Anna Perho. Kuva: Juha Salminen
Anna Perho. Kuva: Juha Salminen

Jokaisen suomalaisen lähipiiriin kuuluu juoppoja. Missä viipyvät kansalliset ”näin toimit kännäävän ystävän kanssa” -ohjeet, Anna Perho kysyy kolumnissaan.

Ystäväni on alkoholisoitunut, enkä enää halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Kuulostaa tylyltä, mutta hän ei enää ole ihminen, johon tutustuin. Olimme joskus läheiset, mutta nyt hänen bestiksensä on votka. Entinen dynamo on nyt hauras ja kitkerä itsensä kuvajainen.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun joku tutuista bilehileistä jää viettämään ikuista pääpäivää. Ikäpolvemme on elänyt Suomen historian kosteimman nuoruuden, ja lasku alkaa langeta.

Kännivitseille vielä naureskellaan, mutta kun brenkku alkaa tosissaan maistua, vitsailu vähenee. Hardcore-juomista tukee sen ympärille kasvava vaivaantunut hiljaisuus.

Olo on ristiriitainen. Velvollisuus olisi auttaa, mutta miten?

Toisaalta se ei ole mikään ihme. On helpompi vaieta kuin sanoa: juot liikaa. Niinpä en ole itsekään hoitanut asiaa kovin ryhdikkäästi. Mutistuja lauseita siellä täällä. Teeskenneltyä uskoa siihen, ettei mitään ongelmaa ole. Niukkaa viestintää ja lopulta ghostaus, vaivihkainen liukuminen takavasemmalle omaan, turvalliseen elämään.

Olo on ristiriitainen. Velvollisuus olisi auttaa, mutta miten? Jos joku haluaa juoda, hän juo. Siinä ei ystävien hössötys paljoa auta. Toisaalta suututtaa. Eikö se voi vain lopettaa? Ajattelisi edes lapsia. Sitten tulee sääli. Onhan se nyt ihan karmeaa elämää.

 

Jokaisen suomalaisen lähipiiriin kuuluu juoppoja. Miksi heistä luetaan vain tilastoista tai loppu hyvin, kaikki hyvin -artikkeleista, joissa Minnesota-hoito on purrut? Missä viipyvät kansalliset ”näin toimit kännäävän ystävän kanssa” -ohjeet? Ne voisi jakaa vaikka veroilmoituksen välissä.

Ei hyväntahtoisuus muutenkaan mitenkään helppoa ole.

Kanadalaispsykologi Jordan B. Peterson kirjoittaa kirjassaan 12 Rules for Life, että auttamishaluamme motivoi usein turhamaisuus ja itsekeskeisyys. Haluamme esittää sankareita, tai solahdamme marttyyreiksi, jotka kantavat muiden taakkoja silloinkin, kun heidän pitäisi ottaa omasta elämästään vastuu.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ihmisiä kohtaan tulisi olla empaattinen ja tarvittaessa avulias. Mutta Peterson muistuttaa sekä auttajan että autettavan rooleihin liittyvistä kiusallisuuksista. Auttaja haluaa usein vain näyttää hyvältä ihmiseltä, ja autettava taas voi teeskennellä yrittävänsä, vaikka ei oikeasti yritä.

Lopulta osapuolien välille saattaa kasvaa valheellinen side, joka sitoo molemmat näytelmään, jossa ei puhuta mistään, mikä on totta.

Mutta yhtä kaikki, johonkin tässä on kai ryhdyttävä.

Alkoholistiperheessä kasvanut ystäväni neuvoi kirjoittamaan viinaan vajonneelle ystävälle kirjeen. Kirje on vielä kesken, yksi elämäni hankalimmista teksteistä.

Mutta viimeinen lause on valmis: tule takaisin, olen kaivannut sinua senkin pässinpää!

Kerro kokemuksiasi alla olevassa kommentointikentässä.

Toimittaja Anna Perhon lempiaforismi on Paperi-T:n lause ”vaikka uskot

itseesi, voit silti olla ihan paska”.

Twitter: @annaperho

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti