Palkkakeskustelussa on kysymys myös omanarvontunnosta. Siksi on huolestuttavaa, jos nuoria neuvotaan vaikenemaan rahasta, kirjoittaa toimittaja Anna Wilkman.

”Älä ikinä kysy sitä kysymystä työhaastattelussa.” 

En voinut välttyä kuulemasta viereisessä pöydässä annettua tomeraa neuvoa. Pöydässä istui eläkeikää lähestyvä nainen sekä arviolta 16-vuotias tyttö. Käynnissä oli mitä ilmeisimmin kesätöitä koskeva keskustelu, ja vanhempi naisihminen oli juuri ohjeistanut nuorempaansa, ettei palkasta puhuminen työhaastattelussa olisi hyväksyttävää. Hänen mukaansa työnantaja saa siitä sellaisen kuvan, ettei hakija ole kiinnostunut mistään muusta kuin rahasta.

Siis mitä ihmettä? Teki mieli rynnätä sanomaan nuorelle, että älä missään tapauksessa kuuntele. Suomalaisuuttani pidin suuni supussa, enkä puuttunut toisten asioihin. Silti harmitti – varsinkin, kun tyttö selvästi kunnioitti keskustelukumppaniaan ja kuunteli häntä asiassa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olisin ymmärtänyt, jos kyse olisi ollut vain siitä, miten palkasta kannattaa kysyä. Väite siitä, että kysyminen olisi yksiselitteisesti väärin, on kuitenkin tyystin tuulesta temmattu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Totta kai palkasta pitää puhua työhaastattelussa. Sehän on alustusta yhdelle elämän tärkeimmistä sopimuksista, vahvistaa henkilöstöpalveluyritys Adeccon toimitusjohtaja Jukka-Pekka Annala.

Raha tai palkkaus ei ole ihan helppo puheenaihe. On tutkittu, että seitsemän prosenttia suomalaisista ei puhu raha-asioista kenenkään kanssa. Nuoremmille rahasta puhuminen on toissavuotisen selvityksen mukaan kuitenkin vanhempia sukupolvia helpompaa – ja hyvä niin. Työtä kuitenkin tehdään lähtökohtaisesti siksi, että sillä ansaitaan toimeentulo.

– Jos haastattelija ei ota palkkaa puheeksi, on ihan asiallinen haastattelun loppuvaiheen kysymys, että mitä tästä on tavattu maksaa. Kun kullakin on omat vastuunsa ja velvoitteensa ja niistä pitää aikuisen huolehtia, niin se on täysin korrekti kysymys ja keskustelu, Annala sanoo.

Palkkakysymystä ei tietenkään kannata töksäyttää heti kättelyssä. Se on kuitenkin eri asia kuin sivuuttaa asia täysin.

Annala ehdottaa, että palkkauksen voi nostaa esille toimenkuvan sisällön, työn vastuun ja siinä vaadittavan osaamisen kautta: onko palkka linjassa niiden kanssa, mihin se asettuu tai mihin se perustuu?

Neuvossa ei ollut kyse vain rahasta, vaan siihen sisältyi myös lannistava ajatus omanarvontunnosta: et ole riittävän tärkeä tai osaava voidaksesi vaatia asianmukaista korvausta työstäsi.

Uskoisin, että palkkakeskustelu on paljolti myös sukupolvikysymys. Ennen odotettiin ehkä kumartelua työnantajan suuntaan, nykyään oman arvon tuntemista. Sen sijaan, että potentiaalinen työnantaja paheksuisi palkan kysymistä, kyvyttömyys hinnoitella omaa osaamista herättää todennäköisesti vähintään kummastusta. Myös liian alhainen palkkatoive voi viestiä, ettei ole kiinnostunut hakemastaan työstä.

Yli 20 vuotta alalla toiminut Annalakin näkee, että palkkakeskustelu on muuttunut enemmän tasavertaiseksi neuvotteluksi.

Palkasta vaikeneminen voikin johtaa vaikeaan tilanteeseen. Asia kun joka tapauksessa nousee ennen pitkää esille.

– On se vähän noloa, jos ruvetaan jo kirjoittamaan työsopimusta ja tulee yllätyksenä, mitä ne numerot siellä ovat. Kyllä se silloin on vastuuttomuutta enemmän itseä kohtaan, jos ei sitä ole saanut selville siihen mennessä. Voisi sanoa, että firmat jopa hyötyvät siitä, jos kukaan ei koskaan kysele mitään. Silloin palkat ovat sieltä pienemmästä päästä, Annala sanoo.

Juuri tässä on harmistukseni ydin. Neuvossa ei ollut kyse vain rahasta, vaan siihen sisältyi myös lannistava ajatus omanarvontunnosta: et ole riittävän tärkeä tai osaava voidaksesi vaatia asianmukaista korvausta työstäsi.

Toivon todella, että kaikki iästä riippumatta osaisivat ja uskaltaisivat pyytää työstään kunnollista korvausta. Erityisesti naisten kohdalla on kuitenkin sukupolvien välillä edelleen hurjan erilaisia käsityksiä siitä, mitä työelämässä voi vaatia.

Miesten ja naisten välillä on ollut palkkakuilu yhtä pitkään kuin ihmiskunnalla on työhistoriaa. Vielä vuonna 1945 säädettiin laki, jonka mukaan naisen palkka on 80 prosenttia saman vaativuustason miehen palkasta. Vaikka kyseessä olisi ollut sama homma, naisten tekemää työtä pidettiin yksinkertaisesti huonompana. Lisäksi ajateltiin, että miehille piti perheen elättämisen takia maksaa enemmän. Historiallisista syistä naisen euro on vielä tänä päivänäkin noin 80 senttiä. Tähän olisi lopultakin aika saada muutos.

Itsekään en aina ole onnistunut palkkakeskusteluissa mitenkään mallikelpoisesti, mutta kokemuksista oppii. Parempi kuitenkin olisi, ettei asiaa tarvitsisi oppia kantapään kautta. Toivon, että uusi sukupolvi uskaltaisi puhua rahasta entistä mutkattomammin, sukupuolesta riippumatta.

Kun työura on vasta edessäpäin, eikä kokemuksia vielä ole, läheisten ihmisten neuvot ovat kullanarvoisia. Sitä tärkeämpää olisikin ottaa selvää, miten asiat oikeasti tänä päivänä ovat, ennen kuin jakaa omia käsityksiään totuuksina. Nuorta neuvoneen naisen tarkoitus oli varmasti hyvä, mutta neuvo surkeasti vanhentunut.

Siispä nuoret ja kaikki muutkin: kysykää ehdottomasti palkasta. Jokaisella on oikeus kunnon korvaukseen työstään, ja vain puhumalla se voi toteutua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla