Ulla Virtanen haluaa tykätä asioista ilman turhaa nolostelua. Kuva: Juha Salminen
Ulla Virtanen haluaa tykätä asioista ilman turhaa nolostelua. Kuva: Juha Salminen

Kuvitellaan, että oma arvo nousee kohisten, kun toisten makuasioita arvostelee kovaäänisesti, Ulla Virtanen kirjoittaa.

”Se ken makuasioillaan itsensä korottaa, se ilonpilaajalta haiskahtaa.” Tämä voisi olla uusi suomalainen sanonta.

Sosiaalisessa mediassa tykätään pilkata ja ivata ihmisiä, jotka innostuvat asioista. Muumimukien keräily on tyhmää, Nickelbackista tykkääminen on tyhmää, ämpärit on tyhmiä, hipsterit on tyhmiä, tuulipuvut on tyhmiä. Oma arvo muka nousee kohisten, kun toisten makuasioita arvostelee kovaäänisesti. ”Minä en sentään keräile mitään kissanmuotoisia viinipulloja” myhistellen on helppo ajatella olevansa hieman parempi ja vetäytyä omaan kyyniseen kotoonsa maistelemaan katu-uskottavaa kaljaa samalla Twitterissä kyräillen.

 

Kesälomalla olin puolisoni kanssa New Yorkissa. Viimeisenä lomailtana kävimme illallisella eräässä ravintolassa. Kyseinen ravintola on vähän keskihintaista tyyriimpi näköalaravintola, johon monet turistit ja paikalliset tulevat viettämään iloisia iltoja fiinien drinkkien ja hauskan pyörivän buffetin sekä mahtavien maisemien parissa.

Siinä istuessamme viereiseen pöytään paukahti kaksi noin kolmekymppistä naista. Drinkit tilattuaan he somettivat hetken ja ihastelivat videoissaan maisemia. Sen jälkeen leidit alkoivatkin yhtäkkiä ylimielisesti parjata ravintolaa ihan kaikesta, mitä vain näkivät. Kuinka juomat olivat kalliita, ulkoasu hirveä ja ylipäätään oleminen tällaisessa ravintolassa hieman noloa. Tämä kaikki siis samaan aikaan, kun viereisissä pöydissä istui perheitä ihastelemassa näkymiä ja viettämässä hyvää aikaa yhdessä.

Erilaiset mieltymykset saavat hyväntahtoisesti hymähdyttää, mutta ivaaminen on pelkästään tyhmää.

Saahan sitä tietenkin olla mitä mieltä tahansa. Meillä kaikilla on omat makumieltymyksemme ja taustamme. Toisen harvinainen perhevierailu pizzeriassa on toisen jokaviikkoinen krapulanälän epätoivoinen hätähuuto.

Minä karjuin sisäistä hätähuutoani koettaen hillitä itseäni, etten menisi rähisemään naapuripöydän ilonpilaajille. Yritä siinä nyt nauttia illasta, jos viereisessä pöydässä meuhkataan kovaan ääneen, kuinka noloa kaikki tämä on. Ironisintahan kaikessa oli se, ettei näillä naisilla ollut ravintolasta kiire mihinkään.

 

Miksi on noloa tykätä ja innostua? Ketä edes kiinnostaa, vaikka toinen tykkäisi käydä syömässä huoltoasemalla ja keräisi samalla henkilökunnan nimmareita tai ämpärikaupalla erilaisia hahmomukeja? Erilaiset mieltymykset saavat hyväntahtoisesti hymähdyttää, mutta ivaaminen on pelkästään tyhmää. Ihmisen elämässä on ihan tarpeeksi asioita, jotka tekevät surulliseksi tai ahdistuneeksi, joten voitaisiinko olla huutamatta noloa päin toisen naamaa? Ilo ja innostus ovat aina ihailtavaa.

Twitter @ullavirtanen

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti