Hyvä terveys
Kuva: Juha Salminen
Kuva: Juha Salminen

Toimittaja Anna-Stina Nykänen kirjoittaa kolumnissaan, miten hänen kuva itsestään olikin vääristynyt. Totuus kuului siskon suusta.

Kuolema saa meidät jakamaan muistoja. Samalla kun muistellaan poismennyttä, muistellaan myös meitä läheisiä. Se voi tuottaa yllätyksiä.

Isäni kuoli tammikuussa. Samoin siskoni. Isän hautajaisissa kuulin tarinoita, jotka muuttivat kuvaa isästä. Ja samalla minusta. Mutta suurimman yllätyksen toi siskoni.

Siskoni ei halunnut hautajaisia. Hän sairasti ALSia ja inhosi sitä ajatusta, että suku tulee arkulle vollaamaan. Hän piti jäähyväistilaisuuksia, joissa hän puhui itse.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuva minusta mullistui.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjailija Petri Tamminen kirjoitti kerran ikimuistoisen kolumnin. Siinä kerrottiin, kuinka hän kerran tapasi vanhan inttikaverinsa. Tyyppi muisteli, millainen Tamminen oli armeija-aikaan. Mutta Tamminen ei tunnistanut itseään. Hän oli omasta mielestään ollut aina ihan erilainen ihminen.

Tiedän tilanteen.

Jokaisessa perheessä kerrotaan tarinoita, joilla vahvistetaan keskinäisiä rooleja. Minä kerron aina tarinaa, joka kuvaa meikäläisen sinisilmäisyyttä ja veljeni kiusanhenkisyyttä.

Olin alle kouluikäinen. Tultiin Pirkkolan maauimalasta, minä, veljeni ja isosisko. Leikkikentän kohdalla veljeni ehdotti, että kävellään silmät kiinni, hän pitää kädestä. Viatonna suostuin. Mutta veljeni johdattikin minut liikennemerkkiä päin. Ohimo aukesi, tuli vertakin.

Tässä kohdassa näytän kuulijoille arpikuoppaa otsassani. Ja veljeni nauraa kihertää. Hän sanoo aina, ettei voinut kuvitella kenenkään olevan niin tyhmä, ettei edes vähän siristä silmiä ja kurki ripsien takaa, mihin ollaan menossa. Mitäs olin niin luottavainen.

No, siskoni järjestämässä sukutapaamisessa kerroin tätä tarinaa taas, nyt seuraaville sukupolville. Paikalla olivat poikani ja siskoni pojantytär.

Muuten kaikki meni niin kuin ennenkin. Paitsi että pyörätuolissa lepäävä siskoni korotti ääntään hengitysmaskinsa takaa ja kysyi, enkö tosiaan muista, mistä tuo lapsuuden tragedia sai alkunsa. Mitä tapahtui ennen leikkiä?

Ei aavistustakaan.

Siskoni sanoi, että olin ylpeillyt sillä, miten hyvin tunnen omat kotikatuni. Olin elvistellyt, että voisin kävellä täällä vaikka silmät kiinni ja löytäisin kotiin. Kokeillaan, ehdotti veljeni. Pam. Olin kaivanut verta nenästäni.

Siskoni jatkoi, että olin aina ollut niin tietäväinen. Ja lisäksi olin itsepäinen. Jos minua pyysi mukaan johonkin, en koskaan halunnut lähteä. Kun minut saatiin houkuteltua jonnekin, en suostunut lähtemään kotiin. Tein aina niin kuin itse halusin.

Olin hölmistynyt. Seuraava sukupolvi ulvoi naurusta. He tunnistivat minut. Minä en.

Kotona kaivoin lapsuudenkuvat esiin. Katsoin niitä uusin silmin.

Aina on sanottu, että olin nauravainen lapsi. Kuvissa tuijotan totisena otsani alta kameraan. Tähän asti olen tulkinnut, että kuvissa näkyi vakava lapsi, joka peitti herkkyytensä nauruun. Se tuntui lyyriseltä.

Nyt näin, että otsan alta katsoi itsepäinen tyttö, joka hymyili, jos huvitti. Aina ei huvittanut.

Kiitin siskoani. Teki hyvää ajatella, etten ollut uhri, vaan kävelin silmät kiinni ”siks kun mä halusin”.

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Vierailija

Hauska kirjoitus! Olen joskus itse miettinyt, olenko erilainen kuin luulen olevani. Ei sitä tiedä, ellei asia tule tuolla tavalla vastaan. Kuvituksena on tosi kiva ja onnistunut kuva sinusta!

Sisältö jatkuu mainoksen alla