Kehopositiivisuuteen liittyvän vapautumisen aikakaudella voisin antaa ihokarvojeni kasvaa. Silti on ihan oma asiani, ajanko vai enkö, kirjoittaa toimittaja Kaisa Viljanen.

”Poistetaas sitten ne mursunviikset”, sanoi hoitotyössä kokenut, ihmisten kanssa kokematon kosmetologi minulle vuosia sitten. Muistan edelleen hyvin, miltä tokaisu tuntui. En kelpaa, koska olen karvainen.

Sain kuulla viiksikarvoistani pojilta jo ala-asteella. Kun olin murrosiässä, äiti lämmitti vahakönttiä hellalla punaisessa emalikipossa. Kuuma vaha siveltiin puulastalla naamaan, sitten repäistiin. Sattui.

Olen poistanut ihokarvojani säännöllisesti pian 30 vuotta. Höylännyt, vahannut, nyppinyt ja sokeroinut. Olen vuodattanut verta sileiden reisien takia ja vääntäytynyt liukastumisen uhalla outoihin asentoihin. En edes halua laskea, miten paljon aikaa ja rahaa olen karvasotaan upottanut. Taistoon, joka on valmiiksi hävitty.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lähes jokapäiväisen karvarituaalin lomassa on aikaa miettiä, miksi ihmeessä jaksan yhä sheivata. Kehopositiivisuuteen liittyvän vapautumisen aikakaudella voisin toki antaa sänkeni kasvaa. Mutta en halua. Vaikka ihailen Frida Kahlon taidetta, en halua yhteenkasvaneita kulmakarvoja itselleni. En ole yhtä rohkea kuin vaikkapa Madonna ja Beyoncé, jotka esittelevät kainalopuskiaan maailmalle. On sitä paitsi ihan oma asiani, ajanko vai enkö.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vaikka en pidä karvoistani, ne ovat tärkeä osa minua. Elämää vähäkarvaisena blondina en osaa edes kuvitella. Tummat piirteeni kuitenkin antavat enemmän kuin ottavat. Kulmakarvoja ei tarvitse vahvistaa. Tukkaa en värjää koskaan. On väärissä paikoissa kasvavia karvoja pahempiakin asioita, joiden kanssa on opittava elämään.

Lisää Me Naisissa julkaistuja kolumneja voit lukea tästä linkistä.

Ákku

Tottakai se on sinun oma asiasi, ja tietysti teet sitä vain itsesi vuoksi. Vai teetkö? Eiköhän taustalla kuitenkin ole loppujen lopuksi vain Gilletten markkinamiesten neronleimaus vuodelta 1915, kun partateräbisnestä päätettiin laajentaa ryhtymällä pilkkaamaan ja syyllistämään (myös) naisia "rehottavista" ja "epähygieenisistä" ihokarvoistaan.

En väitä, etteivätkö niin naiset kuin miehetkin olisi ihmiskunnan historian eri vaiheissa ajelleet karvojaan mitä moninaisimmin tavoin. Taustalla ovat kuitenkin aina olleet vain ja ainoastaan kulttuurilliset tekijät ja yhteisön sanallinen tai sanaton painostus. Mitään perusteltua syytä karvojen ajeluun kun ei ole. Alapään karvojen puuttuminenkaan ei lisää kaikilla herkkyyttä (kuten jotkut väittävät) vaan vain mätää tursuavien karvatuppien ja hiivatulehdusten määrää.

Itse en ole ajellut karvojani koskaan. Ja siitä huolimatta minulla on ollut niin poikaystävä kuin lopulta puolisokin. Eikä kenelläkään heistä ole karvafetissiä, vaikka joku irvileuka saattaisi niin ehkä väittääkin. Olen siinä mielessä onnekas, että kasvoin ympäristössä (Pohjois-Lapissa), jossa karvoilla ei ollut merkitystä muutoin kuin osana poronnahasta tehtyä vaatetusta. Vain harva nuoremmistakaan naispuolisista sukulaisistani meikkaa tai ajelee karvojaan, vanhemmista puhumattakaan. Ja hyvä niin.

Elämässä on näet muutakin ajateltavaa kuin ne tupsut kainalossa, haaroissa tai ylähuulen koristeena.

Vierailija

Kainalokarvat on vaan niin yök. Olkoon Gilleten tai kenen keksintö ikinä niiden poistaminen, mutta pisteet siitä. Ihan sama miltä näyttää, mutta en halua kainaloihini hiestä märkää marsua haisemaan. Ja juu, käyn suihkussa päivittäin, silti ne haisisi, jolleivat olisi poissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla