Jenni Kokander ei halua apua, joka annetaan pelkästään velvollisuudentunnosta. Kuva: Panu Pälviä
Jenni Kokander ei halua apua, joka annetaan pelkästään velvollisuudentunnosta. Kuva: Panu Pälviä

Minua kyrsii eniten maailmassa se, kun asioita tehdään vain velvollisuudentunnosta marttyyriasenteella, Jenni Kokander kirjoittaa.

Olin yhtenä päivänä auttelemassa mummiani. Kävin kaupassa, laitoin pyykit ja tein pieniä kodin hommia.

Mummi siinä sitten päivitteli, kuinka hän on ollut vaivaksi ja kuinka minä kiireen keskellä joudun nyt hänen asioitaan toimittamaan.

Säikähdin vähän itsekin omahyväisyyttäni sanoessani ääneen, mitä ajattelin: ”Joo, mummi mä nautin ihan superpaljon, ku oon tällänen hyvä ihminen. Muistakin kertoa kaikille sukulaisille, kuinka epäitsekäs ja empaattinen mä oon.” Sitten nauroimme mummin kanssa tätä yhdessä, ja hän lupasi kertoa sukulaisilleni, kuinka täydellinen lapsenlapsi hänellä on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Rupesin miettimään kotimatkalla tätä ilmiötä laajemmin. Miksi meidän suomalaisten on niin vaikeaa tuntea itsekeskeistä mielihyvää, kun teemme jotain toisten hyväksi?

On todella helppoa ja jotenkin kunniallista nurista, että ”minä menen kaiken kiireen keskellä ja kipeänä, omasta jaksamisestani välittämättä myymään vanhempainyhdistyksen joulukuusia pakkaseen”. Jos sen sijaan toteaisit ääneen, että”oi, mitä narsistista mielihyvää tunsinkaan seisoessani siellä koulun pihalla punaposkisena ja reippaana, kun muut huonoa omaatuntoa potevat vanhemmat luikkivat autoihinsa”, sinua pidettäisiin täydellisenä kusipäänä.

Miksi? En ymmärrä, miksi en saa kokea narsistista mielihyvää siitä, että teen jonkin niin sanotun hyvän teon.

Minua taas kyrsii eniten maailmassa se, kun asioita tehdään vain velvollisuudentunnosta marttyyriasenteella. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluva ”ken eniten kärsii, se kirkkaimman kruunun saa” -ajattelutapa ajaa ihmisiä tekemään asioita ihan väärillä motiiveilla.

Miksi on sallittua listata, mitä kaikkia uhrauksia on tehnyt toisten eteen tahtomattaan ja velvollisuudentunnosta, mutta ei myöntää käyneensä verenluovutuksessa vain saadakseen laittaa Facebookiin ylpeän päivityksen siitä, miten hyvä ihminen sitä onkaan?

En ymmärrä, miksi tuntuu nololta ajatella, että olenpas hyvä tyyppi, kun jaksan kiireen keskellä auttaa muita. Kun taas sen toteaminen, miten paljon uhrauksia on valmis tekemään toisten puolesta ja itsensä sivuun laittaen, on täysin hyväksyttävää.

Ikään kuin hyvän työn arvo laskisi, jos sen tekemisestä nauttii. Ja jos vielä itsetunto kasvaa toisen auttamisesta, niin sittenhän vasta oletkin omahyväinen keplottelija.

 

Minä päätin, että en enää häpeile sitä, jos tunnen ylpeyttä hyvistä teoistani. Päätin myös, että jätän tekemättä sellaiset ”hyvät työt”, jotka tuntuvat velvollisuuksilta. Itsekin näet otan paljon mieluummin apua vastaan, jos tiedän, ettei sen antaminen ole toiselle taakka.

Ja kyllä, minua auttaessasi saat tuntea itsesi vähän paremmaksi ihmiseksi. Ja voit kaikin mokomin tuntea mielihyvää siitä ajatuksesta, että muutkin tietävät, miten hyvä tyyppi olet.

Sisältö jatkuu mainoksen alla