Näyttelijä Ulla Virtanen haluaa tanssia läpi yön.  Kuva: Juha Salminen
Näyttelijä Ulla Virtanen haluaa tanssia läpi yön. Kuva: Juha Salminen

Vastaisuudessa Ulla Virtanen aikoo juhlia aina, kun siihen aukeaa pienikin syy.

Menimme naimisiin kesäkuun lopussa, hip hurraa! Pohdimme kuitenkin hetken, pitäisimmekö juhlat vai lähtisimmekö vain hissun kissun kaksisteen reissuun avioliiton kunniaksi. Lopulta päätimme, että juhlisimme, sillä mikä onkaan parempaa kuin saada juhlistaa sitä tärkeintä asiaa: rakkautta!

Kutsuimme niin monta läheistä kuin tilaan vain mahtui. Ah, onneksi päätimme juhlia! Tanssimme niin, että hiki lensi. Saunoimme, lauloimme ja itkimme.

Toinen tärkeä syy näiden rakkausbileiden järjestämiselle oli se, että aikuiset ihmiset juhlivat itseään ihan liian vähän. Päätimme, että tästedes viettäisimme juhlallisuuksia aina, kun siihen vain suinkin olisi enemmän tai vähemmän syytä. Mikä tahansa pienempikin asia kelpaisi syyksi juhlaan.

Tuntuu siltä, että suurin osa ihmisistä juhlii lapsuutensa jälkeen lähinnä valmistujaisiaan ja muutamaa pyöreää syntymäpäiväänsä ja sitten ehkä häitä, jos sellaiset sattuvat kohdalle. Lapsien juhlia vietetään tietenkin. Vaan kun on kyse omista saavutuksista, ihmeen moni ajattelee juhlien olevan turhaa hömpötystä. Keskustelupalstoilla tuhahdellaan, kuinka toiset pakottavat juoksemaan joka vuosi synttäreillään ja kuinka syntymäpäivien viettäminen on lapsellista sekä ajanhukkaa.

”Missä kohtaa elämää alamme ajatella, että emme ole juhlien arvoisia?”

En kyllä yhtään ymmärrä. Missä kohtaa elämää alamme ajatella, että emme ole juhlien arvoisia? Miksi ihmeessä oman ainutlaatuisen elämänsä varrella sattuvien hienojen asioiden juhlistaminen olisi lapsellista? Tarkoittaako aikuisuus siis sitä, että on vähempiarvoinen ja jo kokolailla valmis vetämään pillit pussiin?

Eräs ystäväni täytti juuri neljäkymmentä vuotta ja vietti suurilla juhlistuksilla pyöreitä syntymäpäiviään. Juhlien teema oli “hitto miks ei”, ja niin hän juhlikin. Kaikki, mitä hän oli halunnut juhliinsa, taatusti tapahtui siellä.

Jotkut miettivät tällaisista juhlista, että miksi tuhlata rahojaan toisten kestitsemiseen. Vaan kuten ystävänikin sanoi: hitto, miks ei.

Sitä paitsi tässä elämässä kuitenkin kaikista tärkeintä ovat läheiset. Miksi ihmeessä koemme ajanhukaksi tai taakaksi juhlia niitä, jotka ovat lähellä. Kerran täällä vain eletään!

En tietenkään tarkoita, että kaikilla olisi varaa laittaa suuria summia juhliin – saati että se olisi edes tarpeellista. Koolla ei ole väliä, eikä edes syyn tarvitse olla suuri. Miksemme juhlisi työpaikkaa, urheilusaavutuksia, pitkää ystävyyttä parhaan kaverin kanssa… mitä vain.

Eli jospa ensi kerran sanoisit: Ystävät, juhlistetaan! Elämä on lyhyt, tehdään siitä juhlaa.

Twitter @ullavirtanen

Vierailija

Ulla Virtanen häistään: ”Tanssimme niin, että hiki lensi”

No kyllä se siitä tasaantuu. On ihan normaalia että suomalaisen mieli järkkyy äkillisestä juhlimisesta ja tunteesta että on kosolti onnea muutoin melko stabiilissa tylsässä elämässä. Kyllä tuollaiset puuskat yleensä arki, syksy ja taloudelliset realiteetit laittavat ojennukseen ja pian Ulla kumppaneineen laahustaa syksyn sekä talven pimeydessä niskat kyyryssä kuten muutkin miettien, kun sitä pientä juhlanaihetta olisi, että ei ***ttu jaksa lähteä-koska joku syy väsy lämmin peti jne . Hyvällä...
Lue kommentti

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti