Toimittaja Milla Kukkonen vihasi liikuntaa. Sitten hän löysi itselleen aivan täydellisen urheilulajin, joka muutti suhteen urheiluun kokonaan.

”Äääh, onko ihan pakko?” mietin samalla, kun vedän juoksutossuja jalkaani. Kengännauhoja sitoessani puhisen sisäänpäin ja hampaita kiristellen vedän takin kiinni.

Lompsin läheiselle lenkkipolulle. Yritän ajatella kaikkea muuta, mutta päähäni mahtuu vain yksi ajatus: voi nyt vee, mitä peetä. Olisipa tämä jo ohi.

Kolmen vartin jälkeen suuntaan kotiin naama punaisena. Suihkun lämmössä onnittelen itseäni siitä, että selvisin lenkistä. Olo on ryytynyt. Euforista jälkifiilistä ei kuulu tai näy, mutta tulipahan tehtyä.

Liikunnallinen tyyppi, sellainen en ole koskaan ollut. Kasvoin sohvaperunalapsesta epäliikunnalliseksi aikuiseksi aivan tyytyväisenä.

Muutamia vuosia sitten huomasin kuitenkin, ettei tilanne voi jatkua sellaisena. Tajusin olevani rapakunnossa: hengästyin helposti ja olin jatkuvasti väsynyt.

Aloitin lenkkeilyn ja salilla käymisen. Se teki hyvää, ja sain elämään lisää energiaa. Mutta pakko myöntää, että itse liikunta oli minulle kammottavaa pakkopullaa. Olin urheilusta iloinen vain silloin, kun treeni oli ohi.

Olin liikunnasta aivan samaa mieltä kuin Anna Perho, joka toteaa tuoreessa Me Naisten kolumnissaan, että liikunta on tylsää ja vaivalloista.

– Keksin helposti 150 asiaa, joita on penkkipunnerruksia kivempi tehdä. Miksei tätä sanota suoraan? – – Liikunnan vastenmielisyyden normalisoiminen helpottaisi riittämättömyydentunteita. Liikunta tuntuu pakkopullalta, ja se on aivan tavallista, Perho kirjoittaa.

Fiksuja sanoja! Kenenkään ei ole syytä voipua alhoon sitä, ettei saa liikunnasta mieletöntä iloa ja ihanuutta elämäänsä. Joillekin se voi nykytiedon mukaan olla itse asiassa jopa mahdotonta.

Samaan aikaan on silti hyvä muistaa, että liikunnan kurjuudesta voi päästä eroon joskus pienellä teolla.

Itselleni se pieni teko oli se, että lähdin kokeilemaan lajia, jota olin ihan varma vihaavani: boulderointia. Se on kiipeilyn muoto, jossa kiivetään matalahkoille korkeuksille ilman valjaita tai varmistusta. Se kuulosti kaikkea muuta kuin minulle sopivalta: pitäisi olla vahva yläkroppa, koordinaatiota ja sietää korkeahkoja paikkoja.

Ensimmäisen kokeilun jälkeen laji ei tuntunut erityisen kivalta. Olin siinä kehno. Korkealla pelotti, eikä niitä käsien voimia tosiaan löytynyt. 

Kivojen treenikavereiden innoittamana lähdin kuitenkin kokeilemaan sitä uudelleen. Kolmannella kokeilukerralla jäin jo koukkuun.

Nykyään harrastan liikuntaa useamman kerran viikossa ihan ilman pakottamista. Olen saanut elämääni sellaisen innon liikuntaa kohtaan, jollaista en tiennyt olevan edes olemassa.

Syy on siinä, että löysin kiistatta itselleni täydellisen lajin. Boulderointi on sosiaalista ja rentoa liikuntaa, jossa pääsee ratkaisemaan ongelmia. Ja mikä parasta, se on liikuntaa, joka ei edes tunnu liikunnalta, koska siinä keskitytään niin paljon muuhunkin kuin pelkästään painojen nosteluun tai askeltamiseen.

Ja se jos jokin on tärkeää kaltaiselleni liikunnanvihaajalle. Suosittelen kokeilemaan!

Mikä liikuntaharrastus voisi olla sinulle juuri se täydellinen? Lue lisää tästä jutusta: