Onneksi minulla ei ollut Y-kromosomia haittaamassa työnhakua, joten kelpasin myyntityöhön, muistelee Salla Stotesbury.

”Lukea sä osaat, mutta osaatko sä tehdä mitään muuta?”, kysyi työhaastattelija ja viskasi lukiotodistukseni sivuun.

Olin parikymppinen humanistiopiskelija ja hakemassa osa-aikaista myyntityöpaikkaa viihdetuotemyymälästä.

Runoilin pomolle jotain lukioaikaisista siivouskeikoista ja parin kuukauden pätkästä pikaruokalassa. Sen kummempaa asiakaspalvelukokemusta minulla ei ollut, ei myöskään juuri minkäänlaista asiantuntemusta myymälän tuotteista. Lisäksi olin myöhästynyt haastattelusta lähes kymmenen minuuttia (sori siitä).

Ei tuntunut haittaavan. Pomo, keski-ikäinen mies, totesi minun passaavan hyvin porukkaan.

”Meidän suurin asiakasryhmä on parikymppiset kundit, joten mä palkkaan tänne etupäässä nuoria nättejä naisia”, hän sanoi.

Nyökyttelin. Kokemattomaan korvaani perustelu kuulosti fiksulta ja realistiselta. Tokihan nuoret naiset tiskin takana houkuttelevat pariutumisikäisiä miehiä kanta-asiakkaiksi.

Ei tullut mieleenikään, että minut palkatessaan työnantaja saattoi tulla rikkoneeksi lakia.

Vuosituhannen alussa näistä ei vielä puhuttu  

Kun aloittelin työelämääni vuosituhannen alussa, sukupuoleen kohdistuvasta työsyrjinnästä ei keskusteltu läheskään siinä mittakaavassa kuin nykyään, vaikkei se varmasti ainakaan harvinaisempaa ollut. Nyt tuntuu, että hähmäisiä tapauksia tulee ilmi lähes viikoittain. Onneksi niistä uskalletaan jo puhua.

Vilkas keskustelu virisi viimeksi heinäkuussa, kun Päivi Anttikoski kertoi Suomen Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa, että hänet oli jätetty palkkaamatta Aamulehden päätoimittajaksi perhesyistä: siksi, että etäisyys lapsesta saattaisi haitata keskittymistä työhön. Aamulehteä kustantava Alma Media on kiistänyt syrjinnän rekrytoinnissa, mutta poliisi on käynnistänyt tapauksesta esitutkinnan. Poliisin tietoon on tullut myös toinen samaa päätoimittajahakua koskeva syrjintäepäily.

PAMille tulee vuosittain lähes 1000 yhteydenottoa raskaussyrjintään liittyen.

Kesäkuussa startup-yrittäjä kertoi Twitterissä jättäneensä nuoren naisen palkkaamatta, ”koska #lapsentekoriski”. Muutenkin naisten syrjiminen raskauden tai perhevapaiden vuoksi tuntuu olevan yhä peruspullaa. Palveluliitto PAMille tulee vuosittain lähes 1000 yhteydenottoa raskaussyrjintään liittyen, ja se on todennäköisesti jäävuoren huippu.

Koska naisiin kohdistuva työsyrjintä on näin yleistä, harvoin tulee mieleen, että sukupuolisyrjinnästä saattavat kärsiä miehetkin.

Taannoin Me Naiset kertoi Juhosta, joka oli hävinnyt kilpailun pikaruokaravintolan esimiespestistä siksi, että naisvaltaiselle henkilökunnalle olisi voinut tulla paha mieli, jos heidän pomokseen olisi palkattu mies. Sitä paitsi miehet ovat muutenkin laiskoja ja epäsiistejä, oli omistaja perustellut naisia suosivaa rekrytointipolitiikaansa.

X-kromosomin verran pätevämpi? 

Tasa-arvolain 8§ mukaan työnantaja syyllistyy syrjintään, jos hän ”työhön ottaessaan --- syrjäyttää henkilön, joka on ansioituneempi kuin valituksi tullut toista sukupuolta oleva henkilö, jollei työnantajan menettely ole johtunut muusta hyväksyttävästä seikasta kuin sukupuolesta taikka jollei menettelyyn ole työn tai tehtävän laadusta johtuvaa painavaa ja hyväksyttävää syytä”.

Mikähän voisi olla tällainen ”painava ja hyväksyttävä syy” pelkkien naisten palkkaamiseen? Tuskin ainakaan se, että työnantaja haluaa ilahduttaa miesasiakkaiden silmää söpöillä myyjillä.

On hyvin mahdollista, että joku minua pätevämpi Antti tai Jouni ei ollut saanut edes kutsua haastatteluun.

Kaksikymppisenä opiskelijana en kuitenkaan tiennyt tasa-arvolainsäädännöstä mitään. Olin vain tyytyväinen lisätuloista, eikä tullut mieleenikään, että pestini perusteet olivat vähintään epäreilut.

En minä lopulta myyjänä sen huonompi tai parempi ollut kuin mahdolliset nuoret miehetkään, mutta on hyvin mahdollista, että joku minua kokeneempi, palvelualttiimpi ja myymälän tuotteet paremmin tunteva Antti tai Jouni ei ollut saanut edes kutsua haastatteluun.

Ja olihan meitä muitakin, nuoria ja nättejä. Henkilökunnan vaihtuvuus oli tosin suurta – palkka oli kehno ja työajat hankalat – mutta jokaisen lähtevän naisen tilalle löytyi nopeasti uusi. Muutaman kuukauden pestini aikana en muista nähneeni tiskin takana yhtään miestä.

Irtisanouduin liikkeestä, kun sain oman alani kesätyöpaikan. Uskon, että siinä työhaastattelussa lopputuloksen ratkaisi jokin ihan muu kuin syntymävuoteni tai X-kromosomieni määrä. Onneksi.

Liian vanha ja koulutettu

”Palkkaan tänne etupäässä nuoria nättejä naisia” – se kerta, kun sain työpaikan ikäni ja sukupuoleni takia

Suurin osa rekryhaastattelijoita on 30-40 -vuotiaita miehiä, jotka palkkaavat vain miehiä tai hyvännäköisiä nuoria naisia. Itsekin nuorena sain kaikki työpaikat joita hain. Sain myös kommentteja hyvästä ulkonäöstä ja pukeutumistyylistä ja miten ne vaikuttivat valintaan, mikä ei juurikaan lisännyt pomon pisteitä. Tutkinto- ja työtodistukset eivät kauheasti kiinnostaneet, lähinnä selattiin läpi. Nelikymppinen johtaja kauhisteli henkilökunnalle nelikymppisiä naishakijoita tyyliin "En kai mä nyt...
Lue kommentti

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti