Ulla Virtanen haluaa tykätä asioista ilman turhaa nolostelua. Kuva: Juha Salminen
Ulla Virtanen haluaa tykätä asioista ilman turhaa nolostelua. Kuva: Juha Salminen

Kuvitellaan, että oma arvo nousee kohisten, kun toisten makuasioita arvostelee kovaäänisesti, Ulla Virtanen kirjoittaa.

”Se ken makuasioillaan itsensä korottaa, se ilonpilaajalta haiskahtaa.” Tämä voisi olla uusi suomalainen sanonta.

Sosiaalisessa mediassa tykätään pilkata ja ivata ihmisiä, jotka innostuvat asioista. Muumimukien keräily on tyhmää, Nickelbackista tykkääminen on tyhmää, ämpärit on tyhmiä, hipsterit on tyhmiä, tuulipuvut on tyhmiä. Oma arvo muka nousee kohisten, kun toisten makuasioita arvostelee kovaäänisesti. ”Minä en sentään keräile mitään kissanmuotoisia viinipulloja” myhistellen on helppo ajatella olevansa hieman parempi ja vetäytyä omaan kyyniseen kotoonsa maistelemaan katu-uskottavaa kaljaa samalla Twitterissä kyräillen.

 

Kesälomalla olin puolisoni kanssa New Yorkissa. Viimeisenä lomailtana kävimme illallisella eräässä ravintolassa. Kyseinen ravintola on vähän keskihintaista tyyriimpi näköalaravintola, johon monet turistit ja paikalliset tulevat viettämään iloisia iltoja fiinien drinkkien ja hauskan pyörivän buffetin sekä mahtavien maisemien parissa.

Siinä istuessamme viereiseen pöytään paukahti kaksi noin kolmekymppistä naista. Drinkit tilattuaan he somettivat hetken ja ihastelivat videoissaan maisemia. Sen jälkeen leidit alkoivatkin yhtäkkiä ylimielisesti parjata ravintolaa ihan kaikesta, mitä vain näkivät. Kuinka juomat olivat kalliita, ulkoasu hirveä ja ylipäätään oleminen tällaisessa ravintolassa hieman noloa. Tämä kaikki siis samaan aikaan, kun viereisissä pöydissä istui perheitä ihastelemassa näkymiä ja viettämässä hyvää aikaa yhdessä.

Erilaiset mieltymykset saavat hyväntahtoisesti hymähdyttää, mutta ivaaminen on pelkästään tyhmää.

Saahan sitä tietenkin olla mitä mieltä tahansa. Meillä kaikilla on omat makumieltymyksemme ja taustamme. Toisen harvinainen perhevierailu pizzeriassa on toisen jokaviikkoinen krapulanälän epätoivoinen hätähuuto.

Minä karjuin sisäistä hätähuutoani koettaen hillitä itseäni, etten menisi rähisemään naapuripöydän ilonpilaajille. Yritä siinä nyt nauttia illasta, jos viereisessä pöydässä meuhkataan kovaan ääneen, kuinka noloa kaikki tämä on. Ironisintahan kaikessa oli se, ettei näillä naisilla ollut ravintolasta kiire mihinkään.

 

Miksi on noloa tykätä ja innostua? Ketä edes kiinnostaa, vaikka toinen tykkäisi käydä syömässä huoltoasemalla ja keräisi samalla henkilökunnan nimmareita tai ämpärikaupalla erilaisia hahmomukeja? Erilaiset mieltymykset saavat hyväntahtoisesti hymähdyttää, mutta ivaaminen on pelkästään tyhmää. Ihmisen elämässä on ihan tarpeeksi asioita, jotka tekevät surulliseksi tai ahdistuneeksi, joten voitaisiinko olla huutamatta noloa päin toisen naamaa? Ilo ja innostus ovat aina ihailtavaa.

Twitter @ullavirtanen