Kun ylisuoriutuja epäonnistuu, hän kanavoi riittämättömyytensä raivopäisesti muihin asioihin – jotta kelpaisi edes itselleen.

Olen ylisuorittaja. Haalin käteni täyteen projekteja, jotta pitäisin itseni kiireisenä. 

Sisko Savonlahti toteaa Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ongelmani, jatkuva kiire ja kyvyttömyys sanoa ei, ovat itse asiassa ylellisyyttä, johon on vaikea samaistua. On vaikea surra ihmisen puolesta, jotka ovat saaneet elämässään liikaa, Savonlahti kirjoittaa. Helpompi olisi kuulemma sympata sellaista, joka yrittää ja yrittää, mutta ei onnistu.

Myönnän, kiire ja tehokkuus ovat muodissa. Minäkin teen välillä töitä iltaisin vapaa-ajalla, jotta olisin parempi ja tehokkaampi työntekijä seuraavana päivänä. 

Kirjoitan seksikkäitä työnhakufraaseja puhelimeni muistiinpanoihin ympäri vuoden ja viilaan hakemuskirjeitä jopa viikkoja, jotta saisin unelmieni työpaikat.

Ja niin olen saanut, jokaisen niistä.

Ylläpidän aktiivisesti laajoja ystäväverkostoja enkä koskaan sano ei, jotta olisin tykätty ja haluttu ystävä. Elämäni esittelykelpoisuudesta huolehdin suunnittelemalla Instagram-feedini etukäteen siihen tarkoitetulla sovelluksella.

”Erinomaisesta työdraivista ja laajasta ystäväpiiristä nautin ylihintaisessa yksiössä Helsingin kantakaupungissa. Oikea menestyjä siis.”

Kovasta työdraivista ja laajasta ystäväpiiristä nautin ylihintaisessa yksiössäni Helsingin kantakaupungissa, jonka sain sormia napsauttamalla. Olen siis Savonlahden mittapuulla oikea suorittajamenestyjä, joka elää etuoikeutettua elämää.

Mutta kuulkaas.

Ylisuoriutujat eivät ole immuuneja vastoinkäymisille. Tiedän sen itse. Tarve ylisuorittaa kumpuaa itse asiassa usein toisesta tarpeesta, jota ei ole saanut täytettyä sitten millään.

Ylisuorittaminen onkin kakkien aikojen nokkelin silmänkääntötemppu.

Kun ihmissuhteet epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen, on helppoa kanavoida riittämättömyyden tunne ja ahdistus raivopäisesti työhön, opiskeluun tai urheiluun. Koen voivani vaikuttaa töissä pärjäämiseen paremmin kuin siihen, jatkuuko lupaavalta vaikuttanut ihmissuhde kuukautta pidempään. Ja kun tuttavat tai sukulaiset utelevat ihmissuhdeasioista, vastaan, että olen saanut uuden hyvän työpaikan.

Kun joku ylisuorittaa eikä osaa sanoa ei, taustalla voi olla tarve miellyttää muita ja paikata omaa itsetuntoa hyväksynnän kautta. Suorittaja alistuu huonommuuden tunteelle, eikä siksi kykene määrittelemään omia rajojaan. Lopulta hän uupuu.

Jos tuntuu siltä, ettei kelpaa muille, ylisuorittamalla ihminen kelpaa hetken ainakin edes itselleen. Voi taputtaa itseään olalle nukkumaan mennessä ja todeta: ”olenkin ihan okei.”

Sanoisin, että siitä on yleellisyys kaukana.

Pinkkipallo

On virhe kutsua ylisuorittajien ongelmia ylellisyydeksi – tiedän kokemuksesta, mistä ylisuorittajan ikuinen kiire oikeasti johtuu

Mielestäni Savonlahden kolumnissa pointtina oli se, että on vaikea sääliä mediassa paljon esillä olevia ylisuorittajia, joilla on monta vaativaa ja ihailtavaa työprojektia meneillään sekä tästä johtuvaa kiirettä silloin, kun ei itse onnistu saamaan edes yhtä duunipaikkaa vaikka kaikkensa yrittää. Mielestäni kolumnissa ei myöskään ollut kyse siitä kuinka paljon hakemuksia täytyy viilata vaan nimenomaan siitä, että vaikka kuinka viilaisi, ei kutsuta edes haastatteluun ja samaan aikaan joku itkee...
Lue kommentti