. Silloin ihmiset vaihtavat alaa ja alkavat tehdä jotain, millä on todella merkitystä. 

Merkityksellisiä töitä ovat Bregmanin mukaan esimerkiksi roskakuskin ammatti: jos kaikki roskakuskit menisivät lakkoon, ihmiset huomaisivat sen heti. Bregman uskoo perustuloon ja siihen, että mikäli merkityksellisten töiden tekijöille maksettaisiin paremman palkkaa ja paskaduunien tekijöille vähemmän, ihmiset olisivat onnellisia. Perustulo on yksi hänen keskeisimmistä teemoistaan hänen tänään suomeksi julkaistussa kirjassa Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman (Atena). Kirja on noussut Alankomaissa bestselleriksi, sen oikeudet on myyty yli 30 kielelle, ja se on sysännyt liikkeelle perustuloa kannattavan ryhmän. Bregman on kirjoittanut yhteensä neljä kirjaa ja ollut kahdesti ehdolla European Best Prize -palkinnon saajaksi.

Juttua muokattu 23.8. klo 10:49 päivitetty tieto siitä, kuinka monelle kielelle kirjan oikeudet on myyty 

Vierailija

Hollantilaiskirjailijan mukaan nykysukupolvi on pilalle hemmoteltu: ”Ihmiset ovat itsekkäitä ja masentuneita, koska he uskovat olevansa erit...

Slothking kirjoitti: Perustele väitteesi. Nykyinen yhteiskunta on paljon toimivampi, tasa-arvoisempi, vähemmän väkivaltainen kuin se on koskaan aiemmin ollut. Sinun kommenttisi peilaa enemmän sinun asennettasi muita ihmisiä kohtaan kuin todellisuutta yhteiskunnasta. Terrorismiä harrastivat vain vasemmistolaiset Keski-Euroopassa ja rannalla sai olla nuorikin tyttö rinnat paljaana, ilman minkäänlaista häirintää. Näin siis Suomessa 30 vuotta sitten. Nuoretkin menivät töihin eivät pääseet.
Lue kommentti

Charlie Hunnam on uusi Steve McQueen vankilapakoelokuvan Papillon uusintafilmatisoinnissa.

Franklin J. Schaffnerin vuonna 1973 ensi-iltansa saanut vankilapakoelokuva Papillon on klassikko. Sen pääosia näyttelivät ajan suurimmat miestähdet Dustin Hoffman ja Steve McQueen. Aikalaiskatsojia järkytti, että elinkautisvankien kärsimyksien Ranskan Guayanassa sijainneessa vankilassa kerrottiin pohjaavan tositapahtumiin.

Leffa perustui ranskalaisen rikollisen Henri ”Papillon” Charrièren (s. 1906–1973) vuonna 1969 ilmestyneeseen muistelmateokseen Vanki nimeltä Papillon. Kirja kertoo Charrièren joutuneen työleirille vuonna 1933. Siellä hän ystävystyi väärentäjä Louis Degan kanssa ja ystävykset alkoivat suunnitella pakoa. Muistelmien todenperäisyydestä on sittemmin kiistelty. Se kuitenkin on varmaa, että vuosina 1852–1946 toimineen vankilan olot olivat niin äärimmäisen kurjat, että sinne vuosikymmenten aikana vangitusta 80 000 vangista juuri kukaan ei enää palannut Ranskaan elävänä.

Papillon on taas ajankohtainen, sillä tanskalainen Michael Noer on filmatisoinut elokuvan uudelleen. Rohkea temppu, sillä klassikoihin kajoaminen herättää monissa filmihulluissa närää. Noer ei kuitenkaan ratsasta alkuperäisteoksella, vaan hänellä on tarinaan oma vahva näkemys. Pääosissa nähdään Charlie Hunnam Papillonina ja Rami Malek Degana.

Eniten elokuvat eroavat siinä, että uutuus on huomattavasti verisempi ja raaempi kuin alkuperäinen. Esimerkiksi vankilassa tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa kuvataan avoimemmin. Välillä ohjaajan ote on niin vimmainen, että tulkintaa tekee mieli kehua jopa alkuperäistä paremmaksi.

Erityisesti Noer ansaitsee kiitosta siitä, miten hän kuvittaa Papillonin eristyssellissä kokemat psykoottiset harhat. Sen sijaan, että syytäisi vaivaannuttavia kliseitä, mihin useimmat ohjaajat olisivat varmasti tyytyneet, Noerin harhaiset näyt vakuuttavat.

Noer käyttää elokuvan alkupuolella paljon aikaa varmistaakseen, ettei katsoja vahingossakaan erehdy luulemaan, että Papillonin ja Degan suhteessa on mitään homoseksuaalisuuteen vivahtavaakaan. Eikö miesten välistä ystävyyttä muka voi vieläkään kuvata takomalla ensin katsojan kaaliin, että kyse ei ole mistään muusta? Ja ennen kaikkea: mitä sitten, vaikka olisikin?

Myös Noerin tapa kuvata Papillonin vierailu Hondurasissa ihmetyttää. Onko vielä vuonna 2018 välttämätöntä esittää saari länsimaisen heteromiehen paratiisina ja siellä asuvat naiset eksoottisia alkuasukkaina, jotka hoivaavat tulokasta innoissaan rinnat paljaina?

Papillon *** 1/2

 

Kuva: Warner
Kuva: Warner

Jenni Vartiaisen odotettu uutuuslevy on silkkaa täsmäohjattua tunnekuohua, pohtii kriitikko Mikko Aaltonen.

Jenni Vartiainen on viimeisiä 2000-luvulla uransa aloittaneita artisteja, jotka yhä uskovat albumiin. Vartiaisen neljäs, Monologi, todistaa, että se onkin edelleen toimivin formaatti sellaisille kompakteille kokonaisuuksille, jotka tarkastelevat koko mitassaan tiettyä teemaa.

Vartiaisen kohdalla tämä on kriisiytynyt parisuhde. Se on tietenkin myös teema, jonka viihdeteollisuus ja taide ovat syväpesseet ja sen jälkeen lingonneet läpeensä puhtaaksi. Vartiainenkaan ei löydä aiheeseen tyystin uusia tai yllättäviä näkökulmia, mutta tekstien omakohtainen klangi höristää kuuntelemaan tavallista tarkemmin. Ei tule mieleenkään epäillä, etteikö Vainot-kappaleen tuskainen mustasukkaisuuskokemus olisi henkilökohtainen. Jos ei ole, se on poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettu.

Musiikillisesti Monologi on ehjä kokonaisuus. Katkeransuloisten tuokiokuvien taustalla vuoroin liihotteleva ja vuoroin pumppaava viileä diskobiitti on kuin Vartiaiselle luotu. Juhlasumuun sukeltava Voulez-vou, rajusta seksistä tunnekokemuksen korvaajana kertova Turvasana ja erilleen kasvamista erittelevä Väärään suuntaan ovat musiikillisesti parasta Jenniä toistaiseksi. 

Jenni Vartiainen: Monologi (Warner)

Vierailija

Jenni Vartiaisen uutuuslevy sukeltaa kriisiytyneen parisuhteen ytimeen – ”musiikillisesti parasta Jenniä”

Itse olen kyllä enemmän rumban linjoilla. Ei näitä jaksa oikeasti kuunnella, vaikka niitä tietenkin pakkosoitetaan jkuvalla syötöllä radiosta. Ennen en sentään koskaan vaihtanut kanavaa autoillessa kun Vartiaista tuli kääntyy heti. Mutta mikäs siinä se on makuasia sanoi koira kun muniansa nuoli.
Lue kommentti