Anna Perho. Kuva: Juha Salminen
Anna Perho. Kuva: Juha Salminen

Jokaisen suomalaisen lähipiiriin kuuluu juoppoja. Missä viipyvät kansalliset ”näin toimit kännäävän ystävän kanssa” -ohjeet, Anna Perho kysyy kolumnissaan.

Ystäväni on alkoholisoitunut, enkä enää halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Kuulostaa tylyltä, mutta hän ei enää ole ihminen, johon tutustuin. Olimme joskus läheiset, mutta nyt hänen bestiksensä on votka. Entinen dynamo on nyt hauras ja kitkerä itsensä kuvajainen.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun joku tutuista bilehileistä jää viettämään ikuista pääpäivää. Ikäpolvemme on elänyt Suomen historian kosteimman nuoruuden, ja lasku alkaa langeta.

Kännivitseille vielä naureskellaan, mutta kun brenkku alkaa tosissaan maistua, vitsailu vähenee. Hardcore-juomista tukee sen ympärille kasvava vaivaantunut hiljaisuus.

Olo on ristiriitainen. Velvollisuus olisi auttaa, mutta miten?

Toisaalta se ei ole mikään ihme. On helpompi vaieta kuin sanoa: juot liikaa. Niinpä en ole itsekään hoitanut asiaa kovin ryhdikkäästi. Mutistuja lauseita siellä täällä. Teeskenneltyä uskoa siihen, ettei mitään ongelmaa ole. Niukkaa viestintää ja lopulta ghostaus, vaivihkainen liukuminen takavasemmalle omaan, turvalliseen elämään.

Olo on ristiriitainen. Velvollisuus olisi auttaa, mutta miten? Jos joku haluaa juoda, hän juo. Siinä ei ystävien hössötys paljoa auta. Toisaalta suututtaa. Eikö se voi vain lopettaa? Ajattelisi edes lapsia. Sitten tulee sääli. Onhan se nyt ihan karmeaa elämää.

 

Jokaisen suomalaisen lähipiiriin kuuluu juoppoja. Miksi heistä luetaan vain tilastoista tai loppu hyvin, kaikki hyvin -artikkeleista, joissa Minnesota-hoito on purrut? Missä viipyvät kansalliset ”näin toimit kännäävän ystävän kanssa” -ohjeet? Ne voisi jakaa vaikka veroilmoituksen välissä.

Ei hyväntahtoisuus muutenkaan mitenkään helppoa ole.

Kanadalaispsykologi Jordan B. Peterson kirjoittaa kirjassaan 12 Rules for Life, että auttamishaluamme motivoi usein turhamaisuus ja itsekeskeisyys. Haluamme esittää sankareita, tai solahdamme marttyyreiksi, jotka kantavat muiden taakkoja silloinkin, kun heidän pitäisi ottaa omasta elämästään vastuu.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ihmisiä kohtaan tulisi olla empaattinen ja tarvittaessa avulias. Mutta Peterson muistuttaa sekä auttajan että autettavan rooleihin liittyvistä kiusallisuuksista. Auttaja haluaa usein vain näyttää hyvältä ihmiseltä, ja autettava taas voi teeskennellä yrittävänsä, vaikka ei oikeasti yritä.

Lopulta osapuolien välille saattaa kasvaa valheellinen side, joka sitoo molemmat näytelmään, jossa ei puhuta mistään, mikä on totta.

Mutta yhtä kaikki, johonkin tässä on kai ryhdyttävä.

Alkoholistiperheessä kasvanut ystäväni neuvoi kirjoittamaan viinaan vajonneelle ystävälle kirjeen. Kirje on vielä kesken, yksi elämäni hankalimmista teksteistä.

Mutta viimeinen lause on valmis: tule takaisin, olen kaivannut sinua senkin pässinpää!

Kerro kokemuksiasi alla olevassa kommentointikentässä.

Toimittaja Anna Perhon lempiaforismi on Paperi-T:n lause ”vaikka uskot

itseesi, voit silti olla ihan paska”.

Twitter: @annaperho

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.