Arkipäiväisestä auttamisesta tulee suunnattoman hyvä mieli puolin ja toisin. Siitä on kuitenkin tullut poikkeusolojen ja turvavälivaatimuksien vuoksi hankalaa ja samalla kyseenalaista – missä tilanteissa auttaminen on järkevämpää kuin auttamatta jättäminen?

Reilu viikko sitten puhelimeni tipahti kuntosalin juoksumatolla, ja kuinka ollakaan, se jämähti tiukasti hihnan ja itse laitteen väliin.  Aloin heti epätoivoisesti pelastamaan arvoesinettä pinteestä. Ensin hellävaraisesti, sitten hampaat irvessä kiskoen ja repien – tuloksetta.

Muutaman kanssatreenaajan ilmeet jo paljastivat heidän ajatuksensa. ”Oi voi…pitäisiköhän mennä auttamaan tyttöä?”. Eräs nainen muutaman juoksumaton päässä tuli ystävällisesti apuun katseltuaan tilannetta hetken.

Lopputuloksena kaikesta syntyi kasa lasinsiruja, metrin turvavälin laiminlyönti –  ja kiitollisuus.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Poikkeusoloissa olemme alkaneet karttaa ja kiertää muita ihmisiä kuin maamiinoja. Yksi ihmisen luontainen perustarve ja empatian osoittamisen muoto on auttaminen. Ja tällä hetkellä toisten välttelyhän on jo itsessään auttamista – siitä kaikissa rajoituksissa ja kehotuksissa pohjimmiltaan on kyse.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Pidetään toisistamme huolta” on tämän ajan mantra: se näkyy ja kuuluu joka paikassa telkkarin livekeikoista katumainoksiin. Samaan aikaan toisten välttely ja arkisen auttamisen laiminlyöminen saa pohtimaan, mikä on oikein ja mikä väärin.

Minulle sattunut puhelinturma on pientä verrattuna vaikkapa vakavaan liikenneonnettomuuteen. Tositilanteethan eivät luonnollisestikaan tottele turvavälisääntöjä, sillä jokaisen auttamisvelvollisuus on rikoslaissa asti määrätty juttu: kadulla kaatunutta vanhusta tulee edelleen auttaa ja tajuton kääntää kylkiasentoon.

Varsinainen ongelma ilmenee siis arkisemmalla tasolla. Voiko auttaa naapuria kantamaan painavaa tavaraa? Miten lohduttaa halaamatta? Uskaltaako kaupassa kysyä myyjältä apua tuotteen etsimisessä?

Joudumme puntaroimaan nyt arkisissakin tilanteissa, pitäisikö auttava käsi ojentaa vai pitää visusti taskussa. Tai vähintäänkin desinfioida ja verhota kumihanskaan.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että auttaminen sosiaalisessa etäisyydessäkään ei ole mahdotonta, mutta hankalaa kyllä.

Kävin hetki sitten kampaajalla, vaikka mietin kahdesti, onko se turhamaisin riskinotto juuri nyt. Toisaalta oli, mutta toisaalta ei niinkään. Sain nättien hiusten kaupanpäällisiksi hyvän mielen siitä, että tuin paikallista yrittäjää talouskriisin keskellä – huolenpitoahan sekin.

Mutta mitä tekisin, jos näkisin seuraavalla kauppareissullani, että vanhuksen rollaattorin rengas olisi jäänyt jumiin kuramaton reunaan? Normaaleissa olosuhteissa tietysti auttaisin. Nyt kuitenkin ajautuisin jonkinlaiseen moraaliseen umpikujaan, jossa on jäljellä enää huonoja vaihtoehtoja. Todennäköisesti päätyisin silti auttamaan – en voisi jättää auttamattakaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla